30.3.10

"Puolisosi alushousujen väri?"

Sunnuntaina julkaistun kyselyn mukaan jopa 40 prosenttia viranomaisten lumeavioliittopäätöksistä tehdyistä valituksista menee hallinto-oikeuksissa läpi. Usein kumoavien päätösten taustalla on lisätodisteiden karttuminen, esimerkiksi pariskunnalle valitusprosessin aikana syntynyt lapsi.

Lumeavioliitto tarkoittaa tilannetta, jossa kahden eri kansalaisuuden avioliitto solmitaan muilla kuin perhe-elämään tähtäävillä motiiveilla. Avioliiton kautta ulkomaalainen henkilö voi tavoitella oleskelulupaa ja esimerkiksi päästä sosiaaliturvan piiriin. Viime vuosina noin 100-200 hakemusta on viranomaiskäsittelyssä arvioitu lumeavioliitoiksi.

Lumeavioliittojen metsästys on osa oleskelulupaprosessia. Viranomaiset (usein poliisi) ristikuulustelevat paria päästäkseen selvyyteen, onko heillä ”tavanomaista perhe-elämää”. Ja tästä alkavatkin ongelmat: muutaman lumeavioliiton vuoksi kuka tahansa usean kansalaisuuden pari on velvollinen selvittämään viranomaisille nukkumisjärjestelyjään, kotitöiden jakamista, sisustuspreferenssejään ja seksielämäänsä. Järjestelmä loukkaa vakavasti ihmisten yksityisyyden suojaa. Lisäksi hallinto-oikeuksien korkea kumoamisprosentti kertoo mielivaltaisuudesta – jos et satu muistamaan puolisosi alushousujen väriä, hänet voidaan muitta mutkitta toimittaa takaisin kotimaahansa.

Lumeavioliittojen karsimisjärjestelmä on myös rasistinen, sillä se ei koske lainkaan kahden Suomen kansalaisen välistä liittoa. Supisuomalainen liitto on legitiimi, oli avioitumisen syynä sitten rakkaus, arjen joustavuus tai parempien sosiaalietuuksien tavoittelu. Ei kukaan tule heille sanomaan, että avioliittosi ei päde, koska se solmittiin väärin perustein tai koska teillä ei ole säännöllistä avioelämää.

On epätodennäköistä, että avioliitto suomalaisen kanssa tulee koskaan olemaan merkittävä väylä kiertää oleskelulupasäädöksiämme. Lisäksi suuri osa puolisoina Suomeen jääneistä päätyy työelämään ja veronmaksajiksi, oli taustalla lumeliitto tai ei. Koko tehottomasta, rasistisesta ja mielivaltaisesta lumeavioliiton käsitteestä olisikin syytä luopua.

21.3.10

Miksi Tampere hylkäsi lapsensa?

Uusi lastensuojelulaki astui voimaan 1.1.2008. Sen mukaan sosiaalityön on tehtävä lastensuojelutarpeen selvitys viipymättä tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa. Selvityksessä käydään läpi lapsen tilanne ja mitä sille on tehtävä. Selvitys ei vielä sinällään takaa mitään konkreettista apua, mutta se on ehto avun saamiselle.

Vuoden 2007 lopulla useat sosiaalityöntekijät ottivat meihin luottamushenkilöihin yhteyttä ja varoittivat, ettei uutta lakia pystytä Tampereella toteuttamaan ilman lisärahoitusta. Asiaa puitiin talousarviokäsittelyissä, mutta valmistelevat virkamiehet olivat silloin sitä mieltä, että yritetään nyt ensin sisäisillä henkilöjärjestelyillä ja palkataan sitten vasta väkeä, jos homma ei toimi.

Nyt tiedetään, että ei toimi. Vuonna 2009 noin puolet lastensuojeluselvityksistä venyi yli lain määräämän ajan. On aivan kohtuutonta, että lapset joutuvat odottamaan jopa puoli vuotta saadakseen selvityksen, joka oikeuttaa heidät jonottamaan jotakin tukea. Osassa perheistä ongelmat ratkeavat odotellessa, osassa ne menevät entistä pahemmin solmuun – Tampereella on edelleen myös likaisia, nälkiintyneitä ja moneen kertaan piestyjä lapsia.

Tampereen lastensuojelun tilanne on se, että oikea-aikaista ja riittävää apua saa vain, jos lähipiirissä sattuu olemaan juristi tai muuten oikeuksistaan tietoinen, tarmokas aikuinen. Aika harvalla näistä lapsista on.

Tavallisen rivivaltuutetun keinot alkavat olla vähissä. Olen puhunut asiasta vuosien varrella lukuisia kertoja sekä lautakunnassa että valtuustossa. Olen tehnyt kyselyjä, aloitteita ja muutosesityksiä. Niin on moni muukin. Lastensuojelusta huolestuneita valtuutettuja löytyy lähes kaikista puolueista, mutta yleensä he ovat nuorehkoja naisia, joilla on systeemissä verrattain vähän valtaa.

Viime marraskuussa saimme puristettua valtuustolta korvamerkittyä lisärahaa lastensuojelujonojen purkuun, emme lain noudattamiseen tarvittavaa määrää, mutta jonkin verran. Helmikuun valtuustossa kuulin kuitenkin, ettei lisäväkeä ole vielä edes palkattu. Ja koko ajan meillä on käsissämme kymmniä lapsia, jotka tarvitsisivat apua nyt heti.

Hävettää olla valtuutettuna kunnassa, joka ei kunnioita maansa lakeja eikä välitä lapsistaan.

16.3.10

Sananvapauden muistolle

Olen vakavasti huolissani maahanmuuton ympärille syntyneestä keskustelukulttuurista. Kuukausi sitten hämmennystä aiheuttivat ”maahanmuuttomyönteisten” poliitikkojen uhkailut ja viime päivinä ovat useat tutkijat kertoneet itsesensuurista rasistisen häirinnän pelossa. Kolmas laajamittaista häirintää kohdannut ryhmä ovat toimittajat. Kyse ei ole enää Yksittäisistä kirjoittelijoista, vaan aggressiot organisoidaan ryhmissä, pääosin ”maahanmuuttokriittisiksi” itseään kutsuvien nettikirjoittelun yhteydessä.

Tilanne on se, että lähes jokainen maahanmuuttomyönteinen lausunto johtaa sanojan seksuaalielämän, ulkonäön, perhesuhteiden ja mielenterveystilanteen ruotimiseen julkisilla keskustelupalstoilla. Näissä keskusteluissa ihmisiä voidaan huolettomasti leimata ”murhapolttajiksi”, ”pedofiileiksi”, ”isänmaan pettureiksi” tai ”neekerimunan loppusijoituspaikoiksi”. Mutta ei tämä vielä mitään. Tällaista on nähty ennenkin. Julkisuuden henkilön on kestettävä kritiikkiä ja jos sitä on paljon, sekaan mahtuu myös ylilyöntejä?

Tilanne on myös sellainen, että näiden nettikeskustelujen kohteeksi joutunut henkilö saa varautua kymmeniin tai satoihin henkilökohtaisiin häirintäviesteihin. Vaikka en ole kuullut fyysisestä väkivallasta, saattaa häirintä tarkoittaa sähköposteja, puhelinsoittoja, perässä seuraamista ja jopa lasten ahdistelua. Mutta ei tämä vielä mitään, sillä häirintää on toki ollut ennenkin. Sitä vartenhan on osoitteen salaus keksitty.

Sen sijaan uutta ja erityisen huolestuttavaa on, miten maahanmuuttoon keskittyneet nettisivustoille on viime vuosina syntynyt toleranssi vastapuolen organisoituun uhkailuun. Kehotuksia löytyy myös moderoiduilta keskustelulistoilta. Toiminnan järjestäytyneisyyteen viittaa se, että muu keskusteluyhteisö ei kehotuksia tuomitse ja että ne usein johtavat (suomen mittakaavassa) massiiviseen ryhmähäirintään. Kyse on siis enemmän tai vähemmän johdonmukaisesta pyrkimyksestä maahanmuuttomyönteisten keskustelijoiden vaientamiseen.

Keräsin tähän muutaman esimerkkisitaatin. Kaikkien yhteydessä oli julkaistu nimi, joskus myös henkilön kuva tai yhteystietoja:

”Xx: vedä vittu päähäsi ja tukehdu.”

”Ehkä Tapion seuraavassa kirjassa Punavuorelaisen bistron ovesta horjahtaa kertojan syliin kaunis Xx-niminen lehtinainen, joka kertoo sekavaa tarinaa lasista ja tyrmäystipoista. Kertoja lupaa pitää Xx:stä huolta ja tuuppaa hänet ensimmäisessä kadunkulmassa ohikulkevan somaliporukan hoteisiin.
- Voittekste kaverit pitää tästä huolta. Tää tykkää teistä. Hauskaa joulua!”

”Xx Xx mielipiteet ei ole minkään arvoisia. Niinpä Xx Xx ei ole ihmisenä minkään arvoinen. Arvottomille ihmisille ei pidä tehdä mitään (paitsi ehkä silmitöntä väkivaltaa).”

”Nämä ämmät pääsevät nyt lopullisesti henkilökohtaiselle tappolistalleni, jonka talletan ihan vain sydämeeni.”

”Ei helvata! Kun luin tuon lehden jutun, niin mielestäni olisi kaikille terveellisempää kun "artistille" tehtäisiin lobotomia.”

”Ammutaan tai hirtetään tavattaessa.”

Me emme tiedä, ketkä nimimerkkien takana kirjoittavat. Viestien sisällön perusteella voi kuitenkin olettaa, että useimmiten kyseessä ovat oikeistolaisiksi itsensä identifioivat aikuiset miehet. Uhkailun kohteena taas ovat julkisuudessa ”maahanmuuttomyönteisiksi” leimautuneet naiset, esimerkiksi poliitikot, tutkijat ja toimittajat. Usein on vielä niin, että kovimpien rajat auki -aktivistien sijaan agressiot suunnataan tavallisiin keskiluokkaisiin naisiin, jotka eivät koskaan kuvitelleet joutuvansa sellaisen kohteeksi ja joilla ei ole välineitä käsitellä kohtaamaansa terroria.

Epäilen, ettei näin groteskia ja laajamittaista vaientamiskulttuuria ole Suomessa nähty sitten Lapuan liikkeen aikojen. Ja 1930-luvulla maan ykköspoliitikot mahdollistivat ilmiön vaikenemisellaan, niin kuin nytkin.

Monet maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvat korostavat, että he eivät ole suinkaan rasisteja, ainoastaan kriittisiä suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Usein toistuu myös väite, että heitä itseään lukuun ottamatta suomalainen keskustelu myötäilee hallituksen poliittisia linjauksia.

Tämä ei pidä paikkaansa. Me toisen laidan ”maahanmuuttokriitikot” pidämme Suomen maahanmuuttopolitiikkaa kohtuuttomana, epäloogisena ja aivan liian tiukkana. Olemme sitä mieltä, että maahanmuuttosäännöksiä muokataan koko ajan elinkeinoelämän tarpeista käsin, kun politiikan lähtökohdaksi pitäisi ottaa ihmisoikeudet. Että nykyisellä järjestelmällä ollaan kovaa vauhtia rakentamassa kahden kastin yhteiskuntaa, jonka malli testattiin jo Etelä-Afrikassa ja on käytössä edelleen Israelissa. Ja että sellainen Suomi ei ole kenenkään etu.

Meitä ”maahanmuuttokriitikoita” vain on julkisuudessa koko ajan harvempia. Minkäköhän takia?

15.3.10

Päättääkö meidän perheen asioista isä, äiti vai Suomen eduskunta?

Vanhempainraha on tuki, jota maksetaan pientä lasta kotona hoitavalle vanhemmalle. Nykyisen käytännön mukaan perheet voivat valita, jääkö kotiin isä vai äiti. He voivat myös vuorotella tai päättää olla kumpikin osa-aikaisesti vapaalla.

Käytännössä vanhempainvapaalle jäävät yleensä äidit. Vain joka kymmenes isä nostaa vanhempainrahaa ja vanhempainvapaapäivistä isien osuus on alle neljä prosenttia. Kun tähän ynnätään pelkästään äideille tarkoitettu äitiysrahakausi, voi huoletta todeta, että pienten lasten hoivavastuu on edelleen naisilla.

Yksilötasolla voi kotiäitiys olla erinomainen ratkaisu, mutta näin vahva hoivan tilastollinen sukupuolittuneisuus aiheuttaa tasa-arvo-ongelmia. Se heikentää naisen asemaa työmarkkinoilla ja toisaalta asettaa miehet altavastaajiksi vanhemmuuteen liittyvissä kysymyksissä, esimerkiksi huoltajuuskiistoissa. Siksi olisi suotavaa, että pikkulapsiperheiden hoivavastuu jakautuisi tasaisemmin.

Ratkaisuksi tähän on esitetty ns. Islannin mallia, jossa vanhempainrahakausi jakautuu kolmeen osaan: yksi niistä on korvamerkitty äidille, toinen isälle ja kolmannesta jaksosta vanhemmat saavat päättää keskenään. Mikäli jompikumpi vanhemmista ei jää vuorollaan kotiin, jää etu siltä osin saamatta. (Malli poikkeaa meillä siinä, että kun Islannissa kunkin osan pituus on 3kk, meillä tasa-arvoministeri on esittänyt vanhenpainrahakauden pidentämistä yhteensä puoleentoista vuoteen.)

Kokemus on osoittanut, että isät ovat halukkaita käyttämään sellaisia hoitovapaita, jotka perhe muuten menettäisi ja joita ei voi siirtää äidille. Lähes kaikki isät pitävät jo nyt vain miehille mahdollista isyysvapaata. On siis hyvät mahdollisuudet, että Islannin malli todella lisäisi miesten intoa jäädä kotiin.

Malliin liittyy kuitenkin joitakin ratkaisemattomia ongelmia:

1. Lapsiperheiden köyhyys on kasvanut aina 1990-luvun alusta lähtien. Tässä tilanteessa uusi vanhempainrahajärjestelmä suuntaisi muutenkin niukkoja tukirahoja entisestään ansiosidonnaisiin etuuksiin. Käytännössä se tarkoittaa tulonsiirtoa niille ryhmille, joilla on ansiosidonnaisuuteen oikeuttavia tuloja - siis muille kuin pienituloisimmille.

2. Vanhempainpäiväraha on osa pitempää erilaisten lapsiperheavustusten ketjua, jonka kaikki osat on sidottu lapsen ikään. Mikäli vanhempainpäivärahan perusosa (siis se, minkä myös ansiotuloton saa) on pienempi kuin reaalinen kodinhoidontuki (jonka suuruus vaihtelee riippuen kuntalisistä), vanhempainpäivärahan pidentäminen merkitsee tulojen heikentymistä niissä perheissä, jotka eivät saa ansiosidonnaista. (Kodonhoidontuki on kiinteä, ei ansiosidonnainen.)

3. Mikäli pidennys on sidoksissa miehiseen sukupuoleen, köyhissä perheissä uudistus itse asiassa suosisi naisten jäämistä kotiin, koska edelliskohtaan viitaten he pääsisivät suoraan kotihoidontuelle, kun taas isän kotiin jääminen merkitsisi vanhempainpäivärahakauden jatkumista.

4. Lisäksi laki on suunnattu perheille, joissa kummallakin vanhemmalla on toistaiseksi voimassa oleva työsuhde, josta sitten vain jäädään lomille. Tosiasiassa merkittävä osa lapsista (ehkäpä enemmistö) syntyy perheisiin, jossa näin ei ole, vaan tulot ovat enemmän tai vähemmän jatkuvaa säätämistä ja taiteilua. Tällöin perheiden selviämistä tukisi parhaiten järjestelmä, jossa vanhemmat voisivat tehdä parhaiten omaan tilanteeseensa sopivia ratkaisuja, eikä hoitotukien käyttöä olisi jäykästi määritelty ulkoa käsin.

Jos todella haluttaisiin tukea miesten kotiin jäämistä, pitäisi kääntää katse sinne, missä nykyinen sukupuolijako syntyy, siis vanhempainrahaa edeltävään äitiysrahakauteen. Kysehän on sukupuoleen sidotusta avustuksesta, joka takaa, että lapsen ensimmäiset elinkuukaudet äiti kantaa hoivasta päävastuun. Tänä aikana muodostuneet käytänteet toistuvat tutkimusten mukaan koko perheen olemassaolon ajan. Äitiyspäivärahan sitomista sukupuoleen on perusteltu imetyksellä, mutta silti se pätee adoptiolapsiinkin...

Miesten kotiin jäämistä tukeva systeemi olisi sellainen, jossa lapsen ensimmäisinä kuukausina molemmat vanhemmat voisivat olla kotona. Silloin hoivavastuu jakautuisi alusta saakka tasaisemmin, molemmilla olisi yhtäläinen mahdollisuus muodostaa kiinteä suhde lapseen ja vanhempainrahalle siirryttäessä koti-isyys olisi yhtä luontevaa kuin kotiäitiys.

9.3.10

Enemmän ja parempia lakkoja, kiitos

Viime viikolla elinkeinoelämän johto marssi yhtenä miehenä kertomaan, ettei tämmöinen peli vetele: ihmiset menevät lakkoon milloin tykkäävät, ajattelematta yhtään Suomen (lue: yritysjohdon) etua. Närkästyksen olivat herättäneet AKT:läiset ahtaajat, joiden lakko pysäyttää suuren osa teollisuusviennistä.

Ahtaajien päävaatimus on eroraha. Yksikään suomalaisen yritysmaailman ykkösnimistä ei kommentoinut sitä, miksi ahtaajan vaatimus vuoden erorahasta on kohtuuton mutta johtajien eromiljoonat ihan jees.

Lakko-oikeudesta minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että mikäli työntekijällä ei ole oikeutta kieltäytyä työstä, sitä kutsutaan orjuudeksi. Eilinen kiukuttelu osoittaa vain, että elinkeinoelämän sedillä on paha aukko yleissivistyksessä. Kannattaisi käväistä iltalukiossa parilla yhteiskuntaopin tunnilla selvittämässä sellaisten käsitteiden merkitys kuin ”demokratia”, ”kansalaisyhteiskunta” ja ”järjestäytymisoikeus”.

Sen sijaan aloin pohtia epäsuhtaa, joka syntyy alojen erilaisesta painostusvoimasta. Kilttejä julkisen sektorin naisia on hyvin vaikea saada taistelemaan palkoistaan, kun taas tietyt avainalat ovat onnistuneet ajamaan itselleen huippuedut.

Jatkossa pitäisikin tehdä niin, että kaikki lakot suunnataan yrityselämään - lakon perimmäinen tarkoitushan on muuttaa työn ja pääoman välistä suhdetta työntekijöiden eduksi. Uudet liitot rakennetaan niin, että yhteen laitetaan aina pieniä yksityisen sektorin avainaloja ja sellaisia suuria ammattiryhmiä, joiden työstä kieltäytyminen vaikeuttaisi enemmän tavallisten ihmisten arkea kuin pääomaa. Siis esimerkiksi

lennonjohtajat – kirjastonhoitajat

Ydinvoimalatyöntekijät – peruskoulunopettajat

Ahtaajat – sairaanhoitajat

Parista aina ensimmäinen lakkoilisi molempien puolesta, jälkimmäinen osallistuisi moraalisella ja taloudellisella tuella ja tehottomilta lakoilta vältyttäisiin kokonaan.