20.12.06

Vaalikuumetta

Erkko-dynastian lippulaiva Helsingin Sanomat on jo parin kuukauden ajan mitannut kansalaisten innostusta vaaleihin lämpömittarin lukemilla. Toistaiseksi lukemat ovat olleet samaa tasoa kuin kuluvan joulukuun ulkolämpötilat.

Jos kansalaisten vaali-into onkin vain lievästi plussan puolella, tuntuu maaliskuun eduskuntavaalien ehdokkailla sitä vastoin alkaneen jo todellinen vaalikuume - ainakin mitä erilaisten huhujen määrästä voi päätellä. Minun kannaltani kiinnostavin "tositieto" on, että Pirkanmaan Vasemmistoliiton työvaliokunta (joka täällä vastaa puolueemme vaalityöstä) on päättänyt, että seuraavat kansanedustajamme tässä vaalipiirissä ovat Mikko Kuoppa ja minä. Tämä tieto on herättänyt vilkasta keskustelua muiden ehdokkaiden tukijoukoissa, puolueen ja vasemmistonuorten aktiiveissa ja kunnallisvaikuttajissa.

Jäitä hattuun, toverit! Minä olisin tietysti tyytyväinen, jos jossain merkittävässä elimessä olisi päätetty, että minut valitaan eduskuntaan. Näin ei kuitenkaan ole. Eikä sellaista päätöstä mikään työvaliokunta voisi tehdäkään - tässä edustuksellisessa demokratiassa kun on sekin puoli, että kansanedustajat valitaan vaaleissa, joissa saavat äänestää kaikki äänioikeutetut kansalaiset.

Minun eteeni tekee tosissaan töitä oma tukiryhmäni, joka on ihmeellisen hyvä joukko erilaisia ihmisiä opiskelijoista paperityöläisiin, ympäristöaktivisteista eläkeläisiin ja ay-liikkeen ihmisiin. Olen vakuuttunut, että Pirkanmaan Vasemmistoliitto tekee yhtä lujasti töitä muiden ehdokkaiden ja koko puolueen menestyksen eteen kuin minun. Lisäksi eri kunnissa toimivat osastot ja kunnallisjärjestöt tekevät töitä oman paikkakuntansa ehdokkaan eteen. Näin ollen kai Vasemmistoliiton Tampereen kunnallisjärjestökin tukee tasapuolisesti kaikkia tamperelaisia ehdokkaita. Eikös niin?

Ennen kuin itse antaudun täysin vaalikuumeen valtaan aion viettää rauhallisen joulun ja vuodenvaihteen sekä tietysti hoitaa tarmokkaasti kunnallispolitiikkaa, jota varten minut on kaupunginvaltuustoon valittu.

Rauhan joulua ja toiveikasta uutta vuotta kaikille tasapuolisesti!

11.12.06

Onnellisuuspillereitä pikkulapsille?

Järjestötouhuissa on se hyvä puoli, että tapaa jatkuvasti sellaisiakin asiantuntijoita, joihin ei työn merkeissä törmäisi. Sain äskettäin kyydin elämänikänsä lastenpsykiatrian parissa työskennelleeltä toverilta, ja lapsiinhan se juttu sitten kääntyi.

Hänestä ei ole mitenkään sattumaa, että kova neurologia leviää sairaaloihin samaa tahtia markkina-ajattelun kanssa. Kun mielenterveysongelmat nähdään perimmältään fyysisinä, ei tarvita kalliita istuntoja ja työvoimavaltaista huolenpitoa, riittää, kun annetaan oikea lääkitys. Ja (jo lääketieteen opiskelijoita säännöllisesti lobbaavat) lääkefirmat hyötyvät valtavasti siitä, että mielen ongelmia hoidetaan heidän valmisteillaan.

Tuli surullinen olo.

5.12.06

Kokoomus ei ymmärrä mitään naisten matalapalkkatöistä

Viime viikolla oppositio teki naisten ja miesten välisistä palkkaeroista välikysymyksen, joka herätti paljon tuohtumusta – demareissa siksi, että hallituspuolueena he olivat kritiikin kohde, meissä vasemmistolaisissa siksi, että välikysymys profiloitui työväenpuolue Kokoomukseen.

Minusta sekä kokoomuksen kritiikki että demarien puolustelut menevät kaukaa ohi tavallisten naisten matalapalkka-alojen. Keskustelua käydään lähellä keskiluokkaa olevista sairaanhoitajista ja opettajista, ei niinkään todellisesta matalapalkkasektorista eli siivoojista, perhepäivähoitajista, keittiöapulaisista ja niin edelleen.

Minusta niin kokoomus kuin demaritkin ovat aktiivisesti vaikuttaneet siihen, että työelämämme on rankasti polarisoitumassa. Tähän suuntaan on toimittu esimerkiksi tukemalla

  • kotitalouksissa tehtävän työn laajaa verovähennysoikeutta, joka on jo ehtinyt synnyttää uuden piikaluokan
  • julkisen sektorin yksityistämistä, kun juuri matalapalkkaisten naisten aloilla yksityisen puolen työehtosopimukset ovat huomattavasti julkisia heikompia. Suomeksi: sama siivooja siivoaa samaa koulua kuin ennen, nyt vain huonommalla palkalla ja kovemmalla kiireellä
  • tiukentunutta rajapolitiikkaa, joka takaa ehtymättömän virran paperittomia ja siten myös oikeudettomia siirtolaisia kaikkein huonoimpiin töihin.

Pata kattilaa soimaa ja niin edelleen...

2.12.06

Menneen maailman päivähoitoa Tampereella?

Meillä Tampereella on viime viikkoina keskusteltu taas päivähoidosta. Agendalle nousi uusi sääntö, jossa vanhempien pitää pystyä ilmoittamaan päivähoidontarpeensa viisi kuukautta etukäteen (aikaisemmin 3 kk). Lautakunnassa säädös meni yksimielisenä läpi osana isompaa kokonaisuutta. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten itsekään siihen huomannut tarttua. Viime kokoukseen oli sitten tullut Nekalasta vanhempien valitus muutoksesta. Lautakunta keskusteli valituksesta vilkkaasti. Kun alkoi näyttää selvältä, että lautakunta päättää ”väärin”, niin hups – vt. apulaiskaupunginjohtaja Pertti Timonen veti asian pois listalta. Luultavasti valitus viedään nyt jonkun toisen, virkamiesnäkökulmasta järkevämmän elimen päätettäväksi.

Järjestelmän ongelma on, että se on tehty vakaassa työsuhteessa olevia ihmisiä varten. Kuinka monessa lapsiperheessä molemmat vanhemmat ovat ennakoitavassa, vakituisessa työsuhteessa? Itse en taida tuntea yhtäkään. Oma perheeni on kohtuullisen etuoikeutettu, mutta silti meilläkin on tällä hetkellä työtilanne tiedossa vain kolme kuukautta eteenpäin. Suurin osa tuttavistani opiskelee, käy töissä ja on työtön tai vanhempainlomilla vuorotellen. Nuorten vanhempien työpaikatkin vaihtelevat koko ajan ja osa töistä tehdään kotoa käsin toiminimen kautta. Mahdollisuus elämän suunnitteluun viideksi kuukaudeksi eteenpäin on toteutumaton fantasia.

Säädöksessä on kyllä takaportti, jonka mukaan sopimussuhdetta voi ”perustellusta syystä” muuttaa myös viiden kuukauden kuluessa. Tämä kuitenkin edellyttää kirjallista anomusta. Se tarkoittaa, että vanhempien pitäisi raportoida yksityiskohtaisesti elämäntilanteestaan viranomaiselle, joskus useita kertoja vuodessa. Miten tämä sopii yhteen yksityisyyden suojan kanssa? Onko todella niin, että jos käytät jotain yhteisillä verovaroilla (siis myös sinun rahoillasi) tuotettua palvelua, viranomaisella on täysi vapaus pitää kirjaa elämästäsi? Itse näen tämän osana laajempaa kontrollin trendiä, joka jo nyt ylittää monet aikaisempien vuosien isovelivaltio-skenaariot.

1.12.06

Tampereen Ateria puhuttaa

Aamulehden (29.11.) uutisessa Länsi-Tampereen lasten ja nuorten aluefoorumista kysymys Tampereen Aterian hoitamista kaupungin ruokapalveluista nousi jälleen esiin. Lasten mukaan ruuan taso vaihtelee ja usein kouluruoka loppuu kesken. Jopa puolet lapsista kertoi jääneensä nälkäiseksi kouluruokailussa.

Sen jälkeen kun julkaisin keittiöhenkilöstön haastatteluihin perustuvan raportin Tampereen Aterian ongelmista, olen saanut jatkuvasti yhteydenottoja ruokapalvelujen asiakkailta ja työntekijöiltä. Näistä yhteydenotoista ja aluefoorumin keskusteluista voi päätellä, että ateriapalvelujen keskittämisen ongelmat eivät ole pelkkää alkukangertelua. Kodinomaista ateriapalvelua korostanut ideologia on vaihtunut McAteria -ajatteluun.

Keittiöhenkilökunta ansaitsee kaiken tukemme ja kiitokset siitä, että he todella tekevät työtä sen eteen, että lapset, vanhukset ja muut ateriapalvelujen käyttäjät saavat hyvää ruokaa. Ongelmana on kuitenkin riittämätön henkilöstömitoitus, joka johtaa työntekijöiden uupumiseen. Kiire on lisääntynyt, ja moni työntekijä kokee, ettei hänen mielipidettään kuunnella.

Lasten ja nuorten hyvinvoinnin pitää olla etusijalla kaikessa päätöksenteossa. On hyvä, että aluefoorumeissa kuullaan lasten omia mielipiteitä. Vielä tärkeämpää on, että mielipiteet todella välittyvät sinne missä päätöksiä tehdään. Jos puolet lapsista sanoo jääneensä koulussa nälkäiseksi – olkoonkin, ettei kyse ole jatkuvasta tilasta – on jokin mennyt vikaan.

Terveellinen kouluruoka on ollut Suomelle ylpeydenaihe. Se kaipaa edelleen kehittämistä, ei rapauttamista. Olen esittänyt, että Tampereella kokeiltaisiin vapaaehtoisen, maksuttoman aamiaisen tarjoamista alakoululaisille (lue aloite). Kokemusten mukaan sillä on suotuisia vaikutuksia paitsi lasten ravitsemukseen, myös oppimissuorituksiin ja keskittymiskykyyn.

28.11.06

Huulipunafeminismistä

Nyt olen löytänyt naispoliittisen identiteetin. Lipstick-, girlie- tai slut feminism tarkoittaa uutta aaltoa, jolle oikeus oman ruumiinsa ja seksuaalisuutensa hallitsemiseen nousee kysymykseksi sukupuolten välisestä tasa-arvosta yleensä.

Ensimmäisen kerran kuulin huulipunafeminismistä noin puolitoista vuotta sitten Texasissa opettavalta professoriystävältäni. Hän ihmetteli yliopistonsa nuoren polven opiskelijanaisia, jotka lukivat naistutkimusta ja käyttivät piikkikorkokenkiä. Osittain huulipunafeminismissä onkin kyse vastareaktiosta ns. toisen aallon feminismiin, jossa seksistä puhutaan lähinnä erilaisien hyväksikäytön muotojen kautta ja joka määrittelee tiukasti ”oikean” (luottamuksellisessa parisuhteessa tapahtuvan) seksin ja ”väärän” (kaupallinen seksi, naisen asettuminen objektiksi, usein myös SM) seksin. Huulipunafeministit julistavat, että he eivät ole valmiita korvaamaan miesten pakkonormeja naisliikkeen asettamilla pakkonormeilla.

Tietysti huulipunafeminismikin jakautuu oikeistolaiseen ja vasemmistolaiseen suuntaan. Oikeistolaiset korostavat liberalistisesti yksilöllistä valintaa ja seksiä feminiinisenä aseena taistelussa vallasta. Me vasemmistossa taas puhumme pluralismista, että yksilöllisen valinnan huomioiminen ei saa tarkoittaa sitä, että rakenteellinen riisto ja eriarvoisuus jää huomaamatta. Seksuaalisessa repressiossa ei nimittäin ole kyse vain siitä, saako länsimainen valkoinen nainen käyttää aniliininpunaista huulipunaa viestittämättä olevansa bimbo. Siinä on kyse myös raiskauksista, pakkoavioliitoista, oikeudesta ehkäisyyn ja aidsista - siis miljoonien ihmisten hengestä. Oleellinen ero ehkä on, että vasemmistolaisessa huulipunafeminismissä ei korosteta niinkään seksiä valtana (power), vaan oman elämänhallinnan ja itsensä tuntemisen lähteenä (empower).

22.11.06

Ensimmäiset hetkeni (runo)

Minulle on tullut tavaksi lukea lapsille pari runoa, kun käyn iltaisin peittelemässä ja antamassa iltasuukot. Joskus mietin, ovatko aikuisille kirjoitetut runot liian hurjia varhaismurkuille juuri ennen nukkumaan menoa. Mutta lapset rakastavat niitä. Tiitiäisen satupuu tuntuu heistä jo liian lapselliselta.

Laitanpa tännekin tämänhetkisen lempirunoni, joka on Katri Valan Ensimmäiset hetkeni. Minusta se on paitsi kaunis, raaka ja herkkä, myös hyvin poliittinen runo.

Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta,
ja Lapin aurinko miltei sammunut.
Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut
häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa,
kun suuren tuskan jälkeen
lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla
aamukuutamossa.

Äitini hymyili ja itki,
ja minä vaistosin vain
hänen lämpimien rintojensa tuoksun
ja imeydyin kiinni punaisiin päihin,
ja niin valui pieneen ruumiiseeni
surullista ja kaunista elämää
valkoisena, voimallisena maitona.

Eikä minussa ollut pelkoa
tuon lämpöisen rikkauden loppumisesta.
Äitini rinnat olivat ehtymättömät kuin maa,
joka yhä uudestaan antaa ravinnon
myriaadeille yksilöille.
En myös tuntenut sääliä
nuorta äitiäni kohtaan,
joka verellänsä oli ruokkinut
ja yhä ruokki minua.
Minulla oli jumalainen oikeus olla julma,
niin kuin kaikella versovalla elämällä on.

14.11.06

”Antaisitko lapselle kiven, kun hän pyytää leipää?”

Eilen hyväksyttiin Tampereella ensimmäinen tilaaja-tuottajamallin mukaan rakennettu talousarvio. Elämme jännittäviä aikoja: kun lähes kaikki momentit jaetaan uudestaan, on suuri vaara, että sieltä jonkin palvelun rahat unohtuvat kokonaan ja aika monen arvioidaan väärin. Toisaalta meillä valtuutetuilla ei ole mitään mahdollisuutta arvioida, mihin tässä nyt painotutaan, koska viime vuoden talousarviossa luvut koottiin ihan toisin. Valtuuston epävarmoista tunnelmista johtuen saatiin vielä viimeisissä neuvotteluissa sen verran hyviä asioita, että talousjohtaja Juha Yli-Rajala sai päänsäryn ja kommunistien Jari Heinonenkin lähti budjettisopuun mukaan.

Käsittelyssä sain vastauksen aloitteeseeni aamiaistarjoilun käynnistämisestä Tampereen koulussa. En kyllä suoraan sanoen odottanutkaan, että se kerralla menisi läpi, mutta sainpahan keskustelua aikaiseksi. Seuraavassa valtuustossa teen vaatimattomamman aloitteen aamiaiskokeilusta ainakin yhdellä ala-asteella. Olen myös sopinut aiheesta tapaamisen tulevan lasten ja nuorten asioiden apulaispormestarin Sirkka-Liisa Virtasen kanssa. Yhden koulun kokeilu on siinä rajoilla, että sen voisi läpi saadakin.

Aloitteeni taustalla on ajatus siitä, että poliitikot eivät voi loputtomiin vastata lasten pahoinvointiin lisäämällä psykologeja. Jotain on voitava tehdä myös niille syille, joiden vuoksi ikäkaudesta riippuen 10-20 % nuorista kärsii mielenterveysongelmista. Yksi voimakkaasti syrjäyttävä tekijä on leimautuminen koulussa häiriköksi. Ja niinhän siinä käy, jos aamiainen jää väliin.

Saamassani vastauksessa ei sinällään ideaa tuomittu, mutta toivottiin keskustelua kodin ja koulun työnjaosta. Minusta koko aihe on absurdi: Ensinnäkin olennainen asia on lapsista huolehtiminen, ei eri instituutioiden reviirirajat. Toiseksi, jako näihin kahteen jättää kasvatusvastuun ulkopuolelle koko muun yhteisön.

30.10.06

Elämäni kaupunginvaltuutettuna

Joskus ihmiset kysyvät, että eikös valtuutettuna ole hauska olla: kokouksia on vain kerran kuussa, niissäkin hyvät tarjoilut ja tavallisen ihmisen mittapuulla ruhtinaalliset kokouspalkkiot. Sen kun käy kokouksissa kahvittelemassa ja välillä vastaa muutamalla lauseella johonkin Aamulehden galluppiin.

No, on se valtuutettuna oleminen minusta hauskaa. Olen päässyt katselemaan ja oppimaan sellaisia asioita, joihin ei muuten yltäisi. Valtuutetun homma – ainakaan tunnollisesti hoidettuna – on kuitenkin pääosin ihan muuta kuin valtuuston kokouksia. Ennen kokousta olisi tietysti hyvä aina ottaa selvää asioista, joista on päättämässä (vaikka välttämätöntä se ei tietysti ole, kyllä siellä kerrotaan, mitä mieltä pitää olla). Sitten on erilaiset neuvottelut ja ryhmäkokoukset. Ja tietysti vastaanotot ja muut pirskeet, joissa tosin käyn harvemmin.

Silloin tällöin saan kutsun johonkin harrastuskerhoon tai keskustelutilaisuuteen kertomaan kaupungin tilanteesta. Ne ovat työn kannalta ehkä tärkeimpiä, koska samalla tulee aina keskusteltua ihmisten kanssa niistä arjen realiteeteista, jotka eivät virastotalolle yllä. Samasta syystä koetan jonkin verran kiertää pyytämättäkin kaupungin toimipisteissä, erityisesti kouluissa ja päiväkodeissa, koska edustan vasemmistoliittoa niitä käsittelevässä lautakunnassa. Jonkin verran järjestän itse tai yhdessä muiden valtuutettujen kanssa avoimia keskustelutilaisuuksia, joissa päästään tiedottamaan suuntaan ja toiseen. Annan kabinetit syövätkin tällä hetkellä valtaosan niistä kokouspalkkioista, joita minulle puolueveron ja tavallisen verotuksen jälkeen jää.

Kaikkein työllistävintä ovat kuitenkin tavallisten ihmisten pienet arkiset pulmat. Kaupunginvaltuutetun puoleen käännytään usein siinä vaiheessa, kun asia on mennyt niin monimutkaiseksi, ettei tiedä miten siihen vaikuttaisi. Koska tutkijana saan päättää itse työajoistani, olen varannut yhden päivän viikossa näiden asioiden hoitamiseen. Tässä esimerkkipäivä.

1. Aamulla soittaa Marjatta Stenius-Kaukonen. Hän on puolueemme entinen kansanedustaja ja pitkän linjan asiantuntija sosiaali- ja terveysalan kysymyksissä. Nyt hän nuhtelee minua viimeviikkoisesta valtuustoaloitteestani koskien diabeetikoille suunnattuja painonhallintaryhmiä. Asia sinällään on kannatettava, mutta aloitetekstissä paha asiavirhe. Harmittaa. Marjatta on meille kansandemokraattisen liikkeen nuorille poliitikoille auktoriteetti, josta on kuultu legendoja vaippaikäisestä saakka. Häneltä minä viimeiseksi haluaisin ojennusta. Onneksi valtuuston pöytäkirjoja ei ole vielä allekirjoitettu ja ehdin saada asian korjattua.

2. Matkalla töihin olen luvannut pistäytyä Tammelan palvelukeskuksessa. Sieltä soittivat, että Tampereen Ateria on pienentänyt salaattiannoksia. Sen jälkeen kun julkaisin Tampereen Ateriasta keväällä raportin, olen saanut siihen liittyen paljon yhteydenottoja. Nyt kuitenkin jäljet johtavat sosiaali- ja terveystoimeen, joka on tilannut 2 dl salaattiannoksen per ateria. Tämä on nyt tätä tilaaja-tuottajamallia. Juodaan kahvit ja lupaan töihin päästyäni kirjoittaa asiasta yleisönosastoon.

3. Saan tekstarin perheenäidiltä, joka on yrittänyt koko syksyn vaihtaa omalääkäriä. Saatuaan kielteisen päätöksen hän pyysi apuani ja yhdessä saimme terveystoimen johtajan pyytämään ylilääkäriltä uudelleenkäsittelyä. Nyt oli tullut uusi päätös, jälleen kielteinen. Periaatteessa kaupungin linjaus on, että omalääkärivaihto pitää sallia milloin se on mahdollista, mutta päätös on ylilääkärien käsissä. Tässä kohtaa kieltäminen tuntuu pottuilulta, sillä menossa on omalääkärijärjestelmän uudelleenarviointi, jossa tuhansien ihmisten omalääkärit vaihtuvat. Kyllä sinne yksi perhe olisi mahtunut, jos tahtoa löytyy. Kiukkuani lisää se, että koko aikana kyseinen ylilääkäri ei ole vastannut yhteydenottopyyntöihini. Mietin, pitäisikö tästä tehdä kantelu.

4. VTS:ltä on tullut sähköpostia. Sieltä asukas soitteli huolissaan vuokrastaan, kun häädetyn asiakkaan takia lukot joudutaan sarjoittamaan uudestaan. Puljussa on taloyhtiökohtaiset budjetit, joten kulut kaatuvat muille asukkaille. Kyselyyni sain kuitenkin esimerkillisen pikaisen vastauksen, että lukkoprojektista ei aiheudu vuokrankorotuspaineita. Ehdotustani organisaation sisäisestä vakuutusjärjestelmästä vastaavissa tilanteissa lupasivat harkita seuraavassa palaverissa. Oli mukavaa, kun asia kerrankin selvisi ilman hirveää sotimista.

5. Iltapäivällä osallistun kasvatus- ja opetussektorin ”hybridilabortorioon”. Siellä virkamiehet, kenttätoimijat ja luottamushenkilöt pyrkivät yhdessä kehittelemään parempia toimintamalleja tiedonkulkuun ja päätöksentekoon. Aivotyön tiimellyksessä puheeksi tulevat kuitenkin myös arkisemmat asiat. Anne Tervo kertoi yrittäneensä saada Terälahden päiväkodin pihaan porttia. Vieressä virtaa joki ja ajaa autojakin, joten portti olisi ehdoton. Tilakeskuksesta oli vastattu, ettei rahat riitä porttiin. Lupasin Annelle ottaa jutun hoitaakseni ja koetinkin heti tavoittaa Tilakeskuksen johtajaa, toistaiseksi huonolla menestyksellä. Tarkoituksena on käydä nappaamassa tarhan pihasta pari valokuvaa ja sopia niiden esittelyaika Tilakeskukseen. Ei päiväkoti voi olla ilman porttia, ei ainakaan Porin surullisten tapausten jälkeen. Pihaa täytyisi myös laajentaa, jotta lapsilla olisi tilaa leikkiä.

Niin että sellaista se valtuutetun työ on.

16.10.06

Raskaana olevien alkoholistien pakkohoito

Tänään Hesarin mielipidesivulla rikosylikonstaapeli Marja Vuento vaati raskaana olevia alkoholisteja pakkohoitoon. Koska kysymys on vaikea ja minuakin pohdituttanut, on sitä ehkä syytä kommentoida.

Totta on, että naisten lisääntyvä päihteiden käyttö on iso uhka. Monissa maissa ajatellaan, että sikiön oikeuksien ja terveyden turvaamiseksi on voitava rajoittaa raskaana olevien naisten vapautta. Omassakin tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka saavat koko elämänsä kärsiä äidin raskaudenaikaisesta juopottelusta. On sydäntä särkevää tavata lapsia, joilta on viety niin paljon jo ennen syntymää.

Ja silti ajattelen, että huono idea. Tällä hetkelläkään kaikki hoitoa tarvitsevat eivät sitä saa. Ikävä ilmiö on, että jotkut naiset jopa hankkiutuvat raskaaksi päästäkseen päihdehoitoon. On tekopyhyyttä syyllistää äitejä juomisesta ja samaan aikaan katsoa päihdehuollon resurssipulaa läpi sormien.

Toinen syy kielteiseen kantaani on meidän nykyisellään toimiva äitiysneuvolajärjestelmämme. Tällä hetkellä lähes kaikki odottavat äidit käyvät neuvolassa ennen lapsen syntymää, ja sitä kautta ohjautuvat mm. päihdehuoltoon. Jos pakkohoito otettaisiin käyttöön, oletettavasti juuri pakkohoidon uhan alla olevat jättäisivät kokonaan ilmoittamatta raskaudestaan. Näin myös vauvojen mahdollisuudet heikkenisivät entisestään.

P.S. Pormestarivaalien jälkimaininkeja pohditaan näemmä Turussa asti. Minkin osallistuin toveri Mirka Muukkosen blogiskabaan omalla analyysilläni osoitteessa:
www.muukkonen.blog-city.com/tampereen_pormestari.htm

9.10.06

Matkailu avartaa - ja kunnallispolitiikka?

Huomenna pitäisi lähteä kaupunginvaltuuston kanssa tutustumaan Itävaltaan Linziin, eikä suoraan sanottuna voisi vähempää kiinnostaa. Aina pormestarivaalista saakka koko porukka on ollut ihan mahdotonta: tiedossa on kolme päivää kyräilyä, salailua, juonittelua, pelaamista ja kuppikuntia. Ilmoittautuminen oli sitova, joten osallistumistani en voi noin vain perua.

Olen ollut niin vähän aikaa kunnallispolitiikassa, että en ole ehtinyt hankkia läheisiä ystäviä tai katkeria vihamiehiä. Myöskään tiukka ryhmissä kyräily ei oikein innosta, kokemus on osoittanut, että niin lieroja kuin reiluja työtovereitakin löytyy lähes joka puolueesta.

Jotain hyvin kuvaavaa kunnallispolitiikasta kertoo se, että vaikka pormestaria väännettiin kuukausikaupalla, koko aikana en kuullut yhdenkään poliitikon asettavan kysymystä ”kuka näistä ehdokkaista olisi paras kaupunkia johtamaan”. Sen sijaan useita eri variaatioita sai kysymys ”kenen valinnasta minä ja liittolaiseni hyötyisimme eniten”.

Jotain ehkä kuvaavaa minusta kertonee se, että kesti näin monta kuukautta huomata, mikä tässä pormestarivaalihommassa mätti.

8.10.06

Prekarisaatiokeskustelua

Takana Työelämän tutkimuspäivät. Pidin alustuksen Prekarisaatio ja työn uudet muodot –työryhmässä ja todennäköisesti sain siellä enemmän kuin annoin, vaikka ei minunkaan esitelmäni mikään huono ollut. Ryhmää pyörittäneet Jukka Peltokoski, Mikko Jakonen ja Akseli Virtanen ovat kehitelleet ideoitaan Megafoni-lehden ympärillä ja nyt viime aikoina vastanneet Polemos-kirjasarjan julkaisutoiminnasta.

Olen seurannut trion touhuja jo jonkin aikaa. He ovat ehkä vähän liian nuoria ja vähän liian innokkaita – silti uskallan sanoa, että heidän projektinsa on merkittävintä, mitä suomalaisissa yhteiskuntatieteissä on tehty ainakin viimeisen viidentoista vuoden aikana. Suosittelen tutustumaan.

Megafoni
Kirjasarja

24.9.06

PAM ja Ann Selin

Tänään Aamuporvarin sunnuntailiite haastatteli palvelualojen ammattiliiton (PAM) johtajaa Ann Seliniä suomalaisesta palveluyhteiskunnasta. Selin kertoo, että kyllä palvelualalle saadaan lisää töitä, kunhan jokainen vain kieltäytyy itsepalvelusta. Niin hän itse tekee: jättää viemättä roskansa ja tarjottimensa pois jopa hampurilaisravintolassa, jossa työntekijät painavat pohjapalkalla usein epäinhimilliseen tahtiin, ketjusta riippuen jopa ilman järjestäytymisoikeutta. He varmaankin ovat kiitollisia saadessaan kiireensä keskellä siivota Selinin protestin jämiä.

Selin vaatii lopettamaan piikayhteiskunnalla pelottelun. Palvelutyöpaikkoja syntyy, kunhan saadaan keski- ja yläluokka vaatimaan palvelua. Hän itse näyttää esimerkkiä, siivouttaa kotinsa ja antaa toisten pestä pyykkinsä. Haastattelun valossa hän ei todella näytä ymmärtäneen, ettei keskeinen kysymys suinkaan kuulu, että mennäänkö palveluyhteiskuntaan vai eikö mennä. Oleellisempi jakolinja kulkee siinä, saako palveluja rikas vai se, joka niitä eniten tarvitsee. Kummalla on ensisijainen oikeus palveluihin, suurperheillä ja vanhuksilla, vaiko sinkkuna elävällä pönäkällä ay-johtajalla (joka ihan oikeasti ilmoittaa vielä harrastuksekseen golfin!)?

Itse en näe palvelusektorin kasvussa mitään pahaa, jos samalla taataan ihmisille kunnolliset työehdot ja jos se todella tarkoittaa, että apua tarvitsevat sitä myös saavat. Kuitenkin samalla ajattelen, että terveelle ihmiselle on pahaksi jättää kaikki arkiaskareet toisten harteille: tasapainoinen elämä edellyttää joka päivä hieman kotiaskareita, hieman läheisistä huolehtimista sekä sopivan suuruisia fyysisiä ja psyykkisiä haasteita. Jos työ ei jätä aikaa muuhun, on ehkä syytä opetella priorisoimaan. Ainakin jos on sellaisessa asemassa, että saa itse täytellä kalenterinsa.

Pitkästä aikaa lehtijuttu sai tosi tuohduksiin. Että tuollaiset edustamassa työväenliikettä!


PS. Mainittakoon, että vuosi sitten yritimme Sallin kanssa päästä samaisen Selinin puheille kertomaan seksityöntekijöiden asioista. Ainakin monet palkkasuhteessa olevat seksityöntekijät (stripparit, puhelintytöt, seksiliikkeiden myyjät, pornomallit) kun kuuluvat Palvelualojen ammattiliittoon. Aikaa ei koskaan järjestynyt, vaikka lupasimme, että meille käy milloin vain. Ei riitä, että seksityöntekijät joutuvat jatkuvasti työskentelemään ja peräämään oikeuksiaan poikkeuksellisen vaikeissa oloissa, osa vielä vieraalla kielellä. Näyttää siltä, että heille ei ole sijaa PAMinkaan majatalossa.

Jälkikommentti 24.11.2006: Vai ei blogeilla ole merkitystä! No, tällä ainakin oli sen verran, että Ann Selin sattui sen lukemaan. SAK:n tilaisuudessa jonkin aikaa sitten hän tuli juttelemaan ja puhuimme pitkään seksityöntekijöiden asemasta. Nyt on viimein sovittu tapaamisaika, jolloin minä, Pro-tukipisteen toiminnanjohtaja Jaana Kauppinen ja Seksialan liiton lakisihteeri Johanna Sirkiä mennään PAMiin kertomaan asiasta. Keskusteluyhteys on siis saatu aikaiseksi, mikä on tosi hyvä, koska monet seksityöntekijät ovat pamilaisia.
Anna

22.9.06

Erillisluokat Olkahisten koulussa

Olkahisten koulussa aloitti tänä vuonna erilliset ekaluokat tytöille ja pojille. Idea perustuu havaintoon, että pojat pärjäävät järjestäen tyttöjä huonommin. Nyt poikaluokassa asioita opitaan ”poikamaisten” virikkeiden avulla, esimerkiksi autojen tai urheilun. Opettajien kommentit ensimetreiltä ovat olleet myönteisiä: pojat tuntuvat kiinnostuneemmilta opiskelemaan ja toisaalta tyttöluokassa uskalletaan paremmin ottaa osaa ja esiintyä.

Vaikka kuulin uudistuksesta jo jonkin aikaa sitten, en ole oikein osannut päättää mielipidettäni. Jotenkin tämä tuntuu askelelta takaisin erillisten tyttö- ja poikakoulujen aikakauteen. Ajattelen, että suurin osa oman sukupolveni naisten saavuttamasta tasa-arvosta juontaa juurensa yhtenäiseen peruskouluun, jossa tytöt ja pojat oppivat pienestä pitäen toimimaan yhdessä. Minua myös mietityttää, johtaako mekaaninen sukupuolijako luokkien sisällä kasvaneeseen yhdenmukaisuuden paineeseen, poikatyttönä en olisi itse viihtynyt ”tyttöjen juttuja” korostavassa luokassa. Ja entäs ne pojat, joita autot ja urheilu eivät voisi vähempää kiinnostaa? Minkä verran uudistus antaa elintilaa ”poikamaisille” tytöille ja ”tyttömäisille” pojille?

Toisaalta, olen myös huolehtinut jo pitkään poikien heikkoa kouluosaamista. On hirveä kohtalo pudota kärryiltä 7-vuotiaana ja sitten istua koulussa uusintamassa huonommuuttaan seuraavat yksitoista vuotta. Nykyinen koulujärjestelmämme näyttää – yksinkertaistaen – tekevän pojista häiriköitä ja tytöistä alisuoriutujia. Kuten lapsiin erikoistunut sosiaalityöntekijä –ystäväni totesi, nykykoulu on perverssi systeemi johon terve lapsi luonnollisesti reagoi.

No, ainakin on hyvä asia, että nyt aletaan tiedostaa, miten koulujärjestelmämme näyttää tuottavan sukupuolten välistä eriarvoisuutta. On korkea aika yrittää fiksata systeemiä siihen suuntaan, että se tukisi yhtä lailla poikien kuin tyttöjenkin kasvua (mielellään rauhan, solidaarisuuden ja kriittisen ajattelun hengessä). Olkahisilla on asialle yritetty tehdä edes jotain. Me muut voidaan odotella kokeilun tuloksia ja samalla jatkaa miettimistä, löytyisikö ongelmaan muita ratkaisumalleja.

7.9.06

Tampere sai pormestarin

Nyt on Tampereella pormestari. Jotain kai eilisestä valtuustosta pitää kirjoittaa, vaikka kaiken sen laskelmoinnin, kaupankäynnin, dramatiikan ja juonittelun keskeltä on vaikea löytää mitään järkevää sanottavaa. Pelin ratkaisi lopulta vihreiden enemmistön ryhmittyminen kokoomuksen Timo P. Niemisen taakse.

Olen suhtautunut pormestarimalliin vähän varauksellisesti – ei niin että se olisi pahasta, mutta arvelin, ettei se juuri tee eroa vanhaan kanpunginjohtajajärjestelmään. Eilisen jälkeen en ole niin varma: ensimmäistä kertaa minun valtuustoaikanani (tai ylipäätään sotien jälkeen?) kokoomus-demari –akseli rakoili selvästi. Kyse ei ollut vain puheenjohtajakisasta. Kukin valituksi tulleista apulaispormestareista sai vähemmän kuin ”kolmosten” äänet. Voi olla, että tätä kautta pormestarimalliin siirtyminen todella edustaa uutta aikakautta Tampereen kunnallispolitiikassa.

Murrosvaiheiden etuna on, että kun vanha järjestys järkkyy, se antaa tilaa rakentaa uutta. Voi olla, että tulevaisuuden kunnallispolitiikka Tampereella merkitsee avoimempaa ja reilumpaa päätöksentekoa, jossa perustelujen painoarvo kasvaa ja valtasuhteiden merkitys vähenee. Murros antaa mahdollisuuden kehittää toimintatapaa, jossa Tampere pyrkisi edelläkävijäksi muutenkin kuin elinkeinopolitiikassa.

Toisaalta murrosvaiheiden heikkoutena on, että lopputulos on aina epävarma. Siksi vallitsevan säilyttäminen on niin suosittua. Kuten eräs pitkäaikainen valtuutettu kokouksen edellä paheksui ”mitä demokratiaa tämä tällainen on, että valtuuston kokoukseen mennään ilman valmiita päätöksiä!” Edessä voi olla uudenlaisia valtaryhmittymiä vanhanmallisilla toimintatavoilla, nyt vain entisestään porvarillisemmassa hegemoniassa.

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Mikä vialla Intian AIDS-työssä?

Kotiutumassa seksityön tutkimusverkoston tapaamisesta. Vaikka istuimme paperien äärellä vain päivän, on sellainen olo, että paljon tuli uutta purtavaa.

Mielenkiintoisinta antia oli Intiassa seksityöntekijöitä haastatelleen Sallan kritiikki paikallista AIDSin vastaista työtä kohtaan. Koska Maailmanpankki ja monet muut jakavat siihen avokätisesti rahoitusta, suuri osa kansalaisjärjestöistä on ottanut aiheen pääteemakseen. Ja koska Intiassa ei virallisesti avioliiton ulkopuolisia suhteita ole muilla kuin kunniattomilla naisilla, työ keskittyy heihin.

Yksi yleisimmistä käytännöistä on, että nainen saa pienen palkkion, kun hän osallistuu päivän mittaiseen koulutukseen seksitaudeista ja niiden ehkäisystä. Kurssilla opitaan, millaisia oireita mikin tauti aiheuttaa ja että jos näille ihmisille haluaa olla mieliksi, on parempi vakuuttaa käyttävänsä aina kondomia. Lisärahaa voi saada virallisten tarkastusten yhteydessä, kun joukko naisia palkataan parin torvisoittokunnan saattelemana paikalle saapuneen valkoisen tarkastajan haastateltaviksi.

Turvaseksivalistuksella on kuitenkin hyvin vähän tekemistä seksityöntekijöiden arjen kanssa. Heillä on hyvin vähän neuvotteluvaraa, jos asiakas ei halua käyttää kumia – eikä miespuolisia asiakkaita tietenkään ole koulutettu. On myös tavallista, että kerran kunniansa menetettyään nainen voi joutua kenen tahansa miehen raiskaamaksi, useimmiten silloinkin ilman kumia. Tuoreessa Sex Work Research –lehdessä eräs seksityöntekijä totesikin tuskastuneena: ”Älkää meille tulko selittämään kondomien tärkeydestä, kertokaa se asiakkaillemme.”

6.9.06

Rakkaustarina

Sain vihdoin luettua 1900-luvun maineikkaimman erotiikkaromaanin, O:n tarinan (Histoire d'O). Ymmärrän nyt paremmin, miksi se oli skandaali ilmestyessään 1954. Teoksen nuori nainen raiskataan, hakataan, sidotaan, nöyryytetään, häväistään, ruoskitaan, lävistetään ja alistetaan rakastajansa (ja tämän lukuisien kavereiden) toimesta, sivu toisensa jälkeen.

Reippaista kidutussessioistaan huolimatta teos jätti kylmäksi. Ensin ajattelin sen johtuvan siitä, että 2000-luvun prostituutiotutkijana olen liian tottunut kaiken maailman erikoisuuksiin. Lopulta päädyin kuitenkin ajattelemaan, että kyse oli kerronnan tavasta: vaikka jokainen peräaukon suurennustoimenpide ja korsetin kiristys käytiin läpi tunnollisesti, vain hyvin harvoin kirjailija kertoi mitään siitä, miten päähenkilö koki kohtelunsa. Eikö hän ollut yhtään ihmeissään huomatessaan nauttivansa raa’asta alistetuksi tulemisesta? Saiko joukkoraiskauksen jälkeen hyvin unen päästä kiinni? Millaisen prosessin kautta masokismin maailmaa tuntematon nuori nainen päätyy ylpeänä esittelemään häpyhuuliinsa lävistettyjä painavia metallirenkaita, joista kaikki voivat lukea hänen herransa nimen?

Ehkä juuri tämä kuvauksen ulkokohtaisuus on saanut vuosikymmenten aikana lukijat arvelemaan, että kirja olisi miehen kirjoittama. Sitä paitsi miehen tekstinä se oli helpompi hyväksyä. Toki sadistinen mieskirjailija olisi poliittisesti epäkorrekti, mutta ranskalaisittain ei nyt suorastaan poikkeuksellinen ajatus. Sen sijaan nainen, joka vaatisi tulla alistetuksi – naisten emansipaatiota (ainakin puheissa) raivokkaasti kannattaneessa maassa sille ei ollut edes sanaa. Puhumattakaan miten se loukkasi vuosituhantisia käsityksiä naisen seksuaalisesta puhtaudesta.

1994 kirjan salanimen takaa paljastui kuitenkin nainen, eikä kuka tahansa nainen. Sorbonnesta englannin tutkintonsa hakenut Dominique Aury käänsi ensimmäisenä ranskaksi mm. Evelyn Waughin, Virginia Woolfin, F. Scott Fitzgeraldin ja T. S. Eliotin tekstejä ja sai paljon kiitosta kirjoituksillaan Ranskan kirjallisuudesta. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat mm. André Gide ja Camus. Hänen kertomuksesta kirjan taustoista auttaa paremmin ymmärtämään, miksi se tuntuu päähenkiöön samaistumista paremmin palvelevan miespuolisen sivustalukijan tarpeita.

Aury [kirjan tehdessään 47] kirjoitti teoksen rakastetulleen Jean Paulhanille [69], de Sadea ihailevalle arvostetun kirjallisuusjulkaisun päätoimittajalle. ”Kirjoitin sen yksin, hänelle, kiinnostaakseni, miellyttääkseni ja viihdyttääkseni häntä. En ollut enää nuori enkä erityisen sievä. Piti keksiä jotain, joka voisi kiinnittää hänen kaltaisensa miehen huomion.” Kovin sopimatonta, mutta ainakin tässä tapauksessa se toimi. Vaikka Paulhan pysyi naimisissa ja Auryllakin kaiketi oli muita, heidän suhteensa kesti miehen kuolemaan saakka. Minua tämä Auryn oma tarina kosketti jostain syystä paljon hänen kirjaansa enemmän.

Lopuksi on tapana kysyä, mitä tästä kaikesta opimme? Että menestysromaanin kirjoittaminen on hyvä konsti iskeä ranskalaisia intellektuelleja?

Toinen mahdollinen opetus voisi kuulua 80-vuotiaan Auryn huumoria mukaillen: ”Naiset ovat aivan yhtä siveettömiä kuin miehetkin. Kukaan ei vain ole huomannut sitä.”

13.8.06

Pakolaiset ja paperittomat

Aina oppii uutta. Tiesitkö, että englannin kielen virallisissa yhteyksissä maasta käännyttämistä tarkoittava sana deportation, viittaa ranskaksi (déportation) pakkosiirtoa keskitysleirille, erityisesti natsien toisen maailmansodan aikaisia toimia.

Mielessä käy väkisinkin epäilys, että yhteys ei ehkä ole pelkästään historiallinen sattuma. Länsimaiden ulkomaalaispolitiikka kiristyy koko ajan. Usein pakolaisstatuksen eväämistä seuraa hakijan karkottaminen jollekin noista valtavista pakolaisleireistä, joilla ruuan, koulutuksen, turvallisuuden ja ihmisoikeuksien puute on pikemmin sääntö kuin poikkeus. Erityisesti naisten on vaikea saada pakolaisstatusta ja monesti heihin kohdistuvia vainoja ei edes tulkita poliittisiksi turvapaikan oikeuttavassa mielessä.

Tylyn pakolaispolitiikan tietäen, osa ihmisistä pyrkii mieluummin laittomasti maahan. Tällöin heistä tulee paperittomia ja siten myös oikeudettomia siirtolaisia. Monissa maissa talous käytännössä pysähtyisi ilman tätä halpaa ja vaivatonta työvoimareserviä. Paperittomien siirtolaisten heikko asema toimii kilpailuetuna ja siten auttaa niistämään myös virallisen työvoiman oikeuksia.

4.8.06

World Cup tulee, prostit ja katulapset valmiina!

Toinen päivä Durbanissa. Kommunisti-ystäväni Johannesburgista kutsui minut illalliselle. Hän halusi esitellä minut läheiselle yhteistyökumppanilleen Pat Hornille. Pat on Streetnetin kansainvälisten asioiden koordinaattori. Työtä piisaa, sillä kattojärjestöön kuuluu työläisten liittoja 18 maasta kolmelta eri mantereelta, yhteensä yli 200 000 katukaupustelijaa.

Seuraava jalkapallon maailmanmestaruuskisat on tarkoitus järjestää Etelä-Afrikassa 2010. Kuten joka paikassa muuallakin, suurta kansainvälistä urheilutapahtumaa edeltävät katujen ”siistiminen” paikallisista, joille katu saattaa olla ainoa koti ja elinkeino. Pat kertoi, että he ovat ottaneet yhteyttä kodittomien ja prostituoitujen yhdistyksiin sekä katulapsia auttaviin järjestöihin. Tavoitteena on kampanja sen puolesta, ettei kukaan joutuisi pidätetyksi, kodittomaksi tai vaille toimeentuloa vain siksi, että jalkapalloturisteille ja medialle halutaan esitellä länsimaisesti siistitty katumiljöö.

Kampanja on tarkoitus toteuttaa siten, että Streetnet voisi myöhemmin käyttää siitä saatuja kokemuksia muissa maissa. Toivottavasti idea onnistuu!

3.8.06

Informaalin työvoiman haaste ay-liikkeelle

Terveisiä Durbanista, Etelä-Afrikasta! Kerran neljässä vuodessa järjestettävä sosiologian maailmankonferenssi oli nyt ensimmäistä kertaa Afrikan mantereella. Viikon mittaisen tapahtuman ohjelmavihotkin olivat yhteensä 700 sivua, joten arvata saattaa, että paljon tärkeää jäi kuulematta. Jotain silti tarttui mukaan.

Yksi selvästi nousussa oleva teema tuntui olevan informaalin työn ja työntekijöiden tutkimus. Vaikka virallisen järjestelmän ulkopuolelle jäävä taloudellinen mikroyritteliäisyys onkin ensisijaisesti kehitysmaiden ilmiö, natsaa siitä käytävä keskustelu hyvin yhteen länsimaisten prekariaattiteemojen kanssa. Ja vaikka kyse onkin ”pimeästä” työstä, usein se linkittyy läheisesti viralliseen talouteen. Samaa työtä saatetaan muodollisesta statuksesta riippuen tehdä jopa samassa yrityksessä hyvin erilaisilla työehdoilla. Erilaisissa alihankintaketjuissa formaali ja informaali vaihtelevat ja monet työntekijät toimivat molemmilla sektoreilla joko vuorotellen tai samanaikaisesti. Siinä missä informaali työ on länsimaissa keskittynyt ennen muuta tietyille (naisten matalapalkka-) aloille, kehitysmaissa se on usein jakautunut sirpaleina kaikille talouden aloille.

Informaali sektori on ensisijaisesti köyhimpien ihmisten juttu. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa arvioidaan 30-40 % työvoimasta olevan virallisen työn ja siten usein myös virallisten tukijärjestelmien ulkopuolella. Heidän kuukausitulonsa ovat noin 50 euron luokkaa. Silti kyse on myös taloudellisesti merkittävästä asiasta: nämä köyhät ihmiset tekevät 8-12 % Etelä-Afrikan bruttokansantuotteesta. (Luvun ulkopuolelle on tavalliseen tapaan jätetty naisten kotityö, joka sekin sijoittuu informaalin puolelle.)

Suuri osa informaalin sektorinh työstä on muodoltaan mikroyrittäjyyttä. Nekin, jotka ovat jollakin toisella töissä, ovat usein muodollisesti itsenäisiä sopimusosapuolia. Näin nämä kaikkein pahiten poljetut työläiset jäävät usein ay-liikkeen tuen ulkopuolelle – esimerkiksi Bangladeshissa informaalin sektorin työntekijät eivät edes saa muodostaa ammattiliittoja. Monet tutkijat vaativatkin, että myös työn sosiologiassa pitäisi ”employee”-sanan sijaan käsitettä ”worker”. Olisiko se sitten suomeksi, että ay-liikkeen hellimästä ”palkansaajasta” siirryttäisiin taas puhumaan työläisistä tai ainakin työntekijöistä? Voiko käydä niin, että tulevaisuudessa yhä enemmän vain maailman eliitti tekee palkkatyötä (Richard Floridan ”Luova luokka”), kun taas rahvaan työt ovat yhä useammin muodoltaan yrittäjämäistä tai osittain informaalin piirissä?

21.7.06

Loppu rikoksille ihmisyyttä vastaan

Israelin pommitukset Libanonissa ovat surmanneet jo satoja ihmisiä. Sadat tuhannet ovat joutuneet pakolaisiksi. Maanviljelys ja lääketuotanto on tuhottu. Mikään ei oikeuta Israelia tappamaan ja tuhoamaan lukemattomien viattomien ihmisten elämää.

Maanantaina 24.7. osoitetaan mieltä Libanonin ja Palestiinan rauhan puolesta. Helsingissä kulkue kokoontuu Kiasmalla klo 17. Tampereella on mielenosoitus Hämeenpuiston tapahtuma-aukiolla Metson vieressä myös klo 17.

Vein tänään poliisille ilmoituksen Tampereen mielenosoituksesta. Jälleen kerran minulla oli kova työ valistaa viranomaisia siitä, että mielenosoittamisesta ei todellakaan tarvitse maksaa poliisille eikä mielenosoitusta varten tarvitse täyttää erillisiä kaavakkeita. Meillä kun ei - ainakaan vielä - tarvita lupaa mielenosoittamiseen.

15.7.06

Työntekijöiden aseman rapautuminen

Viime päivien mielenkiintoisin keskustelu liittyy nuorten vappujuhlien jälkimainingeissa ilmestyneeseen tekstikokoelmaan Prekaariruoska. Kirjassa Makasiinien tapahtumia analysoivat tutkijat, kansalaisaktivistit ja poliitikot. Hieno teko, Tommi Hoikkala ja kaverit! Toivottavasti tämä on esimerkki siitä, että myös tutkijat ovat alkaneet taas osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Aivan oikein kirjassa huomautetaan, että prekariaatti on paljon ”pätkätyöläisyyttä” ja ”paskaduuneja” laajempi käsite. Sanalla viitataan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka työmarkkina-asemansa vuoksi jäävät pysyviin ja identiteetiltään selkeisiin työsuhteisiin perustuvan yhteiskunnan ulkopuolelle. Prekariaattia siis ovat pätkä- ja muut epätyypilliset työläiset, mutta myös kotiäidit, opiskelijat, eläkeläiset ja niin edelleen. Tuntuu jopa vähän pelottavalta, että suurelle osalla kirjassa esiintyviä establishmentin edustajia – pääministeri Vanhanen etunenässä – käsitteet ovat jääneet hämäriksi.

Eniten minua mietityttää, miten keskustelun luonteeseen vaikuttaa se, että työelämän murroksesta aiheutuva epävarmuus on tullut julkisuuteen nimenomaan nuorisokysymyksenä. Vaikka itse ongelma koskettaa kaikkia ikäryhmiä, siitä on nyt koetettu tehdä jatkoa Osku Pajamäen sukupolvikapinalle. Selvää on, että yhteiskunta on laajassa muutoksessa ja että se heijastuu työelämään perinteisten saavutettujen etujen rapautumisena. Muutos on tapahtunut ikään kuin varkain, monen yhtäaikaisen tekijän summana:

1. Perinteisestä palkkatyösuhteesta on yhä useammin siirrytty yrittäjämäiseen palkkatyöhön, kuten Kimmo Kevätsalo asian ilmaisee. Paljaimmillaan se näkyy tapauksissa, joissa entiset yritysten työntekijät jatkavat entisiä töitään ”itsenäisinä yrittäjinä”, mikä helpottaa riskien ulkoistamista työntekijöille ja palkkatyösuhteisiin liittyvien etujen karsimista. Pienyrittäjät eivät ole koskaan kyenneet kokoamaan omaa etujärjestöä ja siksi heidän on vaikea taistella etujaan.
2. Harmaa talous on kasvussa, eivätkä siellä päde minkään valtakunnan lait. Erityisesti tämä näkyy sellaisten ryhmien kohdalla, jotka ovat samanaikaisesti sosiaaliturvan ja virallisten työmarkkinoiden ulkopuolella. Esimerkiksi kiristynyt ulkomaalaispolitiikka lisää laittomien siirtolaisten määrää. Näillä ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta työllistyä viralliselle sektorille. Harmaa talous saattaa kattaa kokonaisia aloja (prostituutio) tai vallata periaatteessa laillisen alan sisältä yhä suurempaa osuutta (ravintola-ala).
3. Monet perinteisesti palkkasuhteen ulkopuolella tehdyt naisten reproduktiiviset työt ovat muuttumassa palkkatyöksi. Niin lastenhoitajille, siivoojille kuin seksityöntekijöillekin on tyypillistä, että työn arvostus on vähäistä, palkkaus usein kehnoa ja koska työ mielletään yksityisten kotitalouksien piiriin, kukaan ei oikeastaan valvo työehtojen toteutumista.
4. Julkisen sektorin töiden siirtyminen yksityisille yrityksille on esimerkiksi siivousalalla tarkoittanut työtahdin huimaa kiristymistä, samalla kun palkat, työehdot ja työsuhdeturva ovat heikentyneet.
5. Työntekijöiden hankkiminen työvoimavuokrauksen kautta on niin yleistä nimenomaan siksi, että se mahdollistaa tiettyjen työnantajan velvollisuuksien kiertämisen (esim. telakkateollisuus).
6. Ay-liike on heikentynyt.
7. Myös pysyvissä työsuhteissa perinteisissä duunariammateissa ollaan joustamassa työehdoista tavalla, jokia ei vielä 20 vuotta sitten olisi tullut kuuloonkaan: tämä näkyy esimerkiksi palvelualoilla palkattoman ylityön suuressa määrässä.
- Ja jos nämä muutokset eivät riittävästi auta, ainahan voi pelotella Kiina-ilmiöllä.

14.7.06

Kapitalismi sortaa isorintaisia

Halusin ostaa uimapuvun. Yleensä ihmiset tässä tilanteessa menevät kauppaan ja kertovat, haluavatko bikinit vai kokopuvun, push-upeilla vai ilman, kuviollisen vai yksivärisen ja niin edelleen. He kertovat kokonsa ja henkilökunta etsii heille muutaman kriteerejä vastaavan vaihtoehdon, josta sitten sovittamisen jälkeen valitaan mieluisin.

Minä menin kauppaan ja sanoin haluavani uimapuvun. Mallilla tai värillä ei ole väliä, kunhan se olisi sopivan kokoinen ja tukisi rintoja riittävästi, että sen kanssa voi viettää päivän uimarannalla.

Ensimmäisestä kaupasta kerrottiin, ettei heiltä löydy lainkaan E-kupin uimapukuja. Niin sanoi myös toisen, kolmannen ja yhdeksännen kaupan myyjä. Isorintaisia on niin vähän, ettei malleja kannata ottaa varastoon. Tai sitten isorintaiset eivät vain harrasta uimarantailua?

Meidän suvussa kaikki naiset kuuluvat isorintaisten syrjittyyn vähemmistöön. Ei riitä, että liikuntaa on harrastettava säännöllisesti, jotta selkä ei kipeydy rintojen kannattelusta. Tai että isorintaiset voivat vain unelmissaan juoksennella alasti ruispellossa, sillä liikunta edellyttää tukevia rintaliivejä. Lisäksi kapitalistinen järjestelmä säännönmukaisesti sortaa meitä. Vaatteita, erityisesti alusvaatteita on lähes mahdotonta löytää. Jostakin syystä vaatesuunnittelijat tuntuvat luulevan, että isorintaiset naiset haluavat vain valkoisia tai puuterinvärisiä rintaliivejä, mieluusti vielä ns. ”mummomalleja”. Jos nyt sitten jostain sattuu mukavat rintsikat löytämään, ne takuulla maksavat sen 50 euroa – viiden euron tarjouslaatikoihin ei koskaan laiteta yli C-kupin.

Minä uskon alusvaatteisiin. Niiden pitää olla kestäviä ja mukavia, mutta myös kauniita. Päällysvaatteet voivat olla mitä tahansa lumppuja, jos seksikkäät rintaliivit takaavat sisäisen hehkun. Mielestäni myös isorintaisilla naisilla pitäisi olla oikeus uimiseen, mikä tässä kulttuurissa edellyttää uimapukua. Olisiko elämäni helpompaa, jos käväisisin pienennyttämässä rintani?

Olen harkinnut isorintaisten etujärjestön perustamista. Mallia voisi ottaa iso- ja pienijalkaisten yhdistykseltä, joka on jo vuosien ajan auttanut ihmisiä löytämään kenkiä. Tässä on nyt vastarinnan paikka.

12.7.06

Faktasta ja fiktiosta

Loman pieniäisoja iloja: eilen helsinkiläinen ystäväni Tapio Laakso (käytän koko nimeä, koska tiedän ettei hän seuraa blogiani. Näin Tapsa tulee surffanneeksi tänne kun seuraavan kerran googlaa omalla nimellään…) tekstasi iltakymmeneltä, ilmoitti istuvansa parhaillaan Koskipuistossa hyvässä seurassa ja kutsui mukaan. Kolmen lapsen työssäkäyvälle äidille on tosi luksusta lähteä extemporee puistoon iltamyöhällä, eläköön kesäloma! Sitä paitsi ilta oli tosi kiva, paikalla oli vihreitä nuoria sieltä parhaasta päästä.

Da Vinci –koodin innoittamana kävimme yhteensointuvan väittelyn faktasta ja fiktiosta kirjallisuudessa. Opustahan on moitittu siitä, että siinä esitetään muka faktoina keksittyjä lähteitä ja auktoriteetteja. Totta onkin, että ilman teologian cumlaudea huomaa, että romaani ei täytä tasapuolisen argumentoinnin saati sitten tieteellisen julkaisun kriteerejä.

Oma pointtini kuitenkin oli, että valitessaan tyylilajikseen fiktiivisen romaanin, kirjailija on jo vapautunut velvollisuudesta sellaiseen totuudellisuuteen, jota akateemiselta tutkimukselta tai vaikka lehtikirjoittelulta edellytettäisiin. Fiktion pelisäännöt ovat erilaiset. Ajattelen, että fiktiollakin on tietty totuudellisuuden vaatimus, mutta että sen tehtävänä on kaikuluodata ja formuloida totuuden eri tasoja. Varmasti jokainen on joskus fiktiota lukiessaan kokenut teoksen avaavan lukijalleen paremman ymmärryksen itseensä, johonkin sellaiseen kokemuksen, tulkinnan tai tunteiden syväkerrostumaan, johon äärimmäisen harva tieteellinen tutkimus ulottuu. Tässä mielessä fiktio voi olla hirveän totta.

11.7.06

Pioneerileiriltä tulevaisuuteen

Terkut Suolahdesta pinskujen kesäleiriltä, jossa minä, lapseni ja noin sata muuta kävimme parantelemassa maailmaa. Kymmenen päivän aikana loikimme leikkien kautta läpi maailmanhistorian alkuräjähdyksestä nykypäivään. Lopuksi lapset saivat pohtia, millaisen tulevaisuuden he haluaisivat ja miten se olisi saavutettavissa.

Eräs tenavista, Monika, kiteytti hyvin lopputuloksen: parempaa kohti aletaan mennä heti, kun ihmiset ”lakkaa sikailemasta ja alkaa kunnioittaa luontoo.” Voiko tuota enää kattavammin sanoa?

17.6.06

Tutkintapyyntö

Olen jättänyt Ruotsin poliisille tutkintapyynnön, jossa pyydän poliisia selvittämään, ovatko ruotsalainen europarlamentaarikko Maria Carlshamre ja iltapäivälehti Expressen syyllistyneet minua kohtaan törkeään kunnianloukkaukseen tai muuhun laissa rangaistavaksi säädettyyn tekoon.

Europarlamentin liberaaliryhmään kuuluva Carlshamre kirjoitti 15.6. ilmestyneessä Expressen-lehdessä Suomessa käytävästä seksin oston kriminalisointia koskevasta keskustelusta. Hän on myös lähettänyt artikkelin suomeksi käännettynä lehdistötiedotteena suomalaisille tiedotusvälineille.

Carlshamre kirjoittaa, että ”prostituutiolobbaajat ovat olleet erittäin vahvoilla Suomen keskustelussa – mm. he ovat päässeet esille eri rooleissa, toisinaan seksityöntekijöiden edustajina ja toisinaan tutikijan roolissa. Taustalla on kuitenkin aina kansalinvälinen ja taloudellsesti erittäin vahva rikollinen seksiteollisuus.” Myöhemmin kirjoituksessa mainitaan myös minun nimeni, ja minua nimitetään lainausmerkeissä ”riippumattomaksi" tutkijaksi.
Toimin tutkijana Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksella. Vireillä olevan rikoslain 20. luvun 8 §:n muutoshankkeen yhteydessä minua on kuultu prostituutioon liittyvien kysymysten asiantuntijana eduskunnan lakivaliokunnassa ja erilaisissa viranomaisissa, kansalaisjärjestöissä ja tiedotusvälineissä. On selvää, että Carlshamre tarkoittaa lausumallaan juuri minua.

Carlshamren lausunnot antavat sen käsityksen, että työtäni tutkijana ja lausuntojani asiantuntijana ohjailisivat rikollisjärjestöt. Väittämä on omiaan herättämään aiheetonta halveksuntaa minua kohtaan ja kyseenalaistamaan tutkimustyöni ja asiantuntijalausuntojen luotettavuuden. Puhe seksiteollisuudesta herättää lukijoissa mielikuvaa naisten ja jopa lasten hyväksikäytöstä. Olen tutkimustyössäni ja lausunnoissani nimenomaan pyrkinyt etsimään keinoja tällaisen rikollisuuden uhriksi joutuneiden henkilöiden aseman parantamiseksi ja arvioimaan erilaisten oikeuspoliittisten ja sosiaalisten ratkaisujen vaikutusta heidän tilanteeseensa.

Carlshamren lausuma voi myös antaa sen mielikuvan, että olisin syyllistynyt rikoslain tarkoittamalla tavalla järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumiseen. Carlshamre on julkaissut kirjoituksensa kahta päivää ennen eduskunnan täysistuntoa, jossa seksinostolakia käsitellään, ja on näin valheellisilla väittämillä pyrkinyt vaikuttamaan Suomen eduskunnan päätöksentekoon.

Olen jo Helsingin Sanomien yleisönosastossa 31.5. julkaistussa kirjoituksessani kyseenalaistanut joidenkin suomalaisten naisjärjestöjen edustajien epäsuorat vihjaukset, joiden mukaan minulla olisi joitakin hämäriä suhteita seksiteollisuuteen tai että saisin jopa rahoitusta sieltä. Jo aikaisemmin olen joutunut puuttumaan asiaan Aamulehden (20.4.) haastattelussa, jossa kommentoin eduskunnan lakivaliokunnan varapuheenjohtajan Susanna Rahkosen esittämiä arvioita. Vaikka tarkoitusperät ovat olleet selviä, ei näissä aikaisemmissa tapauksissa nimeäni ole liitetty yhtä suorasti kansainväliseen rikollisuuteen kuin Carlshamren kirjoituksessa.

Julkisena toimijana hyväksyn sen, että ajatuksistani ja persoonastanikin käydään keskustelua. On kuitenkin eri asia toistuvasti liittää tutkijan tai rekisteröidyn yhdistyksen nimi kansainväliseen rikollisuuteen.

6.6.06

Barcelonan prostituutio

Palasin eilen Barcelonasta ja pakkailen tässä huomista varten, pitäisi lähteä viikoksi Oxfordiin. Molemmat ovat työmatkoja, Barcelonassa tein kenttäjakson ja osallistuin kaupunkiaiheiseen konferenssiin, Oxfordiin menen kirjoittamaan artikkelia aiheesta ”seksityöntekijät ja seksuaalinen nautinto”.

Barcelonan kenttä oli Suomeen verrattuna aika surullinen. Alalla on jonkinlainen (etninen) hierarkia. Kaduilta hankkivat asiakkaita lähinnä trans-ihmiset ja nuoret romanialaiset naiset, joiden maahantuonti täyttää enemmän tai vähemmän ihmiskaupan tunnusmerkistön. Bordelleissa eli baariympäristöön muokatuilla clubeilla ja hieromalaitoksia lähentelevillä saunoilla työskentelee paljon naisia latinalaisesta Amerikasta, heidän tilanteensa on lähtökohtaisesti itsenäisempi jo kielitaidon takia. Merkittävä osa espanjalaisista seksityöntekijöistä on itsenäisiä seuralaisia.

Jossain Tampereen Ateriaan liittyvissä yhteydenotoissa on kyselty, mitä se autonominen tutkimus oikein on. Lyhyesti kyseessä on löyhästi samankaltaisen tausta-ajattelun ja epämuodollisten tutkijaverkostojen kattokäsite, joka saa käyttövoimansa siitä, että yliopistoissa tuottovaatimukset ja valtainstituutioiden kontrolli kasvavat ja muista intresseistä lähtevälle tutkimukselle on yhä vähemmän tilaa. Autonominen tutkimus tavoittelee yhteiskunnallisesti merkittävää ja vallitsevan kyseenalaistavaa tutkimusotetta, osa näihin porukoihin kuuluvista tyypeistä on poliittisesti, toiset taas akateemisemmin suuntautuneita. Autonominen tutkimus ei sinällään rajaudu mihinkään tutkimusaiheeseen, mutta käytännössä ainakin Suomessa meikäläiset näyttäisivät puuhailevan työelämän muutokseen ja prekariaattiin liittyvien kysymysten ympärillä. Autonomisen tutkimuksen taustalta löytyy myös ajatus alistettujen ryhmien emansipoitumisen tukemisesta.

26.5.06

Keittiöihmisten asialla ja vähän syöjienkin

Eilen julkaistiin raporttini Tampereen Ateriasta. Tänään ponkaisin heti aamusta lehtiä lukemaan, olisiko juttu herättänyt jotakin keskustelua. Hesarissa oli aika iso uutinen otsikolla ”Tutkimus: ateriapalvelujen keskittäminen huononsi ruoan laatua”. Hienoa on, että juttu meni läpi. Paitsi ettei se ollut tutkimus, pelkkä selvitys vain. Ja että ruoan laatu ei ollut merkittävästi huonontunut, mitä myös raportissa korostin. Keskittämisen perusongelmat olivat ihan muualla. Toimittajat.

Ylipäätään olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähän raporttiin. Olen pitkään kirjoittanut ja pohtinut työelämän muutokseen ja erityisesti prekariaattiin liittyviä kysymyksiä, mutta lähinnä siirtolaisten ja seksityöntekijöiden näkökulmasta. Oli ihan kasvattavaa kierrellä välillä keittiöillä katsomassa, miten sama kehitys näkyy perinteisellä duunarinaisten alalla. Ja näkyyhän se. On siirrytty oman koulun keittiöstä McAteria-ajatteluun. Työntekijöiden määrää on vähennetty rajusti, ja loput juoksevat työajalla, luopuvat tauoistaan ja tekevät palkatonta ylityötä. Keittiötyö muuttuu monotonisempaan suuntaan. Kun tuotteistus etenee, ei ammattitaitoa enää tarvita, ja näin voidaan alkaa laskea palkkoja.

Tampereen Ateria antoi ainakin mulle konkreettisen kurkistusreiän maailmanlaajuiseen ilmiöön. Laitoskeittiössä teoria työmarkkinoiden polarisaatiosta muuttuu lihaksi, etten sanoisi lihapullaksi.

22.5.06

Omaishoitajat ja pätkätyöt

Mulla ei yleensä ole tapana kommentoida kokouksia – niitä on niin usein ja monissa käsitellään tärkeitä ja monimutkaisia asioita. Nyt kuitenkin viimeisestä kaupunginvaltuuston kokouksesta (17.5.) on tullut niin paljon kyselyitä, että muutama sana lienee paikallaan. Oman toimintani kannalta isoja kysymyksiä olivat omaishoitajien tilanne ja pätkätyöt.

Valtuusto käsitteli lisätalousarviossaan muun muassa omaishoitajien tilannetta. Meillä on olemassa tietyt kriteerit omaishoidon tuen saamiselle, mutta koska kyse ei ole subjektiivisesta oikeudesta, ei sitä olla myönnetty kaikille kriteerit täyttäville. Nyt talousarvion yhteydessä kokoomus, demarit ja vassarit esittivät reilua miljoonaa omaishoitajien vapaapäivien lisäämiseen ja nykyisten menojen kattamiseen. Vihreät esittivät vielä siihen reilua miljoonaa, jolla tuen piiriin saataisiin myös ne omaishoitajat, jotka nyt on jätetty ulkopuolelle. Keskusteltuani asiasta pitkään mm. Marjatta Stenius-Kaukosen kanssa, päädyin äänestämään vihreiden esityksen mukaan oman ryhmäni vastaisesti.

Ajattelen niin, että kyllä julkisen sektorin pitää kohdella kaikkia tasa-arvoisesti. Jos on luvattu tietyt kriteerit täyttävälle ryhmälle jokin etuus, on se sitten annettava kaikille. En myöskään pidä riittävänä perusteluna, ettei rahaa ole, kun kaikki yliopistokollegojen selvitykset toistavat, että omaishoito itse asiassa tuottaa kunnille säästöjä, koska se vähentää kalliiden laitospaikkojen tarvetta.

Samassa kokouksessa sain vastauksen aloitteeseeni, että jokainen kaupungin ”epätyypillinen” työsuhde pitäisi erikseen katsoa ja mahdollisuuksien mukaan vakinaistaa. Tai ei se oikeastaan ollut vastaus, totesivat vain, että niin pitäisi, mutta ”aloite ei anna aihetta toimenpiteisiin”.

Toin esille asiasta muutaman faktan. Tampereen kaupunki ketjuttaa edelleen määräaikaisia työsuhteita pysyväisluontoisissa tehtävissä. Tampereen kaupungilla on töissä myös henkilöitä, jotka ovat tehneet samaa työtä samassa paikassa yhtäjaksoisesti vuosikausia erilaisina sijaisuuksina. Kerroin myös, että näiden määräaikaisten suurin ryhmä ovat nuoret naiset, monet heistä pienten lasten äitejä.

Työn sirpalemaisuus ja epävarmuus tekee sen, että määräaikaisessa työsuhteessa olevat eivät uskalla ajaa omia oikeuksiaan silloinkaan, kun lakia selvästi rikotaan. Heidän mahdollisuutensa oman elämän suunnitteluun ovat myös muita heikommat. Käytännössä se tarkoittaa, että määräaikaisten työsuhteiden väärinkäytöllä kaupunki ulkoistaa riskejä yksityisille ihmisille ja samanaikaisesti lisää tehokkuuttaan laittomasti. Tampere on kyllä linjannut muutoksissa työsuhdeturvan vakituisissa työpaikoissa oleville, mutta pätkätyöporukka ei kiinnosta ketään.

Tein aiheeseen liittyen myös uuden aloitteen vuokratyövoiman käytön hillitsemiseksi kaupungin organisaatiossa. Ei sillä ehkä vielä saada tuloksia, mutta pidetään asiaa taas vähän paremmin agendalla.

8.5.06

Onko Euroopan kaupungeilla tulevaisuus?

Viikonloppu on mennyt melkein palautumiseen kolmipäiväisestä kaupunki-seminaarista Tukholmassa. Kyse oli Urban future –konferenssista, joka järjestetään jossakin päin EU:ta muutaman vuoden välein. Nytkin osallistujia oli about 30 maasta, ministereitä ja pormestareita, ja puitteet sen mukaiset. Session avasi kruununprinsessa.

Jos muistorikkaita iltabileitä ei lasketa, päällimmäiseksi mieleen jäi professori Michael Parkinsonin esitelmä. Hän on ollut viime vuodet projektissa, jossa kartoitettiin Iso-Britannian kaupunkien tilaa. Maassahan on tätä tilaaja-tuottaja –mallia toteutettu jo 1980-luvulta lähtien. Parkinson totesi, että erityisesti kasvavien kaupunkitalouksien ja kilpailukyvyn kääntöpuolena on monessa paikkaa ollut porsche-hamburger divide eli voimakkaasti polarisoituneet työmarkkinat: toisaalla ovat ne, jotka ostavat porscheja, toisaalla ne, jotka myyvät hampurilaisia.

Mielestäni tämä erityisen selvästi tietenkin USA:ssa näkynyt yhteiskunnan kahtiajakautuminen pitäisi ottaa meillä kaupunkisuunnittelussa vakavasti nyt, kun tilanteelle on vielä jotakin tehtävissä. Usein voivotellaan, miten Suomen kaupunkikehitys onh pientä ja jälkijunassa. Se voisi kuitenkin olla myös etu, meillä olisi monessa suhteessa mahdollisuus ottaa opiksemme muiden virheistä ja tehdä asiat viisaammin. Ikävä kyllä, tähän ei ole hirveästi löytynyt kiinnostusta päättäjien keskuudesta.

Toinen kaupunkisuunnittelun kannalta oleellinen uhka näyttäisi syntyvän kaupunkikeskusten kuihtumisesta. Monissa asutuskeskuksissa rikkaat veronmaksajat ovat siirtyneet varsinaisen cityn ulkopuolelle lähikuntiin ja toisaalta sosiaaliset ongelmat kasautuvat keskustaan. Nämä ympäristökunnat ovat haluttomia osallistumaan keskuskaupungin kustannuksiin, mikä entisestään lisää alueellista ja hallinnollista eriytymistä.

Pienistä ja konkreettisista työryhmistä antoisin taisi olla se, jossa tukholmalaisen Kistan työvoimatoimiston ihmiset kertoivat työstään. Kista on alue, jolla samanaikaisesti sijaitsee paljon rikkaita yrityksiä ja iso maahanmuuttajaväestö. Yritykset työllistävät paljon, mutta turhan harvoin omalta alueeltaan: valmiiksi järjestelmän sisällä olevien ruotsalaisten on helpompi saada töitä.

Työvoimatoimisto onkin panostanut erityisesti maahanmuuttajien ja yksityisen sektorin työnantajien välisen kynnyksen madaltamiseen. Menestyksekkään toiminnan taustalla on
-työvoimatoimiston oma tiimi, joka toimii hyvin yhteen, tuntee hyvin toistensa vahvuudet ja jonka työntekijöistä monella on itsellään vahva maahanmuuttajatausta
-asiakkaaksi tulevien siirtolaisten kuunteleminen ja yksilöllinen palvelu, joka mahdollistaa sopivan työpaikan etsimisen ja hakijan vahvuuksien kartoittamisen
-luottamuksen ja yhteistyön rakentaminen paikallisiin yrittäjiin
-siirtolaisten neuvominen ruotsalaiseen työmarkkinakulttuuriin

Monen maahanmuuttajataustaisen työnsaantimahdollisuudet katkeavat työnantajien rasismiin, kyllä sitä alkaa usko mennä, kun ei 200 työpaikkahakemuksella pääse yhteenkään haastatteluun. Työpaikan saantia vaikeuttaa, että 75-80% niistä löytyy epävirallisten verkostojen kautta, joihin siirtolainen ei pääse. Siksi usein pelkkä työvoimatoimiston etsivä työ ja/tai suositus auttavat työn saamisessa.

Tietenkään mallilla ei ratkaista niitä todellisia ongelmia, josta maahanmuuttajien kohtaama rasismi johtuu. Se ei myöskään auta niitä paperittomia siirtolaisia, joilla ei ole mitään asiaa edes virallisille työmarkkinoille, saati työvoimatoimistoon. Systeemi vääristää jo siksi, että se keskittyy neuvomaan maahanmuuttajia kohtaamaan työnantajia, mutta ei ohjaa työnantajia tulkitsemaan hakijoita kulttuurisesti oikein. (Usein käytetty esimerkki kulttuuriristiriidoista on, miten monissa maissa silmiin katsominen osoittaa röyhkeyttä mutta pohjoismaissa se liitetään rehellisyyteen.) Silti oli hienoa, että maahanmuuttajataustaisen väestön avittamiseksi työelämään oltiin onnistuttu kehittelemään edes joiltain osin tehokas väline. Tsemppiä vaan Kistaan!

22.4.06

Mukaan siirtolaisverkostoon

Tästä tuli nyt sitten oikea verkostoitumisen teemaviikko. Osallistuin tapaamiseen, johon oli koottu maahanmuuttajataustaisten ihmisten asemasta huolestuneita tahoja - oli taas väkeä useammastakin kirkkokunnasta, Rasmuksesta, nuoria hippihörhöjä vihreistä ja vasemmistosta, pitkän linjan siirtolaisaktivisteja ja niin edespäin. Saimme aikaiseksi lähinnä ongelmakenttää kartoittavan yleiskeskustelun, mutta jonkinlainen verkosto on nyt saanut alkunsa.Kävin myös tsekkaamassa Pyynikillä "vallattua" taloa. Hommaa puuhaa ihan uusi aktivistipolvi, joita en (vielä) kovin hyvin tunnekaan. Aurinko paistoi ja meneillään oli iloiset siivoustalkoot. Olivat saaneet sovittua Tilakeskuksen kanssa rakennuksen käyttöönsä siksi aikaa, kun kaavapäätökset viipyvät valituskierroksella - tarkoittaa kahta, ehkä jopa viittä vuotta. Rakennuksesta järjestyy muun muassa ´väliaikainen toimipiste Oikeutta eläimille -porukalle ja jotain taidetiloja.

20.4.06

Saako Tampere oman Pro-tukipisteen

Pro-tukipiste oli kutsunut koolle niitä tahoja, joita sekistyöntekijöiden asiat Tampereella saattaisivat kiinnostaa. Mukana oli väkeä ainakin kaupungilta, lastensuojelusta, päihdepuolelta, seurakunnista - ja tietysti minä. Päätimme yrittää hakemusta Raha-automaattiyhdistykselle, josko Pro-tukipiste voisi laajentua myös Tampereelle. Helsinki kun on niin syrjässä.

19.4.06

Matti Harjuniemi

Tämän takia kannatti käväistä Helsingissä, antoisimpia tapaamisiani miesmuistiin! Lounastin tänään rakennusliiton puheenjohtajan kanssa. Niin lounasseura (hillitty, sivistynyt, avoin ja kohtelias, mutta samalla maanläheinen), itse lounas (alku- ja jälkiruokineen) kuin sen yhteydessä käyty keskustelukin ilahduttivat.

En ole puolen vuoden yrittämisestä huolimatta saanut sovittua tapaamista Palvelualojen ammattiliittoon, jolle seksityöntekijöiden asiat tietysti ensisijaisesti kuuluvat. Luulen, että he pelkäävät, että jo kuuntelemalla minua tulevat ottaneeksi kantaa prostituutiokysymykseen - seksihän kuuluu ay-liikkeelle vain siinä tapauksessa, että se ymmärretään ansiotyönä. Kun sitten huomasin rakennusliiton ottavan yllättävän ajankohtaisia ja fiksuja kantoja maahanmuuton ja harmaan työn kysymyksiin, ajattelin koettaa sitä kautta. Tapaamisen järjestämisessä ei ollut ongelmia.

Maahantulolakimme ovat monella tapaa vaikeita ja mielivaltaisia. Kun samanaikaisesti monet sektorit tarvitsevat työvoimaa ja toisaalta tulijoita on, tilanne johtaa siihen, että yhä suurempi osa Suomeen tulevista siirtolaisista on luvatta maassa. Ulkomaalaisen asema on tietysti aina epävarma, mutta paperittomat siirtolaiset ovat täysin vailla oikeuksia. Tämän pitäisi kiinnostaa myös vakituisessa työsuhteessa olevaa perusduunaria, sillä muiden heikkoa asemaa (riistokielellä tuottavuutta) käytetään vuosikymmenten kuluessa taisteltujen työelämän oikeuksien rapauttamiseen.

Paperittomat siirtolaiset voivat työllistyä vain harmaalle sektorille. Miehille se tarkoittaa rakennus- tai telakkatyötä, naisille koti- tai seksityötä. Miesten asema on parempi, sillä heidän aktiviteettinsa sentään tunnustetaan työksi ja kuuluu siten työlakien piiriin. Siirtolaisnaiset ovat kaikkein suojattomampia hyväksikäyttöä ja riistoa vastaan.

Tavoitteeni ei ole liittää seksityöläisiä rakennusliittoon tai edes saada raksaa innostumaan heidän asioidensa ajamisesta. Tässä vaiheessa on jo hyvin, jos onnistun tapaamaan johtotason ay-aktiiveja ja saan heidät kuuntelemaan. Toivon, että vähän kerrassaan madiassa muiden riistettyjen työntekijäryhmien joukossa mainittaisiin myös seksityöntekijät, että ay-väki alkaisi hiljalleen pitää sitä osana omaa agendaansa. Luulen, että Harjuniemi tajusi viestin.

13.4.06

Koti on kaikkien oikeus

Tänään olen kuntalaisen pyynnöstä selvitellyt, miksi kaupungin omistama VTS vuokraa asuntoja rakennusliikkeille. Lähtötilanne näytti lupaavalta: eikös julkisisn varoin rakennettuihin kohtuuvuokran asuntoihin pitäisi asuttaa perheitä eikä kapitalismin kätyreitä!

No, kissanraatoa ei kuitenkaan löytynyt. Yrityksille vuokrattuja asuntoja oli lopulta vain alle parikymmentä ja nekin sellaisia, joita ei peruskorjaustarpeen tai huonon sijainnin vuoksi saatu vuokrattua muuhun käyttöön. Näyttää siltä, että vaikka yksiöistä ja kaksioista on edelleen pulaa, Tampereella asunnottomuus on saatu isojen asuntojen osalta kuriin.

Vaikein kohta lienee nyt se, miten ihmiset saadaan säilyttämään vuokra-asuntonsa silloinkin, kun satunnainen kriisi tai pitempään jatkuneet vastoinkäymiset estävät vuokranmaksun. Ei kaikilla ole mahdollisuutta kerätä puskurikassaa, eivätkä kaikki saa lainaakaan, joten kun jotain menee pieleen, talous kaatuu nopeasti.

Tai kun mielenterveysongelmainen poikkeaa pariksi kuukaudeksi sairaalaanlataamaan akkuja eikä raha enää hoitomaksujen jälkeen riitä vuokraan, miten saada koti säilymään? Aika kolkkoa on palailla toipilaana keskelle muuttohärdelliä, kun muutenkin on elämässä ihmettelemistä.

Näillä leveysasteilla kodin pitää olla kaikkien oikeus, vaikka kuinka töppäilisi, tai vaikka oma elämänhallinta olisi kuinka hukassa. Nyt pitäisi keskittyä vääntämään siitä, että saataisiin enemmän tuettua asumista ja sosiaalista isännöintiä.

12.4.06

Lääkäriaikaa varaamassa

Ensinnäkin haluan pahoitella hiljaiseloa täällä blogissa ja annakontula.netissä. Se ei johdu minusta, vaan teknisistä ongelmista.

Tänään yritin taas lähes mahdotonta eli varata lääkäriaikaa Tampereella. Operaatioon kului puhelimessa kaksi tuntia. Ensin minulle ilmoitettiin ykskantaan, ettei aikaa saa. Kun yritin sitten selvittää, miten voi olla mahdollista, ettei minulle anneta lääkäriaikaa millekään päivälle edes kaukaiseen tulevaisuuteen, pompoteltiin minua ihmiseltä toiselle 14 tai 15 henkilön kautta!

Lopulta kerroin olevani kaupunginvaltuutettu. Kas kummaa, kahdessa minuutissa löytyi oikea ihminen vastaamaan ja lopulta sain ajankin. En kuitenkaan ole tyytyväinen. Lain mukaan lääkärille on päästävä tietyn ajan kuluessa, eikä asiaa voi noin vain jättää avoimeksi. On tietysti ymmärrettävää, että palvelut ruuhkautuvat, kun minun alueellanikin on lääkäriä kohden pahimmillaan yli 2800 asukasta. Sosiaali- ja terveysministeriön suositus on muuten alle 2000 asukasta per lääkäri. (Köyhässä Kuubassa lääkäreitä on muuten yksi per 168 asukasta ja hoidon laatu länsimaiden tasolla.)

Eniten minua ihmetyttää, miten lääkärille pääsevät sellaiset ihmiset, jotka eivät voi sanoa olevansa kaupunginvaltuutettuja. On törkeä tilanne, jos ihmisen pitää olla valmis soittelemaan tuntikausia eri ihmisille saadakseen lääkäriajan, johon jokaisella on kuitenkin lain mukaan oikeus.

23.2.06

Santalahden osayleiskaava

Eilen Tampereen kaupunginvaltuustossa päätettiin Santalahden osayleiskaavasta. Siinä on sellainen hassu juttu, että monen suojeltavaksi tai uudiskäyttöön merkityn rakennuksen päälle on piirretty elementtitalo.

Osayleiskaava ei ole tältä osin sitova, mutta silti tiedustelin, että onko suojelukohteella mitään mahdollisuuksia, kun se seuraavassa kaavoitusvaiheessa on vastakkain kovan rahan kanssa.

En saanut apulaiskaupunginjohtaja Kotilahdelta vastausta.

16.2.06

Kom

Käväisin KOM-teatterilla päiväkahvilla. Siellä väsätään kuumeisesti Täällä pohjantähden alla -näyttämösovitusta Suomenlinnaan ensi kesäksi,

Vieraannuttamisella tarkoitetaan teatterissa tilannetta, jossa esimerkiksi roolihenkilöiden siirtämisellä välillä kertojan rooliin etäännytetään katsojaa. Bertolt Brechtin ajatuksena oli, että psykologisen uskottavuuden lisäksi tai sijaan on tärkeää tuoda esiin, että näytelmän hahmot edustavat itseään laajempia henkilötyyppejä.

KOMin Pohjantähdessä aiotaan käyttää vieraannuttamista. Dramaturgin tulkinnan sanotaan korostavan Linnaa nimenomaan poliittisena kirjailijana. Se kuulosti hyvältä. Lähdin KOMista aika innostuneena.

15.2.06

Puita ja ihmisiä

Kaiken muun touhun keskellä istuttiin hetki eduskunnan kuppilassa puhumassa politiikkaa. Vaikka tykkään noista vasemmistoryhmän äijistä ja vuosien mittaan olen oppinut heihin luottamaankin, joskus palaa käämit.

Juttu kiersi eräässä vasta lopetetussa sahassa. Ympäristöjärjestöjen kanta on, että sahan toiminta riistää metsät tulevilta sukupolvilta. Meidän miesten näkemyksen mukaan sahan lopettaminen lisää kestämättömästi paikallisten ja erityisesti saamelaisvähemmistön työttömyyttä.

Mielestäni kumpikin osapuoli on oikeassa. Ongelma on siinä, että kun "edistykselliset voimat" kinaavat keskenään, kapitalisti hyötyy. Ei voi olla niin, että nykyisten ja tulevien ihmisten elinmahdollisuuksien välillä on sovittamaton ristiriita.

Eivät meidän miehet ole mitään ympäristövastaisia, esimerkiksi Tennilä vastusti Vuotoksen allasta kaikki ne vuodet, kun asia ei kiinnostanut mediaa tai kansalaisia. Mutta tässä kohtaa on jokin lukko ja tuntuu, etteivät puut ja ihmiset mahdu samaan maailmaan.

14.2.06

Che Guevaran tytär

Tänään olemme toipuneet (sen verran kuin on ollut aikaa) Che Guevaran tyttären Aleidan vierailusta. Tampereella eilen illalla pidetty puhetilaisuus oli menestys: 500 ihmistä täytti työväentalon konserttisalin täpötäyteen. Osa ihmisistä joutui kuuntelemaan seisaaltaan koko kaksituntisen tilaisuuden. Yleisö sai mitä halusi. Aleida oli selvästi vakuuttava ja tunteita nostattava puhuja. Minulle hän oli kuitenkin paljon vakuuttavampi kontatessaan aamulla keittiömme lattialla yhdessä nuorimman lapseni kanssa kuin esitelmöidessään täpötäydelle salille.

Aleidan vierailu sai minut taas miettimään Latinalaisen Amerikan - ja toki muunkin kolmannen maailman - asioita, joita aiemminkin olen blogissani sivunnut. Che Guevaran vanhimpana tyttärenä Aleidalla on ollut vapaa pääsy mantereen yhteiskunnallisten muutosliikkeiden sisäpiireihin. Hänen näkemyksensä on, että vielä ei ole aika soittaa torvia voiton kunniaksi, mutta Latinalaisen Amerikan uusi aika on kuitenkin alkanut. Itse yritän olla optimisti, vaikka tietenkin tosiasia on, että USA suunnittelee kataluuksiaan uusien vasemmistohallitusten pään menoksi, kuten saamassani kommentissa aivan oikein todetaan. Aleidan mukaan on kuitenkin yritettävä. "On parempi kuolla puolustaessaan omaa pientä maaplänttiään kuin kuolla nälkään", sanoi brasilialainen maattomien liikkeen aktiivi Rosa, joka kuoli juuri niin.

Aleida heitti myös haasteen meille suomalaisille: uskallammeko tunnustaa, että rikkaiden maiden hyvinvointi perustuu kehitysmaiden riistoon ja että talouden epätasapaino vain kasvaa? Tätä meidän kaikkien on syytä miettiä, mutta sehän ei pelkästään riitä. Mistä olemme oikeasti valmiita luopumaan? Jos ei itse luovu jostain, ei mitään voi antaa toisille.

9.2.06

Asunnottomuus

Eilinen päivä vierähti rattoisasti, kun yritin järjestää apua pyytäneelle kuntalaiselle yösijaa. Viinikanlahden ensisuojaan on tuotu uusi parakki, joten sinne kyllä mahtuisi, mutta selvänä siellä on helvetillistä yöpyä. Muuten kaikki paikat olivat täynnä. Näin pakkasilla suojan tarvitsijoita on enemmän kuin suojia.Kyseisen asunnottoman ongelmana on, että hän on keski-ikäinen mies. Kodittomista suurin osa kuuluu tähän ryhmään. Yhteiskunnassamme ei oikein hyväksytä sitä, että mies tarvitsee apua, sitä saa pärjätä omillaan, tai olla pärjäämättä. Ja vaikka ei alkoholiongelmaa olisikaan, vuoden ulkonayöpymisten jälkeen useimmilla jo on: ei näitä Suomen pakkasia tahdo kestää selvin päin, hyvä jos edes hengissä.

No, Peti kuitenkin lopulta järjestyi ja hyötyä tästä soittelukierroksesta oli ainakin sen verran, että tulipa tsekattua kaupungin asuntotilanne. Erityisen iloinen olin keskustelusta Palhoniemen johtajan Markku Ahovainion kanssa, joka reippaalla ja realistisella otteellaan tarttui ongelmaan ja siinä sivussa teki tosi hyviä ehdotuksia asuntotilanteen parantamiseksi.

Tämä asuntoasia on läpi vuosien ollut minulle tärkeä kysymys. Nuorina (1990-luvulla) me valtasimme parkkipaikkoja vastalauseeksi sille, että opiskelijat saivat tyytyä lattiamajoitukseen samalla kun autoille rakennettiin sikakalliita parkkihalleja. Kyllä ihmisellä sentään pitää olla koti, autot pärjää ulkosallakin.

5.2.06

Teinialustuksia poliitikoille

Olin eilen puhumassa prostituutiosta Vihreiden nuorten hallitukselle ja aktiiveille. Oli hauska huomata, että paikalla oli muutama asiasta hyvin kiinnostunut ja aiheeseen perehtynyt nuori nainen. Se antaa toivoa uudenlaisen feminismin nousulle.

Jälkeenpäin sain nuoremmilta osallistujilta palautetta, jonka mukaan alustukseni oli tuntunut heistä rautalangasta vääntämiseltä. Esityksestäni huomasi, että olin heitä varten suunnitellut teiniversion aiheestani. En viitsinyt kertoa, että itse asiassa alustukseni oli sama, jonka olen pitänyt poliitikoille. Poliitikkojen mielestä minun olisi pitänyt selittää asia yksinkertaisemmin...

No, joka tapauksessa asiat etenevät. Prostituution kriminalisoinnin pitäisi tulla tiistaina lähetekeskusteluun eduskuntaan. Olen menossa television aamulähetykseen puhumaan asiasta.

26.1.06

Omituiset tapani

Vastaan nyt saamaani haasteeseen ja listaan viisi omituisinta tapaani (haastamatta muita kuitenkaan tekemään samoin).

1. Nukun aina jättiläismäinen tyyny sylissäni. Minun on otettava tyyny myös matkoille mukaan. Se täyttää yhden pienen matkalaukun kokonaan, mikä lisää kantamuksieni määrää.

2. Syön yleensä jälkiruuan ensimmäiseksi. Syynä on se, että nälkäisenä kaikki maistuu paremmalta ja olen enemmän jälki- kuin pääruokien ystävä.

3. Monella kirjat ovat varmasti hyllyssä aakkosjärjestyksessä, mutta minä olen luokitellut kaikki omistamani kirjat kirjaston luokitusjärjestelmän tavoin.

4. Ripustan pyykit narulle värien mukaan luokiteltuna. Tästä tavasta olen yrittänyt päästä eroon.

5. Viimeinen omituisuuteni on poikani kertoma. Hänen mielestään on omituista, että pakotan lapset pukemaan kaulaliinaa myöten kaikki vaatteet päälle ulos lähtiessä, vaikka lapset kävisivät vain läheisellä kioskilla ja juoksisivat matkan kovalla vauhdilla.

25.1.06

Radio-ohjelma seksikaupan kiellosta

Tänään olin YLE Radio 1:n Napit vastakkain -väittelyohjelmassa yhdessä teologian tohtori Martti Eskon kanssa. Aiheena oli seksin ostokielto. Jännitin ohjelmaa kovasti, mutta palautteesta päätellen pärjäsin kohtuullisesti.

Ohjelma tulee uusintana myös torstaina 26.1. klo 14. Sen voi kuunnella myös netissä, jossa on myös ohjelmaan liittyvä äänestys. Ohjelman ja äänestyksen löydät täältä (tai ainakin tätä kirjoittaessani se löytyi sieltä).

24.1.06

Amurin koulukamppailu

Ylihuomenna Tampereen kasvatus- ja opetuslautakunnassa puhutaan Amurin tulevista ekaluokkalaisista. Viime vuonna Amurin koulun ekaluokalla oli vain kahdeksan oppilasta ja siksi tämän vuoden porukka aiotaan sijoittaa Aleksanterin tai Pispan kouluun. Matkaa molempiin kouluihin on, Pispalaan kilometrejä. Tietysti vanhemmat ovat huolissaan.

Tänään olin mukana vanhempien kokoontumisessa Amurissa. Kovin paljon en osannut sanoa suuntaan tai toiseen, sillä itsekin olin vasta lukenut asiasta lehdestä. Näyttää siltä, että jos alueen ekaluokkalaisten määrä jää pieneksi, tästä käydään vielä kova keskustelu. Kyllä ekaluokkalaisten pitäisi päästä lähikouluunsa. Toisaalta se tarkoittaa, että muissa kouluissa ryhmäkoot kasvavat, kun rahaa (=opettajia) on vain rajallinen määrä. Erityistä tukea tarvitsevia oppilaita voidaan joutua sijoittamaan 30 oppilaan luokkiin.

Koulunsa aloittavien ikäluokat pienenevät Tampereella vuosi vuodelta. Se tarkoittaa, että oppilaita ei riitä joka kouluun entiseen tapaan. Muutoksen hallinta on vaikeaa. Päätöksenteossa ei saisi kuitenkaan syrjäyttää lastensa puolesta toimivien vanhempien mielipiteitä.

23.1.06

Pispalan kasvimaat ja Suviankatu

Pispalan kasvimailla tapahtuu taas. Sain vinkin, että uudessa puhelinluettelon keltaisten sivujen kartassa on kasvimaiden päälle merkittynä katu nimeltä Suviankatu. Se kulkee rannan myötäisesti Viikinsaarenkadulta Isolähteenkadulle läpi ryytimaiden. Tällaista katua ei kiistellyillä kasvimailla kuitenkaan ole olemassa, eikä kaupungin nettisivuilla kerrota edes mistään suunnitelmista kyseisen hämärän tien rakentamiseksi.

Otin heti yhteyttä kaupungininsinööri Laaksoseen ja kaavoituspäällikkö Laihoon kanssa. Molemmat vakuuttivat, että tässä on jokin hama, että keltaiset sivut ovat niin sanotusti ottaneet väärän kartan.

Huolestuttavaa tietenkin on, että kyseinen katu on kuitenkin suunnitelmissa. Meillä on alueella voimassa virallisesti hyväksytty asemakaava, johon ne kuuluvat. Periaatteessa on mahdollista vyöryttää asvalttikoneet paikalle ilman sen enempiä poliittisia päätöksiä. Se, ettei asemakaavaa ole käytännössä toteutettu, on ymmärtääkseni johtunut ihan vaan ihmisten aktiivisesta vastustuksesta. Joka tapauksessa kyse on kaavan mukaan kevyen liikenteen väylästä. Enemmän pitäisi olla kai huolissaan sen viereen suunnitelluista taloista.

Molemmat herrat vannoivat, ettei asia edisty ainakaan tänä vuonna ja että siitä tullaan keskustelemaan ennen traktorien lähettämistä myös luottamushenkilöiden kanssa. Seurataan valppaina tilannetta!

19.1.06

Tanska ei kriminalisoi seksin ostamista

Hieno homma! Sain juuri tiedon, että seksin oston kriminalisointi meni nurin myös Tanskassa. Norjahan päätyi samaan ratkaisuun jo vuosi sitten. Uutinen tuli hyvään kohtaan, sillä kriminalisointia on yritetty meillä perustella "yhteisellä pohjoismaisella mallilla". Nyt näyttää kuitenkin siltä, että enemmistö pohjoismaistakin voi kallistua päinvastaiseen suuntaan.

Sekä Norjassa että Tanskassa on tahty seksityöntekijöiden ihmisoikeuksien kannalta esimerkillisiä päätöksiä. Norjan demari-vassari -hallitus on nostamassa huimasta pro-tukipisteen kaltaiseen tukitoimintaan tarkoitettua rahoitusta. Aikaisemmin tukityötä on tehty vain katuprostituoitujen keskuudessa, mutta nyt sitä yritetään ulottaa myös yksityistiloissa työskentelevien seksityöntekijöiden saataville.

Tanskan hieno saavutus taas on laki, joka sallii "osuuskuntabordellit". Käytännössä se tarkoittaa, että vaikka paritus on kiellettyä, seksityöntekijät saavat keskenään muodostaa yhteisyrityksiä ja esim. hankkia yhteisen toimitilan. Yhdessä toimiminen lisää turvallisuutta ja mahdollistaa vertaistuen (puhumattakaan tietysti taloudellisesta hyödystä). Suomessa vastaava käytäntö on kielletty, eikä Norjan mallin mukaisia rahoitushankkeitakaan taida olla tiedossa.

16.1.06

Salli rekisteröitiin!

Tänään oli merkittävä päivä Seksialan liitto Sallin historiassa. Ilmeisesti kiitos
meidän 3-vuotisen taistelun ja kansanedustaja Oras Tynkkysen kirjallisen kysymyksen, Sallin on viimein merkitty yhdistysrekisteriin. Tosin kirjallista tietoa ei itse rekisteristä ole vielä
tullut, mutta näin ainakin ministeri Mauri Pekkarinen vastauksessaan vakuutti. Pitkän
prosessin kronikka löytyy Sallin sivuilta ja Pekkarisen vastaus täältä. Minä lähden tästä ostamaan Orakselle ruusun Sallin laskuun.

Presidentinvaalit

Tänään on syytä olla tyytyväinen eilisten vaalien takia. Eilen nimittäin
kansa valitsi maalleen sosialistisen presidentin. Chilen Michelle Bachelet on jälleen uusi askel
Latinalaisen Amerikan vasemmistolaistumisessa, vaikka luultavasti jatkaakin pitkälti
edellisen presidentin linjoilla. Radikaalimpaa linjaa – joka tuottaa myös tuloksia – on jo vuosia vetänyt Venezuelan Hugo Chávez, joka sai liittolaisen Bolivian pian virkaan astuvasta Evo Moralesista. Argentiinan huippusuosittu Nestor Kirchner on myös radikalisoimassa politiikkaansa. Maa maksaa velkansa IMF:lle kokonaan pois ja vapautuu näin uusliberalismin pakkopaidasta. Jään mielenkiinnolla odottamaan tuloksia.

Meiltä käsin sikäläistä keskustelua on vaikea seurata, koska jo lähtökohdat ovat niin erilaiset. Kun meillä Neuvostoliitto nähdään usein sosialismin loppuna, monet lattariajattelijat suhtautuvat siihen Pariisin kommuunin tavoin, pikemminkin alkuna jollekin.

14.1.06

Nationalismista ja vasemmiston tulevaisuudesta

Tänään on vaan juhlittu. Vuorokausi alkoi Salla Tuomivaaran ja Oras Tynkkysen
bileistä (jotka siis alkoivat perjantai-iltana). Pitkästä aikaa pääsin parantamaan maailmaa viinilasin ääressä ja ilman esityslistoja. Jeesuksen, lastenkirjojen, drinkkivinkkien ja Leninin Marx-suhteen kautta päädyimme puhumaan nationalismista. Meillä länsimaiden vasemmistohenkisessä yhteiskuntatieteessä nationalismi mielletään oikeistolaiseksi ja osaksi kapitalistista riistojärjestelmää. On mielenkiintoista, että samaan aikaan Latinalaisessa Amerikassa nationalismi - tai patriotismi, kuten he sitä usein kutsuvat - on nimenomaan
vasemmistolainen ja "edistyksellinen" käsite: se yhdistetään yhdysvaltalaisen
imperialismin vastaiseen taisteluun ja köyhien oikeuksien ajamiseen. En ollut tullut
ajatelleeksi asiaa aikaisemmin.

Illalla piipahdimme Kulttuuritalolla KOM-teatterin 35-vuotiskonsertissa. Esitys oli
hieno, mutta yleisön olisin kyllä vaihtanut: liikaa sellaista porukkaa, jolle hillitty
taputtaminen edustaa hulvattoman hauskanpidon huippua. Mutta kotimatkalla pari lapsuuden
pioneeriohjaajaani bongasi meidät kyytiin ja kotimatkalla lauloimme sitten kaikki
työväenviisut asiaankuuluvalla meluisalla hartaudella.

Olin noin vuosi sitten KOM-teatterin työryhmässä "sparraajana". Heillä oli silloin
ongelma tulevan käsikirjoituksen kanssa: näytelmän tuli kertoa vuosisadan vaihteessa
kuolleen sosialistin elämäntarina, kyetä samanaikaisesti kuvaamaan hänen unelmiensa
romahtamista ja aatteensa epäonnistumista, mutta kuitenkin siten, että tarina ei
hautaisi päähenkilönsä mukana koko sosialismin ideologiaa. Silloin minusta ei tainnut
olla paljon apua. Nyt lähtisin etsimään ratkaisua tutustumalla tarkemmin
päähenkilön viimeisten vuosien suomalaiseen yhteiskuntaan. Jokaisessa ajassa on
nähtävissä (katsojan arvotettavissa olevia) trendejä, toiset uhkaavia, toiset toivoa
herättäviä. Vaikka jossakin kohtaa tuntuu, että kaikki muuttuu vain huonommaksi eikä
ole mitään minkä varassa rakentaa, myöhemmin niistäkin kausista on nähtävissä
positiivisen muutoksen siemeniä. Politiikkaa on kiistelyä siitä, millä laineella
surffaillaan ja mihin suuntaan. Jotta siihen voi osallistua, pitää tunnistaa veden
liike. Näin minä sanoin, kun joku konsertissa kysyi, onko vuoden 2006 vasemmistolla
tulevaisuutta.

9.1.06

Metsäverotus ja ekologinen tragedia

Olen viettänyt joululomaa perheen kanssa sukulaisten luona. Juttelin pitkään Kelpo-vaarin kanssa metsien pinta-alaveron postosta. Kelpo on metsästänyt ja kalastanut Satakunnassa vuosikymmeniä. Nyt kannat ovat nopeasti romahtaneet. Vuoden 2006 alusta Suomi siirtyiverottamaan metsiä pinta-alan sijasta myyntivoittojen mukaan. Lain yhtenä tavoitteena on tukea metsien säilymistä verottamalla (28%) vain realisoituvasta tulosta. Käytännössä lyhyen aikavälin vaikutukset ovat kuitenkin olleet pelottavia.

Vuosikymmeniä pinta-alaveroa maksaneet metsänomistajat pyrkivät myymään metsänsä ennen vuodenvaihdetta säästyäkseen uudelta verolta. Puun hinta on ylitarjonnan vuoksi laskenut ennätysmäisen alas - joskin se noussee keväällä uuden veron myötä pilviin. Luonnon kannalta kyse on tragediasta. Metsoja tai teeriä ei enää juurikaan näe, kun niillä ei ole oksaa jolle istua. Ainoa metsäkanalintu, joka ei ole sanottavammin kärsinyt, on pyy, joka pitää nuorista metsistä.

Puu ei kasva hetkessä takaisin ja valoisalla avohakkuuaukealla kasvanut puu on harvempaa ja pehmeämpää kuin varjon luonnonmetsän kasvatit. Menee hurjan kauan, ennen kuin tämän verouudituksen ekologiset tappiot on kuitattu.