Vietin viikonlopun ay-kurssilla. Safarivideosta löytyy sen keskeinen opetus: kapitalismin heikoin lenkki -logiikkaa vastaan auttaa joukkovoima...
http://www.youtube.com/watch?v=LU8DDYz68kM
25.2.08
21.2.08
Kontrollia vai huolenpitoa?
Viime aikoina olen ollut tyytyväisempi puolueeni linjauksiin. Maltillista ja mietteliästä se on ollut, mutta ainakin oikeaan suuntaan. Nyt puoluehallituksen kannari suomalaisten terveyseroista sai kuitenkin harmistumaan.
On totta, että työväenluokkaiset kuolevat vuosia koulutettua keskiluokkaa aikaisemmin. He myös sairastavat enemmän, elävät epäterveellisemmin ja ovat epätasa-arvoisessa asemassa niin terveys- kuin liikuntapalvelujenkin käyttäjinä. Siksi puoluehallituksen esitys perusterveydenhuollon ja liikuntapaikkojen asiakasmaksujen poistaminen on kannatettava, samoin terveydenhuollon lisäresurssointi.
Mutta mutta. Puoluehallitus kirjoittaa:
”Erityistä panostusta on suunnattava sosiaalisesti ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevien terveellisempien elämäntapojen edistämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Sairastamista kiihdyttäviä tupakointia, liikalihavuutta ja runsasta juomista on hillittävä ennaltaehkäisevillä toimilla.”
Tämä on terveyskontrollia, joka vielä halutaan kohdistaa siihen ihmisryhmään, jota läpi historian on ohjattu, hallittu ja pakotettu. Käynnissä on raju invaasio yksilön ruumiiseen kansan tuottavuuden takaamiseksi, enkä haluaisi nähdä vassareita tässä projektissa.
Tuskin viina, tupakka ja rasvasokerimömmöt kellekään hyvää tekee, mutta aika harva asia elämässä on hyväksi. Ihmisten elintapojen koko ajan tiukentuva kontrolli on suoraan sidoksissa taloudelliseen riistoon, sillä se argumentoidaan säästöillä ja sen tehtävänä on ulottaa ihmisten tilivelvollisuus kapitalistille myös vapaa-aikaan. Viinaan kuolee väkeä, mutta niin kuolee työntekoonkin. Jos kyse olisi puhtaasti ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi, Vas vaatisi toimenpiteitä laiskottelun lisäämiseksi.
Lisäksi olen todella huolissani siitä, miten tämä terveysterrori (kansalaisoikeudet edellyttävät jatkuvaa työkyvyn ylläpitoa) yhdistettynä esteettiseen kontrolliin (työ/parisuhde kuuluu vain kauniille) vaikuttavat ihmisten elämään: samaan aikaan laihuuskampanjoiden kanssa kun ovat lisääntyneet syömishäiriöt ja kauneusleikkaukset…
Kannari oli hyvä esimerkki siitä, mikä tällä hetkellä eniten huolestuttaa puolueessani: Jotenkin vasemmistoväki yrittää asettua köyhien, itsestään huolehtimaan kykenemättömien raukkojen ”pelastajaksi” tai ”suojelijaksi”. Ei huomata, että ei tässä itse kunkaan elämä niin ihmeellisellä mallilla ole, lihavaa on puolueväkikin ja kansandemokraattista viinaakin kuluu edelleen reippaasti. Ihmisten yläpuolelle hakeutumisen sijaan pitäisi reilusti julistaa, että ME VAADIMME itsellemme ja kaikille muille halukkaille kunnon terveyspalveluita ja kuntosalikortit, mutta myös oikeutta olla ruma ja lihava.
On totta, että työväenluokkaiset kuolevat vuosia koulutettua keskiluokkaa aikaisemmin. He myös sairastavat enemmän, elävät epäterveellisemmin ja ovat epätasa-arvoisessa asemassa niin terveys- kuin liikuntapalvelujenkin käyttäjinä. Siksi puoluehallituksen esitys perusterveydenhuollon ja liikuntapaikkojen asiakasmaksujen poistaminen on kannatettava, samoin terveydenhuollon lisäresurssointi.
Mutta mutta. Puoluehallitus kirjoittaa:
”Erityistä panostusta on suunnattava sosiaalisesti ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevien terveellisempien elämäntapojen edistämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Sairastamista kiihdyttäviä tupakointia, liikalihavuutta ja runsasta juomista on hillittävä ennaltaehkäisevillä toimilla.”
Tämä on terveyskontrollia, joka vielä halutaan kohdistaa siihen ihmisryhmään, jota läpi historian on ohjattu, hallittu ja pakotettu. Käynnissä on raju invaasio yksilön ruumiiseen kansan tuottavuuden takaamiseksi, enkä haluaisi nähdä vassareita tässä projektissa.
Tuskin viina, tupakka ja rasvasokerimömmöt kellekään hyvää tekee, mutta aika harva asia elämässä on hyväksi. Ihmisten elintapojen koko ajan tiukentuva kontrolli on suoraan sidoksissa taloudelliseen riistoon, sillä se argumentoidaan säästöillä ja sen tehtävänä on ulottaa ihmisten tilivelvollisuus kapitalistille myös vapaa-aikaan. Viinaan kuolee väkeä, mutta niin kuolee työntekoonkin. Jos kyse olisi puhtaasti ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi, Vas vaatisi toimenpiteitä laiskottelun lisäämiseksi.
Lisäksi olen todella huolissani siitä, miten tämä terveysterrori (kansalaisoikeudet edellyttävät jatkuvaa työkyvyn ylläpitoa) yhdistettynä esteettiseen kontrolliin (työ/parisuhde kuuluu vain kauniille) vaikuttavat ihmisten elämään: samaan aikaan laihuuskampanjoiden kanssa kun ovat lisääntyneet syömishäiriöt ja kauneusleikkaukset…
Kannari oli hyvä esimerkki siitä, mikä tällä hetkellä eniten huolestuttaa puolueessani: Jotenkin vasemmistoväki yrittää asettua köyhien, itsestään huolehtimaan kykenemättömien raukkojen ”pelastajaksi” tai ”suojelijaksi”. Ei huomata, että ei tässä itse kunkaan elämä niin ihmeellisellä mallilla ole, lihavaa on puolueväkikin ja kansandemokraattista viinaakin kuluu edelleen reippaasti. Ihmisten yläpuolelle hakeutumisen sijaan pitäisi reilusti julistaa, että ME VAADIMME itsellemme ja kaikille muille halukkaille kunnon terveyspalveluita ja kuntosalikortit, mutta myös oikeutta olla ruma ja lihava.
2.2.08
Poliittista kähmintää
Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä eduskunnassa. Seksityötutkijana törmään ilmiöön ehkä muita nuoria naisia harvemmin – useimmat poliitikkomiehet eivät oikein tiedä, miten suhtautua seksiteoreetikkoon. Silti olen minäkin sen verran nähnyt, että voin aiheesta blogia kirjoittaa.
Flirtti kuuluu poliittiseen kulttuuriin. Usein se on molemminpuolista ja pehmentää politiikassa väistämättömiä konflikteja. Itse iloitsen kovasti saamastani huomiosta, sillä yliopistomaailmasta ei kehuja heru. On todella sääli, jos seksuaaliseen häirintään liittyvä julkisuuskeskustelu kuolettaa flirttiperinteen.
Leikkiin tai kohteliaisuuksiin puettuja huomautuksia voidaan politiikassa käyttää myös toisen uskottavuuden mitätöimiseen. Silloin kyse on vallankäytöstä, jonka ainakin itse tulkitsen häirinnäksi. Sanallisessa häirinnässä voi vielä olla kyse kommunikaatio-ongelmista, mutta politiikasta löytyy myös ”kähmijöitä”, jotka eivät kunnioita toisen fyysistä koskemattomuutta. Äkkiä sen oppii, kuka on aina tilaisuuden tullen kiinni rinnassa tai pakarassa. Kyse on ihan oikeasta sikavaarasta.
Seksuaaliselle väkivallalle (josta häirintä on siis vain yksi muoto) on tyypillistä, että järjestelmämme ei kykene tunnistamaan sitä tai suojelemaan siltä. Erittäin harvoin tapaukset nousevat käsittelyyn ja vielä harvemmin tekijälle koituu siitä seurauksia. Seksuaalirikoksella on harvoin silminnäkijöitä, ja oikeus on syytetyn puolella kunnes toisin todistetaan. Ilmitulleissa tapauksissa sosiaaliset kustannukset ovat usein uhrille suuremmat kuin rikolliselle.
Seksuaalista häirintää on kuitenkin politiikassa vielä vaikeampi käsitellä kuin muussa yhteiskunnassa. Ensinnäkään luottamushenkilöillä ei ole työelämän kaltaista vakiintunutta järjestelmää seksuaalisen häirinnän käsittelemiseksi. Kenelle sitä voisi/pitäisi tehdä valitus, kun pomona on anonyymi äänestäjä?
Toiseksi, seksuaalisesta häirinnästä valittava henkilö asettaa aina oman maineensa kyseenalaiseksi, ja poliitikolle maine on elämisen ehto. Suuri osa ihmisistä ajattelee, että jos ihminen ei pysty häätämään yhtä pervoa, kuinka sille voi antaa muiden asioita hoidettavaksi. Vielä vaikeampi tilanne on, jos kähmijä tulee samasta puolueesta: valittaja ei aseta kyseenalaiseksi vain omaansa vaan myös taustaryhmänsä maineen. Kukaan ei pidä oman pesänsä likaajista.
Entisen apulaisoikeusasiamiehen Pirkko K. Koskisen vaatimus kaikkien kähmijöiden ”paljastamisesta” kertoo vain, kuinka huonosti juristit ymmärtävät politiikan realiteetteja. Politiikassa lasku häirinnästä lankeaa edelleen uhrille, muodossa tai toisessa.
Flirtti kuuluu poliittiseen kulttuuriin. Usein se on molemminpuolista ja pehmentää politiikassa väistämättömiä konflikteja. Itse iloitsen kovasti saamastani huomiosta, sillä yliopistomaailmasta ei kehuja heru. On todella sääli, jos seksuaaliseen häirintään liittyvä julkisuuskeskustelu kuolettaa flirttiperinteen.
Leikkiin tai kohteliaisuuksiin puettuja huomautuksia voidaan politiikassa käyttää myös toisen uskottavuuden mitätöimiseen. Silloin kyse on vallankäytöstä, jonka ainakin itse tulkitsen häirinnäksi. Sanallisessa häirinnässä voi vielä olla kyse kommunikaatio-ongelmista, mutta politiikasta löytyy myös ”kähmijöitä”, jotka eivät kunnioita toisen fyysistä koskemattomuutta. Äkkiä sen oppii, kuka on aina tilaisuuden tullen kiinni rinnassa tai pakarassa. Kyse on ihan oikeasta sikavaarasta.
Seksuaaliselle väkivallalle (josta häirintä on siis vain yksi muoto) on tyypillistä, että järjestelmämme ei kykene tunnistamaan sitä tai suojelemaan siltä. Erittäin harvoin tapaukset nousevat käsittelyyn ja vielä harvemmin tekijälle koituu siitä seurauksia. Seksuaalirikoksella on harvoin silminnäkijöitä, ja oikeus on syytetyn puolella kunnes toisin todistetaan. Ilmitulleissa tapauksissa sosiaaliset kustannukset ovat usein uhrille suuremmat kuin rikolliselle.
Seksuaalista häirintää on kuitenkin politiikassa vielä vaikeampi käsitellä kuin muussa yhteiskunnassa. Ensinnäkään luottamushenkilöillä ei ole työelämän kaltaista vakiintunutta järjestelmää seksuaalisen häirinnän käsittelemiseksi. Kenelle sitä voisi/pitäisi tehdä valitus, kun pomona on anonyymi äänestäjä?
Toiseksi, seksuaalisesta häirinnästä valittava henkilö asettaa aina oman maineensa kyseenalaiseksi, ja poliitikolle maine on elämisen ehto. Suuri osa ihmisistä ajattelee, että jos ihminen ei pysty häätämään yhtä pervoa, kuinka sille voi antaa muiden asioita hoidettavaksi. Vielä vaikeampi tilanne on, jos kähmijä tulee samasta puolueesta: valittaja ei aseta kyseenalaiseksi vain omaansa vaan myös taustaryhmänsä maineen. Kukaan ei pidä oman pesänsä likaajista.
Entisen apulaisoikeusasiamiehen Pirkko K. Koskisen vaatimus kaikkien kähmijöiden ”paljastamisesta” kertoo vain, kuinka huonosti juristit ymmärtävät politiikan realiteetteja. Politiikassa lasku häirinnästä lankeaa edelleen uhrille, muodossa tai toisessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)