Kotiäidit vastaan virkaäidit

Tämä ajoittain ryöpsähtävä keskustelu lasten oikeasta kasvuympäristöstä on kummallinen aikamme ilmiö: lapsensa tarhaan vievät äidit kirjoittavat yleisönosastoissa kokevansa, että heitä syyllistetään lastensa laiminlyömisestä. Kotona pitempään lapsiaan hoitavat naiset taas ovat sitä mieltä, että yhteiskunta ei heitä tue tai hyväksy.

Oma kokemukseni on, että vanhemmuuteen liittyy aina ripaus syyllisyyttä: vaikka parhaansa yrittää, ei sitä silti ole niin hyvä äiti kuin toivoisi. Oma vajavaisuus ja ajan liukuminen on vain opittava sietämään.

Koti- ja päiväkotihoidon välinen vastakkainasettelu on kuitenkin turha ja vahingollinenkin. Asetelma jättää taka-alalle monta tärkeää kysymystä, kuten että

• lopulta erilaisten hoitomuotojen välinen vertailu olisi hyvä tehdä ensisijaisesti lapsen, ei vanhempien, viranomaisten, työnantajien tai kasvatusasiantuntijoiden tarpeista käsin. Lapset ovat yksilöllisiä: joillekin sopii päiväkoti, joillekin kotihoito ja kolmansille joku muu. Joskus pitää kokeilla useampaa vaihtoehtoa, ennen kuin sopiva löytyy
  
• oletus vanhemman täysipäiväisestä kotona/töissä olosta vastaa itse asiassa koko ajan yhä huonommin työelämää. Näiden vaihtoehtojen välisen kinastelun sijaan olisi kehitettävä sellaisia joustavia hoitomuotoja, jotka tarjoaisivat tarpeellisen ulkopuolisen hoitoavun, mutta samalla tukisivat perheiden yhteistä aikaa
  
• useimmissa perheissä on kaksi aikuista, mikä edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin hoitojärjestelyihin. Esimerkiksi meillä nuorimmainen hoidettiin kolmivuotiaaksi saakka kotona niin, että molemmat vanhemmat tekivät limittäin hieman lyhyempää työaikaa
  

Minusta keskinäisen syyllistämisen sijaan lasten vanhempien - sekä isien että äitien - pitäisi yhdessä vaatia tasapainoista kasvuympäristöä lapsilleen. Siihen liittyvät ainakin perheystävällinen työelämä, riittävät tuet, elämäntilanteiden mukaan joustavat palvelut, epäviralliset verkostot, seesteinen mediamaisema, viihtyisä asuinympäristö ja niin edelleen.

Sittenkin kunnon miehiä

Olen nyt viettänyt seuraavaa kirjaani varten kaksi viikkoa Olkiluodossa, parakissa parinkymmenen puolalaisen raksamiehen kanssa. Minulla on oma huone, mutta keittiö ja pesutilat ovat täällä yhteiset. Näin intiimeissä oloissa sitä oppii toisesta jo parissa viikossa yhtä ja toista.

Myönnän, että minua etukäteen pelotti muuttaminen ainoana suomalaisena ja naisena satojen ulkomaalaisten miesten yhteisöön - varsinkin, kun olin kuullut siellä keitettävän pontikkaa ja olleen järjestyshäiriöitä. Ja kun lehdessä läheisen asutuskeskuksen baarimikko arvioi ehkä yhden kymmenestä käyttäytyvän asiallisesti. Ja kun viidettä ydinvoimalaamme rakentavien miesten parakkikylä sijaitsee keskellä metsää, josta en ajokortittomana pääsisi pois.

Oleskeluni on kuitenkin sujunut hienosti. Kämppikseni ovat tavallisia mukavia perusmiehiä, aika lailla saman oloisia kuin tuntemani suomalaiset rakentajat. Lähes kaikilla on kotona Puolassa perhe, jota kaivataan kovasti. Minun ilmestymiseni herätti tietysti hämmennystä, mutta alusta lähtien sain ystävällisen ja avuliaan vastaanoton. Miehet myös kertovat mielellään elämästään, kroonisista kieliongelmista huolimatta.

Kenttätyöjakson aikana olen ajatellut usein, kuinka onnekas olen, kun saan tutustua näin läheltä erilaisiin ihmisiin ja olosuhteisiin.