Viime viikolla kaupunkilehti Moro kertoi eläkeläispariskunnasta, joka aurasi talvesta toiseen tonttinsa ohitse kulkevaa kävelytietä. Sitten talkoilu tyssäsi viranomaisten varoitukseen: jos joku liukastuisi ja loukkaisi itsensä, voitaisiin lumitöiden tekijä vaatia korvausvastuuseen.
Nyt kaupungin alueelle sijoittuva kävelytie on talvet lumen peitossa, ihmisten tallaamaa kapeaa kinttupolkua lukuun ottamatta. Lastenrattaat, rollaattorit ja huonojalkaiset joutuvat kiertämään. Lehtijutussa vastaava virkamies pahoitteli asiantilaa ja rauhoitteli, että kyllä lumitöitä voi tehdä talkoilla jatkossakin. Siihen vain täytyy anoa virastosta lupa.
Muuten ei tilanne kuulemma pysy hallinnassa.
Tapaus kuvaa erinomaisesti suomalaisen yhteiskunnan taipumusta totalitarismiin, kuinka viranomaisvalta luisuu täällä helposti terveen järjen tuolle puolen. Alkujaan arjen helpottamiseksi laaditut säännöt kääntyvätkin itseään vastaan ja tukahduttavat sen epävirallisen ja epämuodollisen arjen, josta yhteisö viime kädessä ammentaa voimansa.
Usein näissä tilanteissa vedotaan ”hallinnan katoamiseen”. Järjettömiäkin sääntöjä (tai niiden viranomaistulkintoja) noudatetaan, koska säännöttömyys mielletään anarkiaksi. Tuskin Moron virkamieskään pelkäsi, että sooloilevat auraaja-amatöörit vaarantaisivat yhteiskuntajärjestyksen. Sen sijaan itsenäinen ajattelu ja toiminta voivat sen tehdä. Siksi monet valitsevat mieluummin sääntöjen suojaaman häkin.
Niin minäkin monesti teen, mukavuussyistä ja koska on aina helpompaa uida virran mukana. Niinpä viritän keväisin parvekkeen pyykkinarun piiloon vyötärön korkeudelle, vaikka osa pyykeistä laahaa silloin maata ja vaikka oikeastaan minusta kuivuvat pyykit ovat pikemminkin kodikkaita kuin epäsiistejä. Kunnioitan maitopurkin parasta ennen –päivämäärää, vaikka on sääli kaataa ihan hyvän näköistä maitoa viemäriin. Painostan lastani lukemaan biologian kokeisiin, vaikka olenkin salaa yhtä mieltä heinien tunnistamisen tarpeettomuudesta.
Sääntöjen noudattamista pidetään yleisen edun mukaisena usein silloinkin, kun ne johtavat arveluttaviin tilanteisiin. Vuosi sitten Romanian romanit karkotettiin itsekyhätystä leiristään rakennusviraston päätöksellä. Vanha nainen nosti jätesäkkiin pakatun omaisuutensa ja kysyi poliislta, minne heidän nyt pitäisi tehdä. Ei poliisi tiennyt. Hänen tehtävänsä oli valvoa sääntöjä, ei sitä, onko ihmisillä suojaa pakkasöinä.
Kun säännöt muuttuvat epämukavista epäoikeudenmukaisiksi, ne on voitava kyseenalaistaan. Tulee piste, jossa on vain uskallettava luottaa, ihmisten empatiaan ja arkijärkeen, vaikka ne välillä pettävätkin. Loppupeleissä ei elämää kuitenkaan voi elää muuten kuin fiilispohjalta.
22.3.11
2.3.11
Kirjastokortilla sähkökitara
Jonkin aikaa sitten valmistelin junassa esitelmää samalle illalle. Kun muistiinpanot pettivät, jouduin turvautumaan kirjastoon. Piti saada nopeasti selville tietyn varhaiskristillisen pyhimyksen nimi, joka hallitsijan tiukatessa kirkon omaisuutta marssitti tämän eteen kaupungin sairaat ja köyhät ja esitteli, että tässä oli seurakunnan aarre. Sen tarkemmin en muistanut vuosisataa, maata tai maanosaakaan.
Hetken aikaa oli kännykässäni hiljaista. Sitten virkailija rapisteli löytämäänsä teosta ja kysyi, tarkoitinko kenties Rooman keisari Valerianuksen vainoissa 200-luvulla vangittua Laurentiusta. No sehän se tietysti oli, äkkäsin helpottuneena.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kirjastolaitos on pelastanut pinteestä. Olen vuosien varrella kaivanut sen uumenista Gorbatshovin varhaisia puheita, afganistanilaista hömppäkirjallisuutta ja muinaisroomalaista seksivalistusta. Jos lähikirjastostani ei jotain löydy, se voidaan aina tilata – maakuntakirjastosta, valtakunnallisesta kirjastoverkosta tai lähes mistä maailman kolkasta tahansa.
Tietenkin internet on korvannut monia tiedonhakuun liittyviä tehtäviä ja audiovisuaalisen median kehitys vähentää kertomakirjallisuuden kysyntää. Silti kirjasto on säilyttänyt suosionsa: yli 70 prosenttia suomalaisista ilmoittaa käyttävänsä kirjastoa.
Parhaimmillaan kirjastot ovatkin paljon enemmän kuin kirjavarastoja: lapsiperheille ne tarjoavat turvallisen ja ilmaisen puuhapaikan, lukusali säästää työttömän kalliilta tilaukselta, eläkeläiset oppivat seniorisurffauksessa atk-taitoja ja usein lähikirjasto saa toimia nuorisokeskuksenakin. Julkisen tilan kaupallistuessa ja eriytyessä alkaa kirjasto olla viimeisiä paikkoja, jonne kaikki ovat tervetulleita ikään tai lompakkoon katsomatta.
Väitän, että kaikille avoin julkinen kirjasto on Suomen historian suurimpia innovaatioita. Ilman sitä olisivat waltarit, marimekot ja nokiat jääneet ehkä syntymättä. Samasta syystä epäilen kovasti suunnitelmia peruskoulun tuotteistamiseksi ulkomaanvientiin – suomalaisen lukutaidon taustalla kun ei ole vain laadukas opetus, vaan myös korkeatasoisen lastenkirjallisuuden hyvä saatavuus.
Jos uskaltaa ajatella vähän pidemmälle, voisi kirjasto olla osaratkaisu myös ylikulutukseen: tällä hetkellähän keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja nelinkertaisesti maapallon uusiutumiskykyyn nähden. On selvää, että materiaalista kulutusta on vähennettävä merkittävästi, ja kivuttomimmin se tapahtuu yhteiskäytön kautta.
Jos kirjoja voidaan lainata ja palauttaa, miksei samaa tehtäisi työkalujen, soitinten, urheiluvälineiden tai minkä tahansa sellaisen tavaran kanssa, jota harvoin mutta väistämättä tarvitaan? Ei maailma ehkä vielä sillä pelastu, mutta ainakin se veisi oikeaan suuntaan, säästäisi rajallisia ympäristöresursseja, helpottaisi erityisesti pienituloisten elämää ja kyseenalaistaisi tehokkaasti kapitalismin perustana olevan massakulutuksen välttämättömyyden.
Kun seuraavan kerran kaipaan iskuporakonetta, ehkä voisin hakea sen lainastosta kirjastokortillani.
Hetken aikaa oli kännykässäni hiljaista. Sitten virkailija rapisteli löytämäänsä teosta ja kysyi, tarkoitinko kenties Rooman keisari Valerianuksen vainoissa 200-luvulla vangittua Laurentiusta. No sehän se tietysti oli, äkkäsin helpottuneena.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kirjastolaitos on pelastanut pinteestä. Olen vuosien varrella kaivanut sen uumenista Gorbatshovin varhaisia puheita, afganistanilaista hömppäkirjallisuutta ja muinaisroomalaista seksivalistusta. Jos lähikirjastostani ei jotain löydy, se voidaan aina tilata – maakuntakirjastosta, valtakunnallisesta kirjastoverkosta tai lähes mistä maailman kolkasta tahansa.
Tietenkin internet on korvannut monia tiedonhakuun liittyviä tehtäviä ja audiovisuaalisen median kehitys vähentää kertomakirjallisuuden kysyntää. Silti kirjasto on säilyttänyt suosionsa: yli 70 prosenttia suomalaisista ilmoittaa käyttävänsä kirjastoa.
Parhaimmillaan kirjastot ovatkin paljon enemmän kuin kirjavarastoja: lapsiperheille ne tarjoavat turvallisen ja ilmaisen puuhapaikan, lukusali säästää työttömän kalliilta tilaukselta, eläkeläiset oppivat seniorisurffauksessa atk-taitoja ja usein lähikirjasto saa toimia nuorisokeskuksenakin. Julkisen tilan kaupallistuessa ja eriytyessä alkaa kirjasto olla viimeisiä paikkoja, jonne kaikki ovat tervetulleita ikään tai lompakkoon katsomatta.
Väitän, että kaikille avoin julkinen kirjasto on Suomen historian suurimpia innovaatioita. Ilman sitä olisivat waltarit, marimekot ja nokiat jääneet ehkä syntymättä. Samasta syystä epäilen kovasti suunnitelmia peruskoulun tuotteistamiseksi ulkomaanvientiin – suomalaisen lukutaidon taustalla kun ei ole vain laadukas opetus, vaan myös korkeatasoisen lastenkirjallisuuden hyvä saatavuus.
Jos uskaltaa ajatella vähän pidemmälle, voisi kirjasto olla osaratkaisu myös ylikulutukseen: tällä hetkellähän keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja nelinkertaisesti maapallon uusiutumiskykyyn nähden. On selvää, että materiaalista kulutusta on vähennettävä merkittävästi, ja kivuttomimmin se tapahtuu yhteiskäytön kautta.
Jos kirjoja voidaan lainata ja palauttaa, miksei samaa tehtäisi työkalujen, soitinten, urheiluvälineiden tai minkä tahansa sellaisen tavaran kanssa, jota harvoin mutta väistämättä tarvitaan? Ei maailma ehkä vielä sillä pelastu, mutta ainakin se veisi oikeaan suuntaan, säästäisi rajallisia ympäristöresursseja, helpottaisi erityisesti pienituloisten elämää ja kyseenalaistaisi tehokkaasti kapitalismin perustana olevan massakulutuksen välttämättömyyden.
Kun seuraavan kerran kaipaan iskuporakonetta, ehkä voisin hakea sen lainastosta kirjastokortillani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)