29.9.10

Blondi jääprinsessa ja punakutrinen hot mama

Usein valitetaan, että puolueiden välisiä eroja on vaikea hahmottaa. Niin varmaan onkin, jos tyytyy selaamaan vaalimainoksia. Niissä kaikissa luvataan vapautta, turvallisuutta ja tasa-arvoa puolueesta riippuen joko vihreällä, sinisellä tai punaisella fontilla.

Kiiltokuvaesitteiden varjoon jäävässä päätöksenteossa ovat erot kuitenkin selviä ja ennakoitavia. Oikeisto kannattaa yksityistä ja vasemmisto julkista palvelutuotantoa, riippumatta siitä, mikä milloinkin olisi halvinta tai järkevintä. Isot puolueet (kok, kesk, sdp) vaativat kriminalisointeja ja valvonnan tiukentamista, kun taas keskikokoiset (vas, vihr) puhuvat yhteisöllisyyden ja osallisuuden ongelmia ehkäisevästä vaikutuksesta.

Edelleen, vasemmisto ajaa kaikille tarkoitettuja (universaaleja) julkisia palveluita, oikeisto varallisuuden ja yksilöllisten mieltymysten mukaan eriytettyä palvelutuotantoa. Demarit painottavat ansiosidonnaisia etuuksia, kokkarit haaveilevat yksityisistä vakuutuksista ja vassarit kannattavat yhdessä vanhan koulukunnan keskustalaisten kanssa perusturvaa. Osittain vasemmistolaisesta retoriikastaan huolimatta persut ovat toiminnassaan lähellä oikeistokonservatiiveja.

Erot eivät lopu äänestyskäyttäytymiseen. Puolueiden kannattajakunnat poikkeavat toisistaan sosiaalisesti, ekonomisesti ja kulttuurisesti. Usein näillä eroilla on pitkät historialliset juuret.

Tyypillisesti vasemmiston ja vihreiden kannattajat viihtyvät lämpimissä ja murretuissa väreissä, kun taas uusliberalismista viehtynyt porvari pukeutuu kylmiin ja selkeisiin sävyihin. Perussuomalaisten ja perinteisen keskustan tavaramerkkinä on ”kansanomaisuus”, jolla tarkoitetaan asukokonaisuutta, jonka osaset sopivat mahdollisimman huonosti toisiinsa.

Kokoomuksen huhutaan ohjastaneen eduskuntavaaliehdokkaitaan välttämään solmioita ja helminauhoja, kun he liikkuvat ”kansan parissa”, toreilla ja liikekeskuksissa. Meillä vasemmistossa ei helminauhoista ole pelkoa. Pukeutumisohjeita ei juuri anneta, mutta luulisin keskustoimiston hiljaa toivovan, että toverit kansanedustajaehdokkaat muistaisivat edes kammata tukkansa…

Näin hiusvärien kultakaudella voi puoluetta arvuutella myös katsomalla karvoihin: Blondit ovat kokoomuksen ehdokaslistoilla selvästi yliedustettuina, kun taas Vasemmistoliiton näkyvät naisehdokkaat ovat valtaosaltaan punapäitä.

Ainakin osittain taustalla ovat erilaiset naisihanteet. Siinä missä vaaleat hiukset viestittävät tyyneyttä, suojelun tarvetta, yksinkertaisuutta ja aistinautinnoista pidättäytymistä, punaiseen tukkaan liitetään intohimo, salatietous, anarkia ja itsenäisyys. Vaaleiden hiusten yhdistäminen sinisiin puoluetunnuksiin vie ajatukset jäähän tai järkeen, punainen tukka ja puolueväri taas yhdistyvät tuleen ja tunteisiin.

Puolueiden naiskuvista on vain lyhyt askel puoluekohtaisiin seksuaalikulttuureihin. Omakohtaisen kokemuksen puutteessa joudun tältä osin tukeutumaan vanhaan tiedeuutiseen, jonka alkuperän olen kauan sitten hukannut. Sen mukaan vasemmiston kannattajat eivät pidä aviollista uskottomuutta kovin vakavana, mutta ryhtyvät itse harvoin syrjähyppyihin. Kokoomuksen äänestäjäkunnassa uskottomuus tuomitaan jyrkemmin, mutta silti vieraissa käydään verrattain usein.

Vai ei puolueilla ole mitään eroa!

22.9.10

Lahjassa ei ole hintalappua

Viime vuodet kunnallispolitiikan johtotähtenä on loistanut kustannustietoisuus. Sitä kannattavat niin yksityistäjät kuin julkisten palvelujen puolustajatkin. Sillä perustellaan kuntien sisäistä kauppaleikkiä, jota myös tilaaja-tuottajamalliksi kutsutaan. Taantumasta kulutarkastelu sai vain uutta puhtia. On tuotteistettava ja organisoitava, jotta kustannukset voidaan hinnoitella suoriteperustaisesti.

Minustakin on hauska tietää, mitä lapseni tarhapäivä tai käynti terveyskeskuksessa maksavat. Lisäksi uskon, että vertailu osoittaa kunnallisen palvelun olevan verrattain halpaa ja tehokasta. Siksi olen valtuutettuna kannattanut monia hintatietoisuutta lisääviä uudistuksia.

Ja olen ollut väärässä. Näyttää nimittäin siltä, että tämä yksityiskohtaisten palvelusopimusten solmiminen tuhoaa perinteisiä epävirallisia sopimuksia.

Lahjatalous tarkoittaa systeemiä, jossa tavaroita tai palveluksia jaetaan ilman selkeästi määriteltyä vastavuoroisuutta. Joihinkin lahjatalouden muotoihin kuuluu vastalahjan velvoite, mutta useimmiten tärkein moottori on lahjan antajan nauttima arvostus. Tietyissä kulttuureissa johtajat osoittavat mahtinsa jakamalla lahjoja. Yhtä lailla lahjataloutta ovat myös avoimeen lähdekoodiin perustuva kehitystyö sekä perhejärjestelmä, jossa jokainen sukupolvi kustantaa seuraavan koulutuksen.

Vaikka lahjatalous on periaatteessa markkinatalouden vastakohta, monesti nämä kaksi kietoutuvat yhteen. Lahjataloudesta voidaan puhua silloinkin, kun asiakastyötä tekevä palkansaaja suorittaa tehtäviinsä kuulumattomia palveluksia. Esimerkiksi keskosyksikön sairaanhoitaja voi auttaa vanhempia tallentamaan muistoja menehtyneestä vauvastaan. Tai kodinhoitaja muistaa ostaa vanhuksen mieliviiliä, vaikka se on unohtunut kauppalistasta.

Eivät nämä työntekijät tarjoa extraa saadakseen enemmän palkkaa, vaan koska meidän ihmisten kuuluu auttaa toisiamme. Koska vastikkeeton lahja on osa sitä, mikä ihmisessä on suojelemisen arvoista. Näillä pienillä palveluksilla on valtava sosiaalinen merkitys. Ne rakentavat keskinäistä luottamusta ja pitävät yhteisöjä kasassa. Tutkimuksissa on todettu, että toisten auttaminen kohentaa ihmisen mielialaa ja jopa terveydentilaa. Vastikkeellisesti tehdyillä palveluksilla ei ole vastaavaa vaikutusta.

Siten kustannustietoisuus valitettavasti maksaa meille enemmän kuin rahaa. Kun me tuotteistamme, kohdennamme, arvioimme ja priorisoimme, samalla hävitetään yhteisön liimana toimivaa lahjataloutta. Tarkan, tiukan ja tehokkaan tehtävänkuvan omaavat työntekijät huolehtivat velvollisuuksistaan, mutta kadottavat vähitellen kyvyn ja kiinnostuksen kaikkeen ylimääräiseen: hyvä kun edes määrätyistä töistään selviää.

En ole lainkaan varma, että hintatieto on hintansa väärti.

14.9.10

Seksityöntekijöiden käännytykset lopetettava

“Haluaisin tietää, miten hallituksemme voi karkottaa maasta naisen vain sillä perusteella, että hän on ulkomaalainen prostituoitu? Onko prostituutio rikos? Minun maassani on ollut tapana, että vain rikoksiin syyllistyneet voidaan poistaa maasta. Karkotetaanko ulkomaalaisia naisia siksi, että he syyllistyvät rikokseen myydessään seksiä? Silloinhan prostituution täytyy olla laitonta – miksi sitten annamme omien kansalaistemme tehdä rikoksia?”

Näin puhui Uruguayn edustaja Paulina Luisi, lääkäri ja feministi, vuonna 1924. Kansainliitossa oli tehty esitys ulkomailla prostituutioon syyllistyneiden naisten palauttamista kotimaihinsa. Ääneen lausuttuna tavoitteena olisi ehkäistä naiskauppaa, mutta sopimattomana pidettiin myös etnisten ryhmien välisiä seksisuhteita.

Elettiin maailmansotien välistä aikaa, jolloin bordellilaitos oli monessa maassa viranomaisten suojeluksessa. Esimerkiksi Japani ”pelasti” tuhansia naapurimaissa työskenteleviä japanilaisnaisia omiin bordelleihinsa. Juuri tähän ristiriitaan Luisin puhekin tarttui: oman maan kansalaisten sallittiin myydä seksiä, kun taas ulkomaalaisia rangaistiin samasta toiminnasta.

Luisikin kannatti järjestelmää, jossa halukkaita naisia autettaisiin palaamaan kotiin, mutta vastusti pakkokäännytyksiä. Hänen laillaan monet feministiset järjestöt kritisoivat esitystä myös siitä, että tuohon aikaan ihmisten kansallisuus oli usein epäselvä ja että esitys jättäisi liikaa valtaa poliiseille, vaikka jatkuvasti paljastui tapauksia poliisin korruptiosta ja rasismista. Jossain vaiheessa kokousta Luisi kiukustui syyttämään vastapuolta protektionismistakin.

Viime vuosisadan alussa monet edistykselliset ihmiset ajattelivat, että globalisaation edetessä tällaiset esitykset jäävät menneisyyteen. Eivät he olisi uskoneet, että vielä lähes sata vuotta myöhemmin Suomen kaltainen maa noudattaa tiukkaa erottelua – ulkomaalaisen ei tarvitse edes myydä seksiä, jo pelkkä epäily prostituutioaikeista riittää käännytysperusteeksi.

Kun ulkomaalaislain käännytyspykälä 1990-luvulla hyväksyttiin, olivat perustelut samoja kuin Luisin aikana: tällä ehkäistäisiin ihmiskauppaa ja kansainvälistä rikollisuutta. Ulkomaalaisen naisen myymä seksi nähtiin ihan eri asiana, se oli syntisempää, tautisempaa, rikollisempaa ja moraalittomampaa kuin suomalaisten tarjoama puhdas elovena-seksi. Suomessa pysyvästi asuvat saavat edelleen myydä seksiä, kunhan tekevät sen itsenäisesti, siis ilman parittajaa.

Valitettavasti myös lain vaikutukset ovat olleet saman suuntaisia kuin jo vuosisata sitten epäiltiin. Käännytysuhan alaiset seksityöntekijät ovat suojattomampia ja heikommassa asemassa kuin suomalaiset. He kohtaavat useammin väkivaltaa, ovat useammin paritettuja ja uskaltavat varsin harvoin turvata poliisiin. Näistä syistä johtuen he myös joutuvat myymään halvemmalla ja siten ottamaan enemmän asiakkaita kuin suomalaiset kollegansa.

Ikävintä laissa on, että kun todisteita seksin myynnistä ei tarvita, sitä voidaan käyttää kaikkien (köyhien) naisten rajakontrolliin. Siten siitä on tullut moderni väline naisten liikkuvuuden hallintaan – aivan kuten vuosisadan alun feministit pelkäsivätkin.

5.9.10

Tunnustaudun ankeuttajaksi

Suomalaisia on väitetty turhan vaatimattomiksi. Se ei enää tänä himasten, sarasvoiden ja jungnereiden aikana pidä paikkaansa. Pikemminkin julkisuuskeskustelu vilisee maailman parhaasta kansasta kertovia sankarimyyttejä, joita vaalitaan ja kasvatellaan. Jos joku uskaltaa epäillä Suomen tai suomalaisten erinomaisuutta, on hän ilonpilaaja, yhteistä konsensusta uhkaava ankeuttaja. Sellaisten kanssa ei leikitä.

Kukapa uskaltaisi kieltää, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tätä tasa-arvoisempaa maata saa hakea. Paitsi että viimeiset 20 vuotta kansalaisten tuloerot ovat kasvaneet, samoin kuin terveyserot – terveydenhoitojärjestelmämme on sekä tehokkuudessa että tasa-arvoisuudessa pudonnut OECD-maiden keskikastiin. Suomessa saa aivan erinomaista hoitoa, jos on rahaa maksaa siitä.

Myös koulutusjärjestelmämme on edelleen maailman huippua, mitattiin sitä sitten oppimistuloksilla tai masennuksesta kärsivien oppilaiden määrällä. Ennen kaikkea Suomi voi tietenkin ylpeillä lahjomattomalla ja oikeudenmukaisella hallinnollaan. Silloin ei tietenkään muisteta kuukausia kestänyttä poliitikkojen lahjusskandaalia, eikä puhuta siitä, miten esimerkiksi siirtotyöläisiin kohdistuneet rikokset jäävät poliisilta tutkimatta.

Tämän suomalaisen menestystarinan taustalla on talvisodan henki, joka hautasi kansalaissodan arvet ja teki suomalaisista yhtenäisen kansan. Vain tosi ankeuttaja voi muistaa, ettei yhtenäisyys ihan aukotonta ollut: Sodan alkaessa kaikki ”epäluotettavat” kiikutettiin kiireesti telkien taakse eikä puolelle reservistä uskallettu kapinan pelossa antaa asetta käteen. Vielä sodan jälkeenkin joka neljäs veteraani äänesti neuvostouskollisia kommunisteja.

Myytti on tarina, jossa on sekä totta että tarua. Siksi ne ovat niin vahvoja - niissä yhdistyy totuuden siemen ja sadun taianomaisuus. Kaikki yhteisöt tarvitsevat myyttejä, mutta ei ole samantekevää, mitä tarinoita vaalitaan. Itsenäisyyspäivämme olisi takuulla hauskempi, jos hävittyjen sotien sijaan juhlisimme suomen kieltä ja kulttuuria. Ja yhteiskunnalliset ongelmat tulisivat pikemmin ratkaistua, jos niiden tunnustaminen ei uhkaisi kansallista itsetuntoa.