19.12.10

Piikkilanka ja passintarkastus – suomalaisen työn puolesta

On tärkeää löytää Suomen työttömille töitä. Vielä tärkeämpää on, että niistä maksetaan suomalaisten työehtosopimusten mukaista palkkaa. Pelkään, että Suomeen suuntautuva siirtolaisuus voi entisestään horjuttaa kumpaakin tavoitetta. On jo viitteitä siitä, että varsinkin väliaikaisesti Suomeen tulevia siirtotyöläisiä käytetään kotimaisen työvoiman neuvotteluaseman heikentämiseen.

Tästä kehityksestä säikähtäneenä monet ammattiyhdistystoverini ovat vaatineet työperäisen maahanmuuton vaikeuttamista. Heidän mielestään EU-alueen ulkopuolelta tuleville saa antaa oleskeluluvan vain, jos työpaikka on etukäteen varma eikä työlle löydy tekijää lähempää. Rajavartioiden ja ulkomaalaisviranomaisten ykköstehtävänä on puolustaa niukkoja työpaikkoja. He syyttävät osittain aivan oikeutetusti porvarihallitusta siitä, että se yrittää työperäisen maahanmuuton vapauttamisella pudottaa työn hintaa niin alas, ettei niillä palkoilla voi enää Suomessa elääkään.

Se kun ei vaan ole niin yksinkertaista.

Ensinnäkin, ihmisten liikkumista on todella vaikea estää. Euroopan tiukan ulkorajapolitiikan seurauksena miljoonat ihmiset ovat uineet, meloneet, kävelleet tai ryömineet rajojen yli laittomasti. Jos hukkumisvaara Gibraltarilla tai Iranin vuoristoja hallinnoivat sissijoukot eivät tätä virtaa pysäytä, miten sen aikovat tehdä Imatran työvoimaviranomaiset?

Toiseksi, myös EU:n sisällä maiden väliset tuloerot ovat niin suuria, ettei palkkakilpailulta suojauduta ulkorajoja varustamalla. Jos työehtojen polkemista katsotaan Suomen alueella läpi sormien (kuten viime vuosina on tapahtunut), halpatyöntekijöitä löytyy satatuhatmäärin myös EU-alueelta.

Vaatimus kotimaisen työvoiman suojelusta rajavartijoilla on siis auttamatta myöhässä. Viimeinen junavuoro ohitti Suomen silloin, kun eduskunta päätti liittää meidät Euroopan unioniin. Sen jälkeen rajojen sulkeminen on pelannut pikemminkin työnantajapuolen pussiin, sillä niin halpaa ja nöyrää työvoimaa ei olekaan kuin paperittomat siirtolaiset: he eivät kitise ylitöistä tai vaadi työsuojelua, sillä viranomaisiin vetoaminen vain johtaisi karkotukseen.

Lisäksi pelko työpaikkakilpailusta perustuu oletukseen, että työmarkkinoilla olisi jokin standardi määrä työtä, väestön koosta riippumatta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan siirtolaisuus väistämättä muokkaa ja laajentaa työmarkkinoita, ainakin pitemmällä aikavälillä.

Suomalaisen työn ehtoja ei turvatakaan rajakontrollilla vaan huolehtimalla olemassa olevien työsuhteiden ehdoista. Paperittomien siirtolaisten muita EU-maita vähäisempi määrä Suomessa selittyy sillä, että aivan viime vuosiin asti on suomalaisille työmarkkinoille ollut tyypillistä (verrattain) vahva lain kunnioitus ja korkea järjestäytymisaste. Nyt harmaan talouden laajentuminen johtaa kohti työelämää, jossa vain vahvimmat voittavat eikä solidaarisuudelle ole tilaa.

Suomalaista työtä puolustetaan sisämaassa, kaikilla niillä suomalaisten ja ulkomaalaisten arkisilla työpaikoilla, joilla asialliset työehdot ovat uhattuna. Jos siellä voitetaan, ei epäreilua kilpailua synny eikä suomalaistenkaan tarvitse murehtia työpaikkojaan – paitsi tietysti rajavartijoiden.

11.12.10

Kai se on kallista, jos ei ole rahaa!

Ylläripylläri: valtionvarainministeriö äkkiä havainnut Matin kukkarossaan.

Sen hämmästykseksi vuosien (lähinnä hyvätuloisille suunnatut) veronalennukset ovat johtaneet siihen, ettei julkisella taloudella ole riittävästi rahaa. Nyt 10 miljardin gäppiä ehdotetaan kurottavaksi lähinnä julkisten palveluiden, eläkkeiden ja sosiaaliturvan leikkauksilla. Ne kun tulevat liian kalliiksi.

Minusta ongelma on lähinnä teologinen. Valtionvarainministeriötä on nimittäin jo vuosia hallinnut varhaisiin woodoo-uskontoihin rinnastettava uusliberalismilahko, jonka mielestä staili silkkisolmio on parempi tae asiantuntijuudesta kuin tylsät numerosarjat. Uskossaan varmoille on turha esitellä tilastoja siitä, kuinka tulonsiirrot pienituloisille nostavat kulutusta huomattavasti tehokkaammin kuin sellaisten hyvätuloisten tukeminen, joilla on varaa piilottaa lisäeurot säästötilille.

Lahkon perusdogmin mukaan mikä tahansa ongelma ratkeaa verohelpotuksella. Myyttiä ei lainkaan horjuta, että tähän saakka kikka näyttää toimineen yhtä varmasti kuin sadetanssi - joskus sitä sataa ja joskus ei, mutta syy-seuraussuhde jää kummassakin tapauksessa todistamatta.

Puuttuvia euroja voisi alkaa koota vaikka palauttamalla työnantajien kelamaksun (1 miljardi) sekä peruuttamalla hyvätuloisille suunnatut verohelpotukset (2,5 miljardia). Mukavasti olisi säästänyt myös Kreikan ja Irlannin pankkituen (1,6 + 0,5 miljardia) palautus, mutta koska kyse ei ole vuosittaisesta kertymästä, jätetään sen perkaaminen toiseen kertaan.

Sen sijaan kolikoita löytyy kyllä muualta. Aloittaa voisi esimerkiksi pääomatulojen saattamisesta kunnallisverotuksen piiriin – tällä hetkellähän ansionsa pääomatuloina nostava henkilö maksaa käyttämistään kunnallisista palveluista vain käyttömaksut, mikä ei tietenkään ole reilua muita kuntalaisia kohtaan. Esimerkiksi 19 % veron perusteella uudistus toisi kunnille reilut 2miljardia euroa.

Palkkatuloverotukseen synkronoitu progressiivinen pääomaverotus (kuulemma Suomessa ihan mahdoton, mutta näyttää toimivan monessa muussa OECD-maassa) olisi oikeudenmukainen ja tuottava verouudistus, kuten myös osinkojen verotuksen palauttaminen kattavaksi. Näissä kahdessa vaikutukset ovat sen verran moninaiset, että numeroarviota en uskalla antaa – ihan pienistä summista ei kuitenkaan ole kyse.

Eikä siinä vielä kaikki.

Harmaan talouden myötä menetetyt verotulot arvioidaan noin 5 miljardiin vuodessa. Ainakin puolet (siis 2,5 miljardia) saataisiin kuitenkin talteen poistamalla anonyymi osingonjako, lisäämällä työpaikkojen vero- ja työehtovalvontaa sekä vahvistamalla heikoimmassa asemassa olevien työntekijäryhmien (siirtolaiset, nuoret, vaikeasti työllistyvät) asemaa.

Koko unionin laajuista finanssiveroa odotellessa voidaan meillä toteuttaa varovainen pääomasiirtojen verotus. Miksi rahan kauppaa ei verotettaisi, jos kaikkea muutakin kauppaa verotetaan? Esimerkiksi Lontoon pörssin puolen prosentin leimavero tuottaa briteille 7 miljardia vuodessa. Suomen tuotto olisi tietenkin pienempi, mutta rahaa se on jokainen sata miljoonaa.

Edellä luetellut uudistukset eivät vielä tarkoittaisi radikaaleja muutoksia. Riittää, että muutama virhearvion oikaistaan, pääomatulot saatetaan samalle viivalle palkkatulojen kanssa ja talousrikollisuus otetaan tosissaan. Pienellä stilisoinnilla valtion rahakirstusta riittäisi siis paitsi juokseviin kuluihin, myös hyvinvointipalvelujen kehittämiseen (mille todella onkin tarvetta).

Kyllä valtiovarainministeriökin sen ymmärtää, jahka uskaltautuu vaihtamaan vanhentuneen dogmatisminsa terveeseen arkijärkeen.

11.11.10

Maahanmuuton vaikutukset

Maahanmuuton vaikutukset Suomen työmarkkinoihin ja julkiseen sektoriin ovat olleet intohimoisen pohdinnan alla. Esittelen tässä tutkija Matti Sarvimäen tuoreen artikkelin aiheesta. Sarvimäki on koonnut yhteen suomalaistutkimusta ja täydentää sitä kansainvälisellä kirjallisuudella.

Ensin on kuitenkin muistutettava, että toistaiseksi tiedämme maahanmuuton vaikutuksista Suomelle hyvin vähän. Viimeisin siirtolaisvaihe alkoi vasta 1990-luvulla, joten tutkimustakaan ei ole olemassa kuin lyhyeltä ajalta. Edelleen maahanmuuttajataustaisia on meillä vain kolmisen prosenttia, kun Kanadassa, Australiassa ja Sveitsissä heitä on viidennes väestöstä ja USA:ssa ja Ruotsissakin yli 10%.

Luotettavan yleiskuvan saamista vaikeuttaa tietenkin sekin, etteivät maahanmuuttajat ole yhtenäinen ryhmä, vaan eroavat toisistaan vähintään yhtä paljon kuin kantasuomalaisista. Lähtömaa, kielitaito, sukupuoli, koulutustausta, oleskeluperuste ja muutosta kulunut aika vaikuttavat kaikki maahanmuuttajan asemaan Suomessa. Useimmiten tutkimuksista myös puuttuu isoja ulkomaalaisryhmiä, ainakin väliaikaisesti maassa oleskelevat keikkatyöntekijät ja paperittomat siirtolaiset.

Ovatko maahanmuuttajat työn vieroksujia?

Sarvimäen artikkelin mukaan maahanmuuttajat työllistyvät aluksi kantasuomalaisia harvemmin, mutta vuosien myötä työn saaminen helpottuu. Työllisyyserojen tasoittuessakin maahanmuuttajien tulot pysyvät merkittävästi suomalaisia alhaisempina. Tyypillisesti maahanmuuttaja siis työllistyy kotouduttuaan, mutta kantasuomalaisten vieroksumille matalapalkka-aloille.

Työllistyneistä maahanmuuttajista suhteellisen moni (kantasuomalaisia useampi) toimii yrittäjänä. Suomalaisessa työmarkkinajärjestelmässä pienyrittäjyys kielii sekin usein heikosta työmarkkina-asemasta, sillä useimmat työllistyvät mieluummin palkkatöihin.

Vievätkö ne meiltä työt...

Tutkijatkin kiistelevät siitä, miten maahanmuutto vaikuttaa kantaväestön työmarkkina-asemaan. Sarvimäen mukaan vallitsevana käsityksenä kuitenkin on, ettei maahanmuutolla ole merkittävää vaikutusta kantaväestön palkkoihin tai työllisyyteen.

Miten tämä on mahdollista? Avoimessa taloudessa ei työvoiman tarjonnan lisääminen välttämättä johda kilpailun kiristymiseen, sillä siirtolaisuus vaikuttaa myös kulutukseen ja eri toimialojen keskinäisiin suhteisiin. Lisäksi väestön kasvu voi johtaa toimialojen laajentumiseen, mikä puolestaan synnyttää kielitaitoista kantaväestöä suosivia johtamisen, kuljetuksen ja markkinoinnin työpaikkoja. Työllisyys ei siis ole nollasummapeliä, vaan työmarkkinoilla vaikuttaa samanaikaisesti monenlaisia mekanismeja.

...vai ylikuormittavatko hyvinvointivaltion?
On mahdollista laskea, paljonko jokin ryhmä kuluttaa julkisia varoja. Esimerkiksi Dustman kumppaneineen arvioi, että uusista EU-maista Britanniaan muuttaneet henkilöt maksoivat vuosina 2005-2009 noin 1,4 kertaa enemmän veroja kuin aiheuttivat julkiselle sektorille menoja. Britanniaan syntyneiden kohdalla vastaava luku oli 0,9 - eli kantaväestö oli julkiselle sektorille nettorasite.

Tällaiset mekaaniset laskelmat ovat kuitenkin vaikeasti hyödynnettävissä, sillä todellisuudessa ihmisten julkisen sektorin käyttö jakaantuu yksilöiden välillä ja elinkaaren mittaan epätasaisesti. Ihmiset kuluttavat julkisen sektorin palveluja eniten lapsina ja vanhuudessa, kun taas veronmaksu ajoittuu elämän keskivaiheille. Laskemista vaikeuttaa entisestään se, että maahanmuuttajat ovat useimmiten työikäisiä ja merkittävä osa heistä palaa lähtömaahansa ennen eläkeikää. Siten huoltovaiheet jää lähtömaan maksettavaksi.

Olemassa olevan tutkimuksen perusteella Sarvimäki toteaa, että vaikka maahanmuuton nettovaikutuksen etumerkkiä (-/+?) on vaikea sanoa, joka tapauksessa vaikutus on vähäinen.

Summa summarum

Sarvimäen artikkelin voisi tiivistää näin: maahanmuutolla ei näyttäisi olevan sellaisia rakenteellisia vaikutuksia, että paniikkiin olisi mitään syytä.

Ehdotankin, että maahanmuuttokeskustelussa lopetetaan pirujen seinille maalailu ja keskitytään sen sijaan pohtimaan niitä konkreettisia haasteita, ongelmia ja mahdollisuuksia, joita siirtolaisuus tuo tullessaan.


Dustman, Frattini & Halls (2010) Assessing the Fiscal Costs and Benefits of A8 Migration to the UK. Fiscal Studies 31.

Sarvimäki Matti (2010) Maahanmuuton taloustiede: lyhyt johdatus. Kansantalouden aikakauskirja 3.

6.11.10

Jannen muistoksi

26.10. meidät jätti Janne Harju, hyvä toveri ja vasemmistoliikkeen lapsi. Janne vaikutti Tampereella sekä puolueessa että kansalaisjärjestöissä. Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Vasemmistonuorissa, jossa hän toimi aktiivisesti yli kymmenen vuoden ajan.

Jannen anarkistinen elämänasenne sai minut monta kertaa suuttumaan, ehkä kateelliseksikin. Hän oli älykäs ja retorisesti taitava, mutta kieltäytyi järjestelmällisesti käyttämästä lahjojaan uran rakentamiseen tai muuhun tavanomaiseen. Hänelle tärkeitä olivat sakkipeli, hyvä kirja ja keskustelut ystävien kanssa. Janne lottosi mielellään, mutta ei rahaa saadakseen, vaan koska oli vain hauska unelmoida.

En edes muista, milloin tapasimme ensimmäisen kerran. Janne oli mukana, kun paransimme maailmaa, väittelimme, opiskelimme, osoitimme mieltä tai juoksimme poliiseja karkuun liisteriämpäriä raahaten. Hän suhtautui maailmaan lempeän sarkastisesti, enkä koskaan nähnyt hänen pelkäävän – paitsi ehkä toisen päästämistä ihan lähelle.

Sitten meistä muista tuli keski-ikäisiä, mutta Janne säilyi nuorena ja vanhana, niin kuin hän aina oli ollut. Hän jäi Hämeen vasemmistonuorten toimistolle, poltteli piippua ja odotteli uusia tulisieluja uusiin kamppailuihin. Toiseksi asemapaikaksi muodostui Pispalan kirjasto, jonka epämuodollisen pölyinen tunnelma oli kuin Jannelle tehty. Vuonna 2009 hän suorittikin kirjastoalan ammattitutkinnon.

Sairastumisensa jälkeen Janne suojeli yksityisyyttään entistä tarkemmin. Silti luulen, että hän suhtautui tilanteeseen paremmin kuin me muut. "Kun minulle järjestetään hautajaiset, toivon, että arkku tuodaan sinne vartin myöhässä", hän vitsaili, viitaten krooniseen tapaansa myöhästyä kaikkialta.

Jannella oli tapana uhota, että Tampereen valtauksen satavuotispäivänä hän käy pystyttämässä punalipun raatihuoneen katolle. Se jää nyt kuitenkin tekemättä, niin kuin liian monta muutakin asiaa.

Lepää silti rauhassa toveri Harju. Me ei päästetä lippua laahaamaan.


Jannen muistelutilaisuus järjestetään Tampereella Telakalla 5.12.

4.11.10

Eiköhän lakkauteta koko nuoruus

Virallinen Suomi on huolissaan nuorten syrjäytymisestä. Nuorison pelastukseksi kootaan moniammatillisia tiimejä, ylläpidetään työpajoja ja laaditaan tutkimusohjelmia. Välillä pysähdytään sitten hengästyneinä ihmettelemään, mksei mikään tunnu riittävän.

Itse en haluaisi puhua lainkaan nuorten syrjäytymisestä. Minusta kyse on pikemminkin vieraantumisesta. Siinä missä edellinen käsite arvioi nuoria virallisen yhteiskunnan kipupisteenä, jälkimmäinen korostaa nuorten omaa näkökulmaa. Se kysyy, miltä yhteiskunta näyttää nuoren silmin ja mitä sillä on nuorelle tarjota.

Teiniperspektiivistä on helppo ymmärtää, miksi syrjäytymisen vastaiset hankkeet toimivat niin huonosti. Irralliset projektit eivät riitä paikkaamaan sitä surkeaa tosiasiaa, että aikuisten järjestelmä suhtautuu nuoriin johdonmukaisen epäilevästi, usein jopa vihamielisesti..

Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että lapsiperheiden köyhyyden on annettu lisääntyä jo parikymmentä vuotta tai että pidämme järkevänä vangita lapset päivittäin laitoksiin, joissa heille opetetaan aivan muita asioita kuin mitä elämässä selviäminen edellyttäisi. En viittaa myöskään siihen, miten työmarkkinoilla nuoret (maahanmuuttajien ohella) joutuvat muita useammin taipumaan kohtuuttomiin työehtoihin.

Vihamielisyydellä tarkoitan sitä, miten meillä on luvallista puhua nuorista ongelmana. Bussipysäkeillä ja kampaajalla käydessä saa kuulla, kuinka laiskoja, turmeltuneita ja huonokäytöksisiä nykyajan nuoret ovat – eikä päivittelijöitä näytä yhtään haittaavan, vaikka kuuloetäisyydellä olisi joku teini-ikäinen. Lehtiä lukiessa voisi luulla, etteivät nuoret muuta teekään kuin tappelevat, ökykuluttavat, juopottelevat ja pervoilevat internetissä.

Toinen median nuorisoteema, miten nämä miniterroristit saataisiin kuriin. Nuoriin kohdistetaan kieltoja ja rajoituksia miettimättä lainkaan, onko reilua rangaista kokonaista ikäluokkaa sen yksittäisten jäsenten toilailuista. Varsinkin kun kyse on nuorista ihmisistä, jotka vasta harjoittelevat elämää.

Niinpä meilläkin ovat kauppakeskukset kokeilleet ”teinikarkottimia”, joiden lähettämä signaali jää aikuisilta kuulematta, mutta häiritsee lapsia ja nuoria. Kunnat tehtailevat ”asiaton oleskelu kielletty” –kylttejä, joiden perusteella poliisi voi häätää puistoon, parkkipaikalle tai koulun pihaan kerääntyneet nuoret (aikuisethan siellä eivät joudu värjöttelemään, heille on kokoontumispaikkoja sisätiloissa…).

Niin kuin muutkin demonit, myös nuoret näyttävät muuttuvan erityisen vaarallisiksi pimeässä. Monet huoltoasemat hyväksyvät nuoria asiakkaita vain päiväsaikaan. Rajoitusten taustalla on varmaankin aitoja konflikteja, mutta mikä meteli syntyisikään, jos yksittäistapausten perusteella vastaava kielto kohdistettaisiin kaikkiin romaneihin, miehiin tai turkulaisiin! Vielä hurjempia ovat vaatimukset nuorten öisistä ulkonaliikkumiskielloista – yleensähän tällaisia määräyksiä käytetään vain totalitaarisissa järjestelmissä tai hyvin vakavissa kriisitilanteissa.

Sain aiheen tähän tekstiin, kun kuulin eräässä kunnassa ehdotetun puistojen penkeille piikkejä, jotka estäisivät istumisen. Niillä kuulemma saataisiin vihdoin nuorison hävytön velttoilu kuriin…

Ihan vakavasti, eikö tällä tavoin suhtautuvassa yhteiskunnassa ole vain luonnollista, että nuoret ottavat etäisyyttä? Miksi nuoret kantaisivat vastuuta ja kunnioittaisivat yhteisiä pelisääntöjä, jos heitä kohdellaan paarialuokkana?

Asiat voisivat olla toisin. Jos Suomen aikuiset hillitsisivät kännisikailuaan, voisivat nuoret tulla iltaisin ravintoloihin, niin kuin muualla Euroopassa. Jos myöhäisillan pelivuorot varattaisiin aikuisille, pääsisivät nuoret harrastamaan liikuntaa alkuillasta ja siten ajoissa nukkumaan. Jos kansakunta kohtelisi nuoriaan ongelman sijasta ylpeydellä, ehkä nämä sitä myös olisivat.

Ehkä seuraava nuorten syrjäytymishanke kannattaisikin suunnata aikuisten asennekasvatukseen?

15.10.10

Kerjäämisestä tulee paha mieli

Ilmojen kylmetessä sisareni huomasi, että hänen ullakolleen oli majoittunut koditon mies. Sisko mietti hetken, mitä kutsumattomalle vieraalle pitäisi tehdä. Sitten hän otti sängyltään tyynyn ja jääkaapista oluen tuliaisiksi ja kiipesi tervehtimään uutta naapuriaan. Jossakinhan kodittomankin pitää nukkua.

Ihailen siskoni mutkatonta asennetta kanssaihmisiin. Itsekin pienituloisena hän tietää mainiosti, että usein täysi vatsa ja lämmin koti ovat tuurista kiinni. Kuka tahansa meistä voi joutua turvautumaan muiden apuun.

Sisareni elää aivan eri maailmassa kuin ne poliitikot, jotka nyt puuhaavat kerjäämisen kriminalisointia. Heitä kuunnellessa voisi luulla, että köyhät istuvat kadulla pahvimukiensa kanssa – sateella ja pakkasella – ihan vaan kunnon ihmisten kiusaksi. Kriminalisointia perustellaan sillä, ettei kerjääminen kuulu suomalaiseen kulttuuriin, meillähän ihmisistä huolehtii hyvinvointivaltio. Paitsi etteivät kaduilla päivystävät romanialaiset mitään hyvinvointipalveluja saa. Ja nykyään yhä harvempi suomalainenkin.

Kiellon puolustajat vetoavat myös siihen, että kerjäämiseen usein liittyy rikollisuutta. Paitsi että Suomen osalta tästä ei ole näyttöä. Ja onhan rikollisia elinkeinoelämässä ja politiikassakin (tästä näyttöä on), emmekä me silti kiellä puolueita ja kaupantekoa.

Romanikerjäläiset eivät olekaan itse ongelma, vaan kiusallisen näkyvä todistus epäonnistumisesta: siitä, miten hyvinvointipalveluiden määrätietoinen rapauttaminen yhdessä rajojen avaamisen kanssa on kääntänyt kelloa taaksepäin. Kun julkisten turvaverkkojen ulkopuolelle jää yhä suurempi joukko ihmisiä, palataan vähitellen 1800-luvun hyväntekeväisyysyhteiskuntaan. Monin paikoin Eurooppaa ollaan jo pitkällä – esimerkiksi Espanjassa on tavallista, että seurakunnat ylläpitävät sairaaloita, avustusjärjestöt jakavat soppaa, vapaaehtoiset sosiaalityöntekijät päivystävät lähiöissä ja ihmiset kuljettavat taskuissaan kolikoita kerjäläisiä varten.

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen vaati viikonloppuna (HS 9.10.), että demokratian nimissä kunnanvaltuustojen pitäisi saada päättää katujen pelisäännöistä. Kellään ei hänen mielestään ole oikeutta ”kaapata muilta hyvää mieltä”.

Pajunen tietenkin unohtaa, että valtuuston demokraattisuus on suhteellista, kun alle puolet kuntalaisista äänestää ja asianosaisilla itsellään ei ole edes äänioikeutta. Silti hän osuu asian ytimeen. Kerjäläiset halutaan kriminalisoida, koska näkyvä köyhyys häiritsee keskiluokkaa. Sosiaaliset ongelmat olisi niin paljon miellyttävämpää unohtaa.

Suomen eliitti vaivaantuu köyhyydestä vasta, kun se tunkeutuu keskikaupungin avarille ja hyvin hoidetuille kaduille. Puute, työvoiman hyväksikäyttö, väkivalta ja turvattomuus eivät haittaa, kunhan ne pysyvät poissa näkyviltä, niissä pahamaineisissa kortteleissa ja kellareissa, joita kunnon ihmiset tietävät välttää.

Ex-pääministerimme Matti Vanhanen kielsi taannoin antamasta kerjäläisille rahaa. Jos kerjääminen ei tuota, kerjäläiset kyllä häviävät. Mutta vaikka kerjäläiset häviäisivät, heidän köyhyytensä ei häviä. Kerjäläiset ovat vain jäävuoren huippu, köyhyyden lähettiläitä, jotka tuovat päättäjien silmien alle näiden säälimättömien ja epäoikeudenmukaisten päätösten seuraukset.

Siksi minulla on tapana antaa pyytäjälle, aina kun käteistä on ja sen luontevasti voi tehdä. Mielestäni se on halpa hinta siitä, että Jussi Pajuselle tulee joskus vähän paha mieli.

29.9.10

Blondi jääprinsessa ja punakutrinen hot mama

Usein valitetaan, että puolueiden välisiä eroja on vaikea hahmottaa. Niin varmaan onkin, jos tyytyy selaamaan vaalimainoksia. Niissä kaikissa luvataan vapautta, turvallisuutta ja tasa-arvoa puolueesta riippuen joko vihreällä, sinisellä tai punaisella fontilla.

Kiiltokuvaesitteiden varjoon jäävässä päätöksenteossa ovat erot kuitenkin selviä ja ennakoitavia. Oikeisto kannattaa yksityistä ja vasemmisto julkista palvelutuotantoa, riippumatta siitä, mikä milloinkin olisi halvinta tai järkevintä. Isot puolueet (kok, kesk, sdp) vaativat kriminalisointeja ja valvonnan tiukentamista, kun taas keskikokoiset (vas, vihr) puhuvat yhteisöllisyyden ja osallisuuden ongelmia ehkäisevästä vaikutuksesta.

Edelleen, vasemmisto ajaa kaikille tarkoitettuja (universaaleja) julkisia palveluita, oikeisto varallisuuden ja yksilöllisten mieltymysten mukaan eriytettyä palvelutuotantoa. Demarit painottavat ansiosidonnaisia etuuksia, kokkarit haaveilevat yksityisistä vakuutuksista ja vassarit kannattavat yhdessä vanhan koulukunnan keskustalaisten kanssa perusturvaa. Osittain vasemmistolaisesta retoriikastaan huolimatta persut ovat toiminnassaan lähellä oikeistokonservatiiveja.

Erot eivät lopu äänestyskäyttäytymiseen. Puolueiden kannattajakunnat poikkeavat toisistaan sosiaalisesti, ekonomisesti ja kulttuurisesti. Usein näillä eroilla on pitkät historialliset juuret.

Tyypillisesti vasemmiston ja vihreiden kannattajat viihtyvät lämpimissä ja murretuissa väreissä, kun taas uusliberalismista viehtynyt porvari pukeutuu kylmiin ja selkeisiin sävyihin. Perussuomalaisten ja perinteisen keskustan tavaramerkkinä on ”kansanomaisuus”, jolla tarkoitetaan asukokonaisuutta, jonka osaset sopivat mahdollisimman huonosti toisiinsa.

Kokoomuksen huhutaan ohjastaneen eduskuntavaaliehdokkaitaan välttämään solmioita ja helminauhoja, kun he liikkuvat ”kansan parissa”, toreilla ja liikekeskuksissa. Meillä vasemmistossa ei helminauhoista ole pelkoa. Pukeutumisohjeita ei juuri anneta, mutta luulisin keskustoimiston hiljaa toivovan, että toverit kansanedustajaehdokkaat muistaisivat edes kammata tukkansa…

Näin hiusvärien kultakaudella voi puoluetta arvuutella myös katsomalla karvoihin: Blondit ovat kokoomuksen ehdokaslistoilla selvästi yliedustettuina, kun taas Vasemmistoliiton näkyvät naisehdokkaat ovat valtaosaltaan punapäitä.

Ainakin osittain taustalla ovat erilaiset naisihanteet. Siinä missä vaaleat hiukset viestittävät tyyneyttä, suojelun tarvetta, yksinkertaisuutta ja aistinautinnoista pidättäytymistä, punaiseen tukkaan liitetään intohimo, salatietous, anarkia ja itsenäisyys. Vaaleiden hiusten yhdistäminen sinisiin puoluetunnuksiin vie ajatukset jäähän tai järkeen, punainen tukka ja puolueväri taas yhdistyvät tuleen ja tunteisiin.

Puolueiden naiskuvista on vain lyhyt askel puoluekohtaisiin seksuaalikulttuureihin. Omakohtaisen kokemuksen puutteessa joudun tältä osin tukeutumaan vanhaan tiedeuutiseen, jonka alkuperän olen kauan sitten hukannut. Sen mukaan vasemmiston kannattajat eivät pidä aviollista uskottomuutta kovin vakavana, mutta ryhtyvät itse harvoin syrjähyppyihin. Kokoomuksen äänestäjäkunnassa uskottomuus tuomitaan jyrkemmin, mutta silti vieraissa käydään verrattain usein.

Vai ei puolueilla ole mitään eroa!

22.9.10

Lahjassa ei ole hintalappua

Viime vuodet kunnallispolitiikan johtotähtenä on loistanut kustannustietoisuus. Sitä kannattavat niin yksityistäjät kuin julkisten palvelujen puolustajatkin. Sillä perustellaan kuntien sisäistä kauppaleikkiä, jota myös tilaaja-tuottajamalliksi kutsutaan. Taantumasta kulutarkastelu sai vain uutta puhtia. On tuotteistettava ja organisoitava, jotta kustannukset voidaan hinnoitella suoriteperustaisesti.

Minustakin on hauska tietää, mitä lapseni tarhapäivä tai käynti terveyskeskuksessa maksavat. Lisäksi uskon, että vertailu osoittaa kunnallisen palvelun olevan verrattain halpaa ja tehokasta. Siksi olen valtuutettuna kannattanut monia hintatietoisuutta lisääviä uudistuksia.

Ja olen ollut väärässä. Näyttää nimittäin siltä, että tämä yksityiskohtaisten palvelusopimusten solmiminen tuhoaa perinteisiä epävirallisia sopimuksia.

Lahjatalous tarkoittaa systeemiä, jossa tavaroita tai palveluksia jaetaan ilman selkeästi määriteltyä vastavuoroisuutta. Joihinkin lahjatalouden muotoihin kuuluu vastalahjan velvoite, mutta useimmiten tärkein moottori on lahjan antajan nauttima arvostus. Tietyissä kulttuureissa johtajat osoittavat mahtinsa jakamalla lahjoja. Yhtä lailla lahjataloutta ovat myös avoimeen lähdekoodiin perustuva kehitystyö sekä perhejärjestelmä, jossa jokainen sukupolvi kustantaa seuraavan koulutuksen.

Vaikka lahjatalous on periaatteessa markkinatalouden vastakohta, monesti nämä kaksi kietoutuvat yhteen. Lahjataloudesta voidaan puhua silloinkin, kun asiakastyötä tekevä palkansaaja suorittaa tehtäviinsä kuulumattomia palveluksia. Esimerkiksi keskosyksikön sairaanhoitaja voi auttaa vanhempia tallentamaan muistoja menehtyneestä vauvastaan. Tai kodinhoitaja muistaa ostaa vanhuksen mieliviiliä, vaikka se on unohtunut kauppalistasta.

Eivät nämä työntekijät tarjoa extraa saadakseen enemmän palkkaa, vaan koska meidän ihmisten kuuluu auttaa toisiamme. Koska vastikkeeton lahja on osa sitä, mikä ihmisessä on suojelemisen arvoista. Näillä pienillä palveluksilla on valtava sosiaalinen merkitys. Ne rakentavat keskinäistä luottamusta ja pitävät yhteisöjä kasassa. Tutkimuksissa on todettu, että toisten auttaminen kohentaa ihmisen mielialaa ja jopa terveydentilaa. Vastikkeellisesti tehdyillä palveluksilla ei ole vastaavaa vaikutusta.

Siten kustannustietoisuus valitettavasti maksaa meille enemmän kuin rahaa. Kun me tuotteistamme, kohdennamme, arvioimme ja priorisoimme, samalla hävitetään yhteisön liimana toimivaa lahjataloutta. Tarkan, tiukan ja tehokkaan tehtävänkuvan omaavat työntekijät huolehtivat velvollisuuksistaan, mutta kadottavat vähitellen kyvyn ja kiinnostuksen kaikkeen ylimääräiseen: hyvä kun edes määrätyistä töistään selviää.

En ole lainkaan varma, että hintatieto on hintansa väärti.

14.9.10

Seksityöntekijöiden käännytykset lopetettava

“Haluaisin tietää, miten hallituksemme voi karkottaa maasta naisen vain sillä perusteella, että hän on ulkomaalainen prostituoitu? Onko prostituutio rikos? Minun maassani on ollut tapana, että vain rikoksiin syyllistyneet voidaan poistaa maasta. Karkotetaanko ulkomaalaisia naisia siksi, että he syyllistyvät rikokseen myydessään seksiä? Silloinhan prostituution täytyy olla laitonta – miksi sitten annamme omien kansalaistemme tehdä rikoksia?”

Näin puhui Uruguayn edustaja Paulina Luisi, lääkäri ja feministi, vuonna 1924. Kansainliitossa oli tehty esitys ulkomailla prostituutioon syyllistyneiden naisten palauttamista kotimaihinsa. Ääneen lausuttuna tavoitteena olisi ehkäistä naiskauppaa, mutta sopimattomana pidettiin myös etnisten ryhmien välisiä seksisuhteita.

Elettiin maailmansotien välistä aikaa, jolloin bordellilaitos oli monessa maassa viranomaisten suojeluksessa. Esimerkiksi Japani ”pelasti” tuhansia naapurimaissa työskenteleviä japanilaisnaisia omiin bordelleihinsa. Juuri tähän ristiriitaan Luisin puhekin tarttui: oman maan kansalaisten sallittiin myydä seksiä, kun taas ulkomaalaisia rangaistiin samasta toiminnasta.

Luisikin kannatti järjestelmää, jossa halukkaita naisia autettaisiin palaamaan kotiin, mutta vastusti pakkokäännytyksiä. Hänen laillaan monet feministiset järjestöt kritisoivat esitystä myös siitä, että tuohon aikaan ihmisten kansallisuus oli usein epäselvä ja että esitys jättäisi liikaa valtaa poliiseille, vaikka jatkuvasti paljastui tapauksia poliisin korruptiosta ja rasismista. Jossain vaiheessa kokousta Luisi kiukustui syyttämään vastapuolta protektionismistakin.

Viime vuosisadan alussa monet edistykselliset ihmiset ajattelivat, että globalisaation edetessä tällaiset esitykset jäävät menneisyyteen. Eivät he olisi uskoneet, että vielä lähes sata vuotta myöhemmin Suomen kaltainen maa noudattaa tiukkaa erottelua – ulkomaalaisen ei tarvitse edes myydä seksiä, jo pelkkä epäily prostituutioaikeista riittää käännytysperusteeksi.

Kun ulkomaalaislain käännytyspykälä 1990-luvulla hyväksyttiin, olivat perustelut samoja kuin Luisin aikana: tällä ehkäistäisiin ihmiskauppaa ja kansainvälistä rikollisuutta. Ulkomaalaisen naisen myymä seksi nähtiin ihan eri asiana, se oli syntisempää, tautisempaa, rikollisempaa ja moraalittomampaa kuin suomalaisten tarjoama puhdas elovena-seksi. Suomessa pysyvästi asuvat saavat edelleen myydä seksiä, kunhan tekevät sen itsenäisesti, siis ilman parittajaa.

Valitettavasti myös lain vaikutukset ovat olleet saman suuntaisia kuin jo vuosisata sitten epäiltiin. Käännytysuhan alaiset seksityöntekijät ovat suojattomampia ja heikommassa asemassa kuin suomalaiset. He kohtaavat useammin väkivaltaa, ovat useammin paritettuja ja uskaltavat varsin harvoin turvata poliisiin. Näistä syistä johtuen he myös joutuvat myymään halvemmalla ja siten ottamaan enemmän asiakkaita kuin suomalaiset kollegansa.

Ikävintä laissa on, että kun todisteita seksin myynnistä ei tarvita, sitä voidaan käyttää kaikkien (köyhien) naisten rajakontrolliin. Siten siitä on tullut moderni väline naisten liikkuvuuden hallintaan – aivan kuten vuosisadan alun feministit pelkäsivätkin.

5.9.10

Tunnustaudun ankeuttajaksi

Suomalaisia on väitetty turhan vaatimattomiksi. Se ei enää tänä himasten, sarasvoiden ja jungnereiden aikana pidä paikkaansa. Pikemminkin julkisuuskeskustelu vilisee maailman parhaasta kansasta kertovia sankarimyyttejä, joita vaalitaan ja kasvatellaan. Jos joku uskaltaa epäillä Suomen tai suomalaisten erinomaisuutta, on hän ilonpilaaja, yhteistä konsensusta uhkaava ankeuttaja. Sellaisten kanssa ei leikitä.

Kukapa uskaltaisi kieltää, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tätä tasa-arvoisempaa maata saa hakea. Paitsi että viimeiset 20 vuotta kansalaisten tuloerot ovat kasvaneet, samoin kuin terveyserot – terveydenhoitojärjestelmämme on sekä tehokkuudessa että tasa-arvoisuudessa pudonnut OECD-maiden keskikastiin. Suomessa saa aivan erinomaista hoitoa, jos on rahaa maksaa siitä.

Myös koulutusjärjestelmämme on edelleen maailman huippua, mitattiin sitä sitten oppimistuloksilla tai masennuksesta kärsivien oppilaiden määrällä. Ennen kaikkea Suomi voi tietenkin ylpeillä lahjomattomalla ja oikeudenmukaisella hallinnollaan. Silloin ei tietenkään muisteta kuukausia kestänyttä poliitikkojen lahjusskandaalia, eikä puhuta siitä, miten esimerkiksi siirtotyöläisiin kohdistuneet rikokset jäävät poliisilta tutkimatta.

Tämän suomalaisen menestystarinan taustalla on talvisodan henki, joka hautasi kansalaissodan arvet ja teki suomalaisista yhtenäisen kansan. Vain tosi ankeuttaja voi muistaa, ettei yhtenäisyys ihan aukotonta ollut: Sodan alkaessa kaikki ”epäluotettavat” kiikutettiin kiireesti telkien taakse eikä puolelle reservistä uskallettu kapinan pelossa antaa asetta käteen. Vielä sodan jälkeenkin joka neljäs veteraani äänesti neuvostouskollisia kommunisteja.

Myytti on tarina, jossa on sekä totta että tarua. Siksi ne ovat niin vahvoja - niissä yhdistyy totuuden siemen ja sadun taianomaisuus. Kaikki yhteisöt tarvitsevat myyttejä, mutta ei ole samantekevää, mitä tarinoita vaalitaan. Itsenäisyyspäivämme olisi takuulla hauskempi, jos hävittyjen sotien sijaan juhlisimme suomen kieltä ja kulttuuria. Ja yhteiskunnalliset ongelmat tulisivat pikemmin ratkaistua, jos niiden tunnustaminen ei uhkaisi kansallista itsetuntoa.

29.7.10

Mikä on avioliitto?

Viikonlopun keskustelunaiheita on piispa Eero Huovisen ehdotus, että sukupuolineutraalin avioliittolain toteutuessa luterilainen kirkko voisi luopua vihkimisoikeudestaan. Tällöin parit vihittäisiin oikeuskelpoiseen liittoon maistraatissa, jonka jälkeen kirkko voisi suorittaa seremoniallisen siunauksen.

Pidän Huovisen perusteluja huonoina: Huovinen taustoittaa kantaansa ”luonnonoikeudellisella ihmiskäsityksellä ja luterilaisella uskolla”, jotka sallivat vain miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamisen. Epäselväksi jää, mikä luonnonoikeudellinen ihmiskäsitys on – avioliitto sinälläänhän kuuluu enemmän kulttuurin kuin biologian alueelle. Uskonnolliseen traditioon vetoaminen on sekin ongelmallista, sillä kristinusko on olemassaolonsa aikana useita kertoja tarkistanut kantojaan ja muuttanut traditioitaan. Avioliitto ei edes kuulu alkuperäisiin sakramentteihin, vaan aina 900-luvulle asti sitä pidettiin ennen kaikkea maallis-juridisena sopimuksena.

Silti, kannatan lämpimästi Huovisen ehdotusta vihkimisoikeuden maallistamisesta. Uskon, että seuraukset voisivat olla sekä kirkon että muun yhteiskunnan kannalta positiivisia.

Vihkimisoikeudesta luopuminen voisi olla askel kohti valtion ja luterilaisen kirkon erottamista toisistaan. Valitettavasti kirkon viranomaistehtävät ovat johtaneet siihen, että kirkosta on tullut enemmän virasto kuin hengellinen keskus. Itse soisin kirkolla olevan enemmän aikaa Jumalalle ja vähemmän paperitöille.

Tällainen ero myös tasapainottaisi Suomessa toimivien kirkkojen keskinäistä asemaa. Huovisen ehdottama käytäntö on toiminut meillä useissa pienissä uskonyhteisöissä jo kauan. Lisäksi valtionkirkotkin suorittavat pelkän siunauksen esimerkiksi silloin, jos jompikumpi pariskunnasta ei kuulu kirkkoon.

Ehkä kuitenkin oleellisempi kysymys on, mitä me ylipäätään ymmärrämme avioliitolla. Jos avioliitto määritellään Jumalan ja morsiusparin sopimukseksi, silloin on kirkon asia päättää, vihkiikö se samaa sukupuolta olevia. Tällöin avioliittoa ei pidä säädellä lailla, mutta sillä ei myöskään pitäisi olla juridista tai taloudellista sitovuutta.

Jos taas avioliitto mielletään aikuisten ihmisten maalliseksi sopimukseksi, silloin ei ole mitään syytä rajata sitä sukupuolten tai sopijapuolten määrän mukaan. Silloin kyseessä olisi kahden tai useamman, miehen tai naisen keskinäinen sopimus, jolle joissakin tapauksissa voitaisiin erikseen hakea kirkollinen siunaus.

9.7.10

Miljoonan ihmisen marginaali?

Puhe työelämän prekarisaatiosta on ollut tapana kuitata sillä, että kyse on marginaali-ilmiöstä. Niin minäkin aluksi luulin.

Prekarisaatiossa puhutaan huomattavan laajasta ilmiöstä: koko elämän epävarmistumisesta työelämän muutoksen myötä. Pätkätyöläisetkin kertovat prekariaatista, mutta ilmiö ei rajoitu heihin tai mihinkään muuhun kategorisesti määriteltävissä olevaan ihmisryhmään. Pikemminkin se viittaa yleiseen tendenssiin, joka sitten koskettaa ihmisiä vaihtelevalla intensiteetillä.

Prekariaatti tarkoittaa ihmisiä, joiden tulonhankinta on luonteeltaan epävarmaa ja heikosti ennakoitavissa. Kyse on epävarmuuden, mielivallan ja ennakoimattomuuden kokemuksesta. Kyse on riskien yksilöitymisestä. Prekaari ei voi ottaa työn kestoa ja sisältöä ei itsestäänselvyytenä, ja tiettyä työtä tehdessään on aina syytä varmistella jo seuraavia töitä.

Palkkatyön epävarmistumisen (pätkätyöt, irtisanomiset, vuokratyö), rinnalla epävarmuus näkyy palkkatyöstä poikkeavien ansaintamuotojen yleistymisenä (apurahat, palkkiot loppusuorituksesta). Yksi merkittävä muutos on yrittäjyyden ja yrittäjänkaltaisten töiden lisääntyminen. Itsen ja perheen uusintaminen edellyttää useita päällekkäisiä ja lomittaisia tulonlähteitä. Niin sanotun pääasiallisen työn ohella on taloutta vakautettava sivutöillä, harmailla töillä, sosiaalituilla, elatusmaksuilla sekä virallisilla ja epävirallisilla luottojärjestelyillä.

Koska prekarisaatio ei erotu perinteisestä työelämästä selkeästi erillisenä kategoriana, emme tiedä, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse. Muutamia työmarkkinastatuksensa perusteella kohtuullisen prekaareja ryhmiä yhdistelemällä voi kuitenkin todeta, että kyse on varsin huomattavasta osasta työmarkkinoita: kun työttömät, pätkätyöläiset, vuokratyöntekijät, osa-aikaiset ja yksinyrittäjät lasketaan yhteen, tullaan yhdeksäänsataan tuhanteen. Jo näiden ryhmien yhteisosuus muodostaa kolmanneksen virallisesta työvoimasta (yhteensä 2703 000 henkeä vuonna 2008).

Suurelta osin prekaareja ryhmiä suomalaisilla työmarkkinoilla

Työttömiä: 172 000 (vuonna 2008) / 221 000 (vuonna 2009)
Määräaikaisissa työsuhteissa: 332 000 / 310 000
Vuokratyöntekijät: 31 000 / 23 000
Yksinyrittäjät (pl. maa-, metsä-, ja kalatalous): 154 000 / 160 000
Osa-aikatyö (jatkuva): 196 000 / 201 000

Yhteensä: 885 000 / 915 000


(Lähde: Työvoimatutkimus 2009. Tilastokeskus.)

Luvut ovat tietenkin siinä mielessä suuntaa antavia, että ne sisältävät myös vähemmän prekaareja. Esimerkiksi osa-aikaeläkeläisiä ei voida pitää tyypillisenä prekariaattina. Toisaalta laskuistani jää pois monia, esimerkiksi pimeä työ, apurahatutkijat sekä muutaman hengen pienyritykset ja osuuskunnat. Kokonaisuudessaan prekaarin työvoiman määrä noussee lähelle miljoonaa.

Se on aika iso porukka, marginaaliksi.

Työn epävarmuuden lisäksi prekariaattia yhdistää sopimattomuus palkkatyönormiin, siis siihen hyvinvointivaltion ja työmarkkinajärjestelmän ydinoletukseen, jossa yksilön elämä muodostuu pysyvästä työsuhteesta, josta saatu tulo riittää ydinperheen uudistamiseen. Tämä on tärkeää, sillä suomalaisessa mallissa myös merkittävä osa sosiaalisista tulonsiirroista, koulutusinstituutiot ja poliittinen järjestelmä ovat pitkälti sidoksissa palkkatyönormiin.

Jos poikkeuksiksi mielletty prekariaatti muodostaa lähes puolet työmarkkinoista, on aiheellista kysyä, missä määrin järjestelmän rakentaminen palkkatyönormille itse asiassa tarkoittaa vahvemman oikeuden käyttöä.

12.6.10

Rippisalaisuutta pitäisi tukea, ei purkaa

Seurakuntien varjosta on viime kuukausina tullut esille lukuisia lasten hyväksikäyttötapauksia. Näistä osa on sattunut äskettäin, joistakin on vuosikymmeniä. Asia on herättänyt paljon keskustelua, sillä jotenkin sitä vaan ajattelee, että ammattiuskovaisten pitäisi olla vielä astetta parempia ihmisiä.

Nyt ratkaisuksi ehdotetaan rippisalaisuuden murtamista. Pitkään asiaa pyöriteltyäni olen kuitenkin säilyttämisen kannalla.

Tiedämme, että lapsiin kohdistuva seksuaalirikollisuus tulee poliisin tietoon hyvin harvoin, vaikka viranomaisten ja auttamistyöntekijöiden ilmoitusvelvollisuutta on koko ajan kehitetty ja eri ammattiryhmiä on koulutettu havaitsemaan ja ottamaan puheeksi lasten kaltoinkohtelu. Tällaisen piilorikollisuuden kohdalla oikeusjärjestelmämme näyttää olevan avuton.

Jos ilmoitusvelvollisuuden laajentaminen ei ole tuottanut merkittävää tulosta tähänkään saakka, on epärealistista olettaa, että rippisalaisuudesta luopuminen sen tekisi. Varsinkaan Suomessa, jossa ripillä käynti ei ole sosiaalinen normi. Siksi olisi korkea aika alkaa miettiä muita keinoja. Miten hyväksikäyttöä voitaisiin vielä paremmin ehkäistä ennalta?

Entä voisiko rippi jotenkin muuten kuin ilmoitusvelvollisuuden kautta toimia siltana rikoksesta oikeusjärjestelmään?

Traumaattista kokemusta voi käsitellä kahdella tapaa. Voi yrittää vaieta ja unohtaa – tai voi purkaa tapahtuneen keskusteluun. Jos kyseessä on väkivallanteko, olisi tietysti toivottavaa, että tekijä pyrkisi taakastaan hyvittämällä rikoksensa. Se kuitenkin edellyttää kykyä nimetä ja ymmärtää, mitä on tullut tehtyä. Ja seuraavaksi tarvitaan uskoa siihen, että pahimmankin teon jälkeen jää mahdollisuus valita vastuunkannon ja pakenemisen väliltä. Tässä prosessissa rippitraditio voisi toimia – ja on vaihtelevalla menestyksellä toiminutkin.

Ymmärrän hyvin rippisalaisuuden purkamista ehdottavien argumentit yhdenvertaisuudesta lain edessä ja rippiin sisältyvästä anteeksiannosta. Silti lähtisin mieluummin kehittämään ripin vastaanottajien koulutusta kuin ilmoitusvelvollisuutta.

27.5.10

Seksilait säädetään viettipohjalta

Seksi on kummallista ja vähän pelottavaakin, koska siitä on vaikea löytää järkeä. Ihmiset haluavat seksiä oudoissa asennoissa, epäkäytännöllisissä paikoissa, odottamattomien kumppanien kanssa ja erityisesti silloin, kun olisi käytännöllisempää tehdä ihan muita asioita. Jotakin logiikan tapaista ihmisen viettielämään on yritetty saada sosiobiologiasta, mutta sen lainalaisuudet pätevät harvoihin ja jättävät selittämättä paljon, esimerkiksi erilaiset fetissit.

Vaiettu tosiseikka on, että myöskään seksiin liittyvä lainsäädäntö ei noudata mitään tunnettua logiikan lajia: S/M-seksiä saa harrastaa, mutta ei kuvata. Julkinen alastomuus taas on kiellettyä, paitsi kuvissa, mainoksissa ja lehtitelineissä. Eläimiin sekaantuminen on jälleen sallittua, mutta sen kuvaaminen kiellettyä. Prostituutiolainsäädäntö on sitten ihan oma sekasotkunsa.

Jos seksi liittyy jotenkin lapsiin, poliittisesta keskustelusta katoaa kaikki suhteellisuudentaju. Seksiä pidetään lapsille niin vaarallisena, että siveellisempikin sänkykohtaus nostaa elokuvan ikärajaa monta vuotta. Samaan aikaan pikkulapsille suunnatut tv-ohjelmat ovat täynnä väkivaltaa. Julkisille koneille asetetut pornosuodattimet kyllä sallivat kiinankielisen pornon katselun, mutta estävät nuoria pääsemään suomenkielisiin keskusteluihin seksuaalipolitiikasta.

On selvää, että liian varhaiset seksikokemukset voivat traumatisoida eliniäksi ja siten lapset tarvitsevat suojelua. Näin vakavassa asiassa olisi kuitenkin tärkeää pitää järki päässä ja yrittää ennakoida myös päätösten vaikutuksia. Kaikki kiellot eivät suojele eikä uusia lakeja voi perustella sillä, että sen jälkeen ainakin tuntuu kuin asialle olisi tehty jotain. Pahimmillaan tällainen paniikkilainsäädäntö toimii lapsia vastaan. Yhdysvalloissa teinityttöä syytettiin vastikään lapsipornon tuotannosta, kun hän lähetti vähäpukeisia kännykkäkuvia poikaystävälleen. Kyseinen poika, alaikäinen hänkin, sai syytteen lapsipornon hallussapidosta.

Kaipaisin seksilainsäädäntöömme enemmänmalttia ja vähemmän viettejä.

18.5.10

Rikos = maan tapa

Suomalaiset ovat poikkeuksellisen lakiuskovainen kansa. Valtaosa luottaa oikeusjärjestelmään ja ajattelee, että sääntöjä pitää noudattaa ja rikoksen palkkana on rangaistus. Tästä syystä esimerkiksi graffitit ja kansalaistottelemattomuus herättävät Suomessa edelleen valtavaa paheksuntaa. Politiikassa lainkuuliaisuuteen vetoaa niin oikeisto kuin vasemmistokin.

Samaan aikaan Suomessa kuitenkin tapahtuu myös toistuvaa ja johdonmukaista lakien rikkomista, jota viranomaiset katselevat läpi sormien tai jopa harjoittavat itse. Tietyissä tilanteissa lain rikkomisesta on tullut hiljaisesti sallittua, siis maan tapa.

Muutama esimerkki valaisemaan väitettäni.

Sanonnan mukaan on laki kaikille sama, vain tuomiot vaihtelevat. Tämä pätee ainakin seksityöntekijöihin, joista taannoin kirjoitin väitöskirjani. Poliisilla on hyllymetreittäin paritusjuttuja varten kerättyjä kuulustelupöytäkirjoja, joissa naiset kertovat kohdanneensa väkivaltaa, vapaudenriistoa ja alistamista. Nämä tapaukset kuitenkin päätyvät harvoin erillisiksi syytteiksi, sillä prostituution yhteydessä vakavatkin väkivaltarikokset mielletääbn luonnollisiksi. Pahoinpidelty seksityöntekijä ei siis voi olettaa saavansa Suomessa suojelua viranomaisilta, vaikka se lain mukaan kuuluisi kaikille.

Vuonna 2005 pääsin Tampereen kaupunginvaltuustoon. Oli hämmentävää huomata, kuinka kaupunki viis veisaa lakisääteisistä tehtävistään. Viimeiset vuodet ovat lastensuojelu, aikuisten sosiaalityö, laitoshoito ja sairaanhoito olleet sen verran niukalla rahoituksella, ettei minimisäädöksistä ole voitu pitää kiinni. Virkamiesten ja poliitikkojen lain halveksunta muuttuu lihaksi ihmisten arjessa, se on huonokuntoisten vanhusten osastoja ilman yövalvojaa ja hädässä oleva lapsi jonottamassa apua kuukausitolkulla. Vuosittain valtuustolle raportoidaan, mitäs lakeja nyt viimeksi on rikottu. Asia merkitään tiedoksi ja sitten siirrytään alibudjetoimaan seuraavaa vuotta.

Nyt kirjoitan kirjaa ulkomaalaisista raksamiehistä Olkiluodon ydinvoimalatyömaalla. Satojen yritysten ja tuhansien työntekijöiden yhteisprojektista on vaikea yleistää, mutta ainakin uskallan sanoa, että työlainsäädännön rikkomista tapahtuu suunnitelmallisesti koko ajan ja että päärakennuttaja tietää tilanteen, samoin kuin alueen viranomaiset. Silti asiat rullaavat ennallaan, kenenkään puuttumatta.

Näiden henkilökohtaisten kosketuspintojen vuoksi en kehtaa kutsua Suomea oikeusvaltioksi. En liioin osta myyttiä pikkutarkkuuteen asti sääntöjä noudattavasta "EU:n mallioppilaasta". Meillä järjestelmällinen lain halveksunta saa hiljaisesti jatkua yksinkertaisesti siksi, sillä suomalainen perusjamppa ei usko sen olevan mahdollista: vielä jouduttuaan itse väärin kohdelluksi hän ajattelee, että tämän täytyy olla yksittäistapaus.

Toisaalta, ehkä kysymys on vain priorisoinneista, sillä onhan meillä esimerkkejä myös viranomaisten ryhdistäytymisestä taistelussa rikollisuutta vastaan. Ainakin Turussa poliisi on päättänyt vihdoin kitkeä dyykkauksen ja kauppojen roskalaatikoista ruokaa penkovia ihmisiä on käräytelty öisin.

Se on oikeus ja kohtuus, sillä onhan varastaminen sentään rikos.

12.5.10

Tilaa sinäkin oma katastrofi

Viisas oppii virheistään, Suomen hallitus näemmä ei.

Vuonna 2002 eduskunta antoi Teollisuuden Voimalle luvan rakennuttaa Olkiluodon saareen kolmas ydinreaktori. Päätös oli historiallinen, sillä ei Suomessa eikä juuri muissakaan länsimaissa oltu rakennettu uutta ydinvoimaa yli 20 vuoteen, sitten Tšernobylin onnettomuuden jälkeen. Nyt ennakoitiin kuitenkin ydinvoiman uutta aaltoa, sillä olemassa olevat reaktorit vanhenivat ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiatuotannon kritiikkiä lisääntyi.

Vuonna 2005 rakennustyöt käynnistyivät Olkiluodossa. Urakka oli mennyt ranskalaiselle Arevalle, jonka tarkoituksena oli voittaa Suomeen rakennettavalla prototyypillä tarjouksia ympäri maailmaa. Kyse oli ns. kolmannen polven reaktorista, joka olisi suurempi, tehokkaampia ja turvallisempi kuin yksikään aikaisempi. Lupa projektin käynnistämiseen myönnettiin tilanteessa, jossa voimalan lopullisia piirustuksia ei ollut vielä olemassa.

Hanke käynnistyi yskien. Elokuussa 2008 julkisuuteen nousi puutteet hitsaustöiden ohjeistuksessa ja valvonnassa. Kohun seurauksena Säteilyturvakeskus laati tarkastusraportin, joka sisälsi 10 korjausvaatimusta kuukauden määräajalla. Keväällä 2010 korjaukset olivat kuitenkin edelleen merkittäviltä osin tekemättä.

Ratkaisematta olivat myös reaktorin automaatiojärjestelmään liittyvät ongelmat. Ydinvoimalassa pitäisi olla kaksi toisistaan riippumatonta hallintajärjestelmää, mutta toistuvista lupauksista huolimatta ei automaatiosuunnitelmaa ole toimitettu. Marraskuussa 2009 Suomen, Ranskan ja Britannian säteilyviranomaiset antoivat harvinaisen yhteislausunnon, jossa epäiltiin Arevan uusien ydinvoimaloiden turvallisuutta.

Näistä ja muista vaikeuksista johtuen vuonna 2009 valmistuvaksi kaavailtu hanke viivästyy ainakin vuoteen 2012 saakka. Samalla sen kustannusarvio on noussut 3,2 mirjasdista 4,7 miljardiin. Suomen varoittava esimerkki on saanut muut maat etsimään korvaavia vaihtoehtoja – Areva on hävinnyt Aasiassa urakkakilpailuja korealaisille ja EU-alueella panostetaan tuulivoimaan.

Siis: viisi vuotta olemme seuranneet Olkiluodon rakennusprojektia, jossa aikataulut pettävät, talousarviot eivät pidä, turvallisuusmääräyksiä ei noudateta ja työoikeuksia poljetaan. Olkiluodon piti tehdä Suomesta energiatuotannon edelläkävijä, mutta meistä onkin tullut varoittava esimerkki.

Eikö nyt ensin kannattaisi siistiä jo olemassa oleva sotku, ennen kuin annetaan lupaa uusille?

5.5.10

Yhtenäinen vasemmisto

Näin vapun päälle on ollut tapana pohtia vasemmiston tilaa. Lyhyesti voisi viime vuoden tiivistää, että EU-vaaleissa tuli turpiin, mutta toisaalta nuoria ikäluokkia on virrannut toimintaan enemmän kuin miesmuistiin. Siis hyvää ja huonoa.

Aina silloin tällöin joku ilmoittaa vasemmiston olevan kriisissä, nimeää syyksi hajaannuksen ja ehdottaa lääkkeeksi joukkojen kokoamista suurpuolueeseen. Kotipuolueellani Vasemmistoliitolla olisi tällöin kaksikin kosijaa – vuorotellen ovikelloa käyvät soittelemassa pulska mutta tylsänlainen SDP sekä pieni mutta särmikäs SKP. Vaikka virallisia yhdistymishankkeita ei ole tietääkseni käynnissä, tunnusteluja kuulee silloin tällöin, SDP haluaisi sulauttaa muut itseensä ja SKP tarjoaa vaaliliittoa.

Kautta historiansa on vasemmisto jakautunut ja riidellyt keskenään. Siinä on hyvätkin puolensa, sillä yleensä vain aatteensa vakavasti ottavat ovat valmiita eroamaan asiakysymysten takia. Juuri tämän periksi antamattomuus on vasemmiston sydän, siitä nousevat laulut, toivo ja sankaruus. Suuret valtapuolueet pysyvät paremmin kasassa, sillä ne keräävät toisenlaisia aktiiveja ja niille asiat ovat aina neuvoteltavissa.

Vasemmiston jatkuva jakautuminen juontaa sen juuriin vastarintaliikkeenä. Vasemmistolaisuus on kapitalismin sisällä ja sitä vastaan suuntautunut poliittinen liike. Se kestää tappioita loistavasti, mutta hämmentyy voitoista pahemman kerran – sekä Neuvostoliiton bolsevikkien että EU-demarien kohdalla voimme nähdä, miten vallan saavuttaminen voi kuohia vasemmistosta valjun ja eksyneen.

Tämä on tietenkin ongelma, sillä politiikan ideanahan on vallan tavoittelu. Useimmat vasemmiston sisäiset konfliktit tiivistyvät kysymykseen ministerisosialismista: Voiko sosialisti ryhtyä merkittävässä luottamustehtävässä kapitalismin takuumieheksi, jos hän samalla saavuttaa pieniä parannuksia ihmisten elämään? Suomen nykydemarien mielestä voi, sillä ministeripaikan kautta saavutetut konkreettiset edut arvostetaan korkealle, aatetta kun ei voi syödä. Kommunistien mielestä ei voi, koska ministeriys välttämättä merkitsee aatteellisesti kestämättömiä kompromisseja, joita kansa ei hyväksy.

Vasemmistoliitto keikkuu jossain tässä välillä: hallitukseen osallistuminen houkuttelee, sillä oppositiossa valtaa on vähän ja tehtävää olisi niin paljon. Toisaalta taustalla painavat edelleen sateenkaarihallituksissa hyväksytyt leikkauslistat, joiden jälkeen ihmisten luottamuksen palauttaminen on ollut hidasta. Tämän näkemyseron takia mahdollinen liitto muiden vasemmistopuolueiden kanssa kantaisi alusta saakka sisällään avioeron siementä.

Jos vasemmistopuolueet joskus yhdistyvät, sen pitää tapahtua ruohonjuuritasolta käsin. Että aktiiviväki löytää yhteisiä tavoitteita ja yhteistä puolustettavaa ja alkaa puuhata samoissa järjestöissä samojen asioiden eteen (niin kuin jo jonkin verran tapahtuu). Että jonain päivänä aktiivit vain ovat niin toisiinsa tottuneita, ettei erillisissä puolueissa tunnu olevan mieltä.

Siihen saakka on viisainta asustella naapureina, moikata rappukäytävässä ja osallistua yhteisiin pihatalkoisiin, mutta jättää kuulutukset varaamatta.

21.4.10

Julkinen terveysbisnes

Minulla ei ole mitään yksityisiä terveyspalveluja vastaan. Minua häiritsee vain se, että tätä terveysbisnestä pyöritetään julkisilla varoilla.

Ensin tuli terveyspalvelujen kaksiraidemalli, kun kunnallisten terveyskeskusten rinnalle perustettiin yksityisiä lääkäriasemia. Niiden liikeidea nojasi Kelan avokätiseen tukeen ja työterveyslakiin, joka velvoittaa työnantajan järjestämään alaisilleen työterveyshuollon.

Pitkään yksityisiä terveyspalveluja käyttivät lähinnä rikas eliitti ja vakituisissa työsuhteissa olevat palkansaajat. Kun sitten 1990-luvun lamapaniikki rapautti kunnallisia terveyspalveluja (yksityisten saamaan julkiseen tukeen ei kajottu), yhä useampi työterveyshuollossa asioimaan tottunut vanhempi hankki myös lapsilleen yksityisen sairausvakuutuksen. Nykyisin yksityiselle puolelle ovat löytäneet lähes kaikki, joiden tulotaso kestää omavastuuosuuden.

Meillä on siis kaksiosainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa yhteisillä varoilla tuotetaan toisille vähän parempia palveluja kuin toisille. Tämä on jo aika kaukana siitä yhteisen, maksuttoman ja laadukkaan terveydenhoitojärjestelmän ihanteesta, johon hyvinvointivaltiossa vuosikymmeninä uskottiin.

Vaan eipä tässä vielä kaikki. Yksityistä terveysbisnestä tietysti kaivelee, että valtio kattaa vain osan kuluista. Siksi onkin paikallaan, että yhä kasvava osa myös kunnallisista terveyspalveluista tuotetaan markkinalogiikalla. Ensin kunnat ostivat yksittäisiä keikkalääkäreitä, nyt jo kokonaisia terveyskeskusyksiköitä. Ja kun laman vuoksi säästetään, se tehdään jälleen omasta tuotannosta, ei suinkaan näistä ostopalveluista.

On ymmärrettävää, että terveysalan yritykset hurraavat tälle kehitykselle. Sen sijaan epäselvää on, mitä veronmaksajat tai palveluiden käyttäjät tästä kaikesta hyötyvät. Viime kuukausina on ilmestynyt useampikin tutkimus, joiden mukaan yksityisiltä ostetuissa terveyspalveluissa pystytään jakamaan vähemmän vastaanottoaikoja ja kuormitetaan enemmän erikoissairaanhoitoa kuin kunnallisissa terveyskeskuksissa. Eikä siitä tule edes säästöjä: 80 prosenttia kuntien johtavista lääkäreistä arvioi palveluostojen käyneen omaa tuotantoa kalliimmaksi.

On outoa, että Suomi niin innokkaasti pyrkii kohti yhdysvaltalaista terveydenhuoltojärjestelmää, joka kaikissa kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu niin kalliiksi ja tehottomaksi, että maa on itsekin päättänyt luopua siitä. USA:ssa miljoonat ihmiset ovat jääneet ilman hoitoa, lapsikuolleisuus on huomattavan korkea ja 62 % konkursseista johtuu siitä, etteivät ihmiset selviä lääke- ja hoitolaskuistaan.

Hyvä taloudenpito ja kansanterveys edellyttävät, että terveysalan yrityksiltä poistetaan julkinen tuki ja rahat käytetään julkisen terveydenhuollon kehittämiseen.

19.4.10

Ihmeitä voi tilata

Joitakin aikoja sitten ystäväni, nyt jo eläköitynyt politiikan taustavaikuttaja, vietti talveaan Costa Ricassa. Eräänä aamuna häntä vastaan käveli nuori kaunis nainen, joka hymyili. Ystäväni vastasi tervehdykseen yllättyneenä ja he pysähtyivät juttelemaan siihen heräilevän pikkukaupungin jalkakäytävälle.

Tässä tilanteessa oli miehellä ainakin kolme mahdollisuutta tulkita tilannetta. Ensinnäkin hän saattoi ajatella, ettei tuollaisella kaunottarella voi olla mitään syytä hymyillä tuntemattomille ja että hän varmaan oli nähnyt väärin. Toisen tulkinnan mukaan köyhä kehitysmaalainen nainen siinä haistaa suojattoman luottokortin ja hymyilee ilahtuneena. Kolmanneksi, hän voi päättää uskoa ihmeisiin: että nainen saattoi aistia hänen kaltaisessaan jo vähän kaljuuntuneessa suomalaismiehessä jotain miellyttävää ja halusi tutustua.

Minkä tulkinnan sitten valitseekin, sillä ohjaa omaa käyttäytymistään ja siten oletukset muuttuvat tosiasioiksi. Ei tietenkään ole niin, että ystäväni saa haluamansa naisen rakastumaan itseensä pelkän uskon voimalla. Varmaa kuitenkin on, että epäluuloisille kyynikoille ei ihmeitä tapahdu, sillä väärinymmärryksen tai hyväksikäytön pelossa he jättävät kutsumatta satunnaisen tuttavan kahville.

Tästä ystäväni tapauksesta on jo kulunut joitakin vuosia. Pari päätyi lopulta eroon, mutta vasta monta ihanaa hetkeä rikkaampana. Eikä ystäväni ole koskaan sen jälkeen kyseenalaistanut ihmeitä.

Tapaus palasi mieleeni pari viikkoa sitten, kun kuulin Burmassa tarinoita ”levitoivasta kivestä”, maan ehkä suosituimmasta pyhiinvaelluskohteesta. Talon kokoinen, kullalla päällystetty järkäle nököttää vuoren laella niin huteran näköisenä, että sen luulisi putoavan minä hetkenä hyvänsä. Paikalliset uskovat lujasti, että kivi leijuu muutaman sentin alustansa yläpuolella.

Alueella seikkailevat länsimaalaiset eivät VOI uskoa, että kivi pysyisi ilmassa, vaan sen TÄYTYY koskea emäkallioon. Ilmiön selittäminen on suosittu keskustelunaihe - sillä vahvistetaan omaa tieteisuskoa ja samalla tehdään sopivasti pesäeroa sivistymättömiin alkuasukkaisiin. Onko kyseessä joukkopsykoosi? Erikoinen geologinen muodostelma? Visuaalinen harha?

Mikä tahansa, kunhan ei vain ihme.

Minusta meidän hätääntynyt tarpeemme selittää ihmeet pois kertoo, että olemme menettäneet jonkin keskeisen osan ihmisyyttä. Lopulta ei ole väliä, koskettaako kivi jalustaansa vaiko ei. Tärkeää on ihmeen kokemus, että maailmassa on tutun ja arkisen ohella myös selittämätöntä ja pyhää.

Mietipä, miten lapsuutesi joulut muuttuivat, kun lakkasit uskomasta joulupukkiin.

12.4.10

"Kohumatka"

Palasin maanantaina Aasiasta. Yllätyksekseni sain huomata, että olen joutunut keskelle omituista skandaalia. En tiedä, miksi minun matkastani ollaan niin kiinnostuneita. Kysessä ei ole ollut mikään salaisuus, vaan olen etukäteen sopinut kirjoittavani matkan kokemuksista lehtiin.

Eduskunnalla tai millään julkisyhteisöllä ei ole osuutta matkani suunnitteluun tai kustannuksiin.

Pidän asiattomana tapaa, jolla lehdissä on puhuttu matkastani "lemmenlomana". Kirjoittelu on ilmeisesti perustunut puhtaasti toimittajien olettamuksiin. Näiltä osin oikea paikka asian käsittelylle lienee tässä vaiheessa Julkisen sanan neuvosto.

Annan mielelläni lisätietoja matkani asiasisällöstä myös toimittajille. Henkilökohtaisesta perhe-elämästäni, ystävistäni tai työtovereistani en jatkossakaan aio antaa lausuntoja.

6.4.10

Hyvää seksiä? –Ei kiitos.

Erään kerran vuosia sitten istuin ystävättäreni kanssa viehättävässä lounasravintolassa. Seuralaiseni mentyä hakemaan meille kahvia nousi viereisessä pöydässä aterioinut huoltomies ja tuli luokseni. Hän pahoitteli häiriötä, kertoi pitävänsä minua hyvin kauniina ja tiedusteli, tarvitsisinko kyytiä jonnekin. Hän oli autolla liikkeellä.

Hämmennyin. En ollut nuorenakaan sellainen kaunotar, joille miehillä on tapana tehdä ehdotuksia lounasravintoloissa. Yllättäen tarjottu seikkailu houkutti. Toisaalta hätäilin, että ystäväni palaisi pian kahvikuppien kanssa: mitä hän oikein ajattelisi, jos löytäisi minut jakelemassa puhelinnumeroita tuntemattomille haalarimiehille?

Mies oli hyvin komea, sillä lailla karusti kuin jotkut duunarimiehet ovat. Kevät oli hyvin kaunis, ikkunan takana paistoi aurinko ja purot solisivat. Minä olin nuori ja sitoutumaton, siis vapaa tekemään mitä halusin.

Sanoin: ”Ei kiitos, olet huomaavainen, mutta minulla on lyhyt kävelymatka.” Vastasin näin siksi, että olin todellakin menossa ihan viereiseen taloon ja olisi ollut hölmöä pyytää kuljetusta. Mutta totta puhuen sittenkin enemmän vaikutti se, etten halunnut näyttää ystävättäreni silmissä kevytkenkäiseltä.

Tapaus oli opettavainen. Sen myötä oivalsin, etten suinkaan elä missään vapaan seksin ihmemaassa. Tiukan paikan tullen, kun on tehtävä nopeita ratkaisuja, ryömii jostakin liskoaivojen perältä siveyden ohjelmistokoodi.

Naisen elämässä seksuaalinen pidättyvyys on vuosituhansien ajan liittynyt turvallisuuteen. Kyse ei ollut vain raskauteen ja tauteihin liittyvistä riskeistä, vaan naisen seksuaalisuutta on johdonmukaisesti kontrolloitu ja rikkeistä langetettu jopa kuolemantuomioita. Vielä 1900-luvulla seksuaalinormeja vastaan kapinoivia naisia suljettiin "oman edun vuoksi" ja "suojelun tarpeesta" joukoittain mielisairaaloihin ja muihin suljettuihin laitoksiin. Jos esimerkiksi harjoitti avioliiton ulkopuolista seksiä useiden miesten kanssa, oli vaarassa joutua huoltopoliisin ja muiden viranomaisten kontrollitoimien kohteeksi.

Tällainen traditio ei häviä yhdessä eikä kahdessa sukupolvessa. Edelleen teinitytöt tekevät valintoja ja rajaavat toimintaansa välttääkseen huoran leimaa. Edelleen minäkin, emansipoitunut aikuinen nainen, laitan vaistomaisesti jonkin epämääräisen ”maineen” konkreettisen hauskanpidon edelle. Niin syvään on juurtunut pelko siitä, että aktiivinen seksuaalisuus merkitsee vaaraa: pilkkaamista, hylkäämistä, tärkeiden ihmissuhteiden menetystä ja kuolemaa. Vaikka tarjous oli houkutteleva, ei lounasravintolan huoltomiehellä ollut mitään mahdollisuuksia.

Entäpä jos olisinkin vastannut toisin, mitä hirveää siitä olisi seurannut? Ystävättäreni olisi puistellut päätään, pahimmillaan ehkä soittanut jollekulle ja kertonut olevansa hieman huolissaan minusta. Nykyään naisen seksuaalisuutta sidotaan kevyin silkkiköysin, mutta sekin riittää, jos vanhasta muistista kuvittelemme ne rautakahleiksi.

30.3.10

"Puolisosi alushousujen väri?"

Sunnuntaina julkaistun kyselyn mukaan jopa 40 prosenttia viranomaisten lumeavioliittopäätöksistä tehdyistä valituksista menee hallinto-oikeuksissa läpi. Usein kumoavien päätösten taustalla on lisätodisteiden karttuminen, esimerkiksi pariskunnalle valitusprosessin aikana syntynyt lapsi.

Lumeavioliitto tarkoittaa tilannetta, jossa kahden eri kansalaisuuden avioliitto solmitaan muilla kuin perhe-elämään tähtäävillä motiiveilla. Avioliiton kautta ulkomaalainen henkilö voi tavoitella oleskelulupaa ja esimerkiksi päästä sosiaaliturvan piiriin. Viime vuosina noin 100-200 hakemusta on viranomaiskäsittelyssä arvioitu lumeavioliitoiksi.

Lumeavioliittojen metsästys on osa oleskelulupaprosessia. Viranomaiset (usein poliisi) ristikuulustelevat paria päästäkseen selvyyteen, onko heillä ”tavanomaista perhe-elämää”. Ja tästä alkavatkin ongelmat: muutaman lumeavioliiton vuoksi kuka tahansa usean kansalaisuuden pari on velvollinen selvittämään viranomaisille nukkumisjärjestelyjään, kotitöiden jakamista, sisustuspreferenssejään ja seksielämäänsä. Järjestelmä loukkaa vakavasti ihmisten yksityisyyden suojaa. Lisäksi hallinto-oikeuksien korkea kumoamisprosentti kertoo mielivaltaisuudesta – jos et satu muistamaan puolisosi alushousujen väriä, hänet voidaan muitta mutkitta toimittaa takaisin kotimaahansa.

Lumeavioliittojen karsimisjärjestelmä on myös rasistinen, sillä se ei koske lainkaan kahden Suomen kansalaisen välistä liittoa. Supisuomalainen liitto on legitiimi, oli avioitumisen syynä sitten rakkaus, arjen joustavuus tai parempien sosiaalietuuksien tavoittelu. Ei kukaan tule heille sanomaan, että avioliittosi ei päde, koska se solmittiin väärin perustein tai koska teillä ei ole säännöllistä avioelämää.

On epätodennäköistä, että avioliitto suomalaisen kanssa tulee koskaan olemaan merkittävä väylä kiertää oleskelulupasäädöksiämme. Lisäksi suuri osa puolisoina Suomeen jääneistä päätyy työelämään ja veronmaksajiksi, oli taustalla lumeliitto tai ei. Koko tehottomasta, rasistisesta ja mielivaltaisesta lumeavioliiton käsitteestä olisikin syytä luopua.

21.3.10

Miksi Tampere hylkäsi lapsensa?

Uusi lastensuojelulaki astui voimaan 1.1.2008. Sen mukaan sosiaalityön on tehtävä lastensuojelutarpeen selvitys viipymättä tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa. Selvityksessä käydään läpi lapsen tilanne ja mitä sille on tehtävä. Selvitys ei vielä sinällään takaa mitään konkreettista apua, mutta se on ehto avun saamiselle.

Vuoden 2007 lopulla useat sosiaalityöntekijät ottivat meihin luottamushenkilöihin yhteyttä ja varoittivat, ettei uutta lakia pystytä Tampereella toteuttamaan ilman lisärahoitusta. Asiaa puitiin talousarviokäsittelyissä, mutta valmistelevat virkamiehet olivat silloin sitä mieltä, että yritetään nyt ensin sisäisillä henkilöjärjestelyillä ja palkataan sitten vasta väkeä, jos homma ei toimi.

Nyt tiedetään, että ei toimi. Vuonna 2009 noin puolet lastensuojeluselvityksistä venyi yli lain määräämän ajan. On aivan kohtuutonta, että lapset joutuvat odottamaan jopa puoli vuotta saadakseen selvityksen, joka oikeuttaa heidät jonottamaan jotakin tukea. Osassa perheistä ongelmat ratkeavat odotellessa, osassa ne menevät entistä pahemmin solmuun – Tampereella on edelleen myös likaisia, nälkiintyneitä ja moneen kertaan piestyjä lapsia.

Tampereen lastensuojelun tilanne on se, että oikea-aikaista ja riittävää apua saa vain, jos lähipiirissä sattuu olemaan juristi tai muuten oikeuksistaan tietoinen, tarmokas aikuinen. Aika harvalla näistä lapsista on.

Tavallisen rivivaltuutetun keinot alkavat olla vähissä. Olen puhunut asiasta vuosien varrella lukuisia kertoja sekä lautakunnassa että valtuustossa. Olen tehnyt kyselyjä, aloitteita ja muutosesityksiä. Niin on moni muukin. Lastensuojelusta huolestuneita valtuutettuja löytyy lähes kaikista puolueista, mutta yleensä he ovat nuorehkoja naisia, joilla on systeemissä verrattain vähän valtaa.

Viime marraskuussa saimme puristettua valtuustolta korvamerkittyä lisärahaa lastensuojelujonojen purkuun, emme lain noudattamiseen tarvittavaa määrää, mutta jonkin verran. Helmikuun valtuustossa kuulin kuitenkin, ettei lisäväkeä ole vielä edes palkattu. Ja koko ajan meillä on käsissämme kymmniä lapsia, jotka tarvitsisivat apua nyt heti.

Hävettää olla valtuutettuna kunnassa, joka ei kunnioita maansa lakeja eikä välitä lapsistaan.

16.3.10

Sananvapauden muistolle

Olen vakavasti huolissani maahanmuuton ympärille syntyneestä keskustelukulttuurista. Kuukausi sitten hämmennystä aiheuttivat ”maahanmuuttomyönteisten” poliitikkojen uhkailut ja viime päivinä ovat useat tutkijat kertoneet itsesensuurista rasistisen häirinnän pelossa. Kolmas laajamittaista häirintää kohdannut ryhmä ovat toimittajat. Kyse ei ole enää Yksittäisistä kirjoittelijoista, vaan aggressiot organisoidaan ryhmissä, pääosin ”maahanmuuttokriittisiksi” itseään kutsuvien nettikirjoittelun yhteydessä.

Tilanne on se, että lähes jokainen maahanmuuttomyönteinen lausunto johtaa sanojan seksuaalielämän, ulkonäön, perhesuhteiden ja mielenterveystilanteen ruotimiseen julkisilla keskustelupalstoilla. Näissä keskusteluissa ihmisiä voidaan huolettomasti leimata ”murhapolttajiksi”, ”pedofiileiksi”, ”isänmaan pettureiksi” tai ”neekerimunan loppusijoituspaikoiksi”. Mutta ei tämä vielä mitään. Tällaista on nähty ennenkin. Julkisuuden henkilön on kestettävä kritiikkiä ja jos sitä on paljon, sekaan mahtuu myös ylilyöntejä?

Tilanne on myös sellainen, että näiden nettikeskustelujen kohteeksi joutunut henkilö saa varautua kymmeniin tai satoihin henkilökohtaisiin häirintäviesteihin. Vaikka en ole kuullut fyysisestä väkivallasta, saattaa häirintä tarkoittaa sähköposteja, puhelinsoittoja, perässä seuraamista ja jopa lasten ahdistelua. Mutta ei tämä vielä mitään, sillä häirintää on toki ollut ennenkin. Sitä vartenhan on osoitteen salaus keksitty.

Sen sijaan uutta ja erityisen huolestuttavaa on, miten maahanmuuttoon keskittyneet nettisivustoille on viime vuosina syntynyt toleranssi vastapuolen organisoituun uhkailuun. Kehotuksia löytyy myös moderoiduilta keskustelulistoilta. Toiminnan järjestäytyneisyyteen viittaa se, että muu keskusteluyhteisö ei kehotuksia tuomitse ja että ne usein johtavat (suomen mittakaavassa) massiiviseen ryhmähäirintään. Kyse on siis enemmän tai vähemmän johdonmukaisesta pyrkimyksestä maahanmuuttomyönteisten keskustelijoiden vaientamiseen.

Keräsin tähän muutaman esimerkkisitaatin. Kaikkien yhteydessä oli julkaistu nimi, joskus myös henkilön kuva tai yhteystietoja:

”Xx: vedä vittu päähäsi ja tukehdu.”

”Ehkä Tapion seuraavassa kirjassa Punavuorelaisen bistron ovesta horjahtaa kertojan syliin kaunis Xx-niminen lehtinainen, joka kertoo sekavaa tarinaa lasista ja tyrmäystipoista. Kertoja lupaa pitää Xx:stä huolta ja tuuppaa hänet ensimmäisessä kadunkulmassa ohikulkevan somaliporukan hoteisiin.
- Voittekste kaverit pitää tästä huolta. Tää tykkää teistä. Hauskaa joulua!”

”Xx Xx mielipiteet ei ole minkään arvoisia. Niinpä Xx Xx ei ole ihmisenä minkään arvoinen. Arvottomille ihmisille ei pidä tehdä mitään (paitsi ehkä silmitöntä väkivaltaa).”

”Nämä ämmät pääsevät nyt lopullisesti henkilökohtaiselle tappolistalleni, jonka talletan ihan vain sydämeeni.”

”Ei helvata! Kun luin tuon lehden jutun, niin mielestäni olisi kaikille terveellisempää kun "artistille" tehtäisiin lobotomia.”

”Ammutaan tai hirtetään tavattaessa.”

Me emme tiedä, ketkä nimimerkkien takana kirjoittavat. Viestien sisällön perusteella voi kuitenkin olettaa, että useimmiten kyseessä ovat oikeistolaisiksi itsensä identifioivat aikuiset miehet. Uhkailun kohteena taas ovat julkisuudessa ”maahanmuuttomyönteisiksi” leimautuneet naiset, esimerkiksi poliitikot, tutkijat ja toimittajat. Usein on vielä niin, että kovimpien rajat auki -aktivistien sijaan agressiot suunnataan tavallisiin keskiluokkaisiin naisiin, jotka eivät koskaan kuvitelleet joutuvansa sellaisen kohteeksi ja joilla ei ole välineitä käsitellä kohtaamaansa terroria.

Epäilen, ettei näin groteskia ja laajamittaista vaientamiskulttuuria ole Suomessa nähty sitten Lapuan liikkeen aikojen. Ja 1930-luvulla maan ykköspoliitikot mahdollistivat ilmiön vaikenemisellaan, niin kuin nytkin.

Monet maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvat korostavat, että he eivät ole suinkaan rasisteja, ainoastaan kriittisiä suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Usein toistuu myös väite, että heitä itseään lukuun ottamatta suomalainen keskustelu myötäilee hallituksen poliittisia linjauksia.

Tämä ei pidä paikkaansa. Me toisen laidan ”maahanmuuttokriitikot” pidämme Suomen maahanmuuttopolitiikkaa kohtuuttomana, epäloogisena ja aivan liian tiukkana. Olemme sitä mieltä, että maahanmuuttosäännöksiä muokataan koko ajan elinkeinoelämän tarpeista käsin, kun politiikan lähtökohdaksi pitäisi ottaa ihmisoikeudet. Että nykyisellä järjestelmällä ollaan kovaa vauhtia rakentamassa kahden kastin yhteiskuntaa, jonka malli testattiin jo Etelä-Afrikassa ja on käytössä edelleen Israelissa. Ja että sellainen Suomi ei ole kenenkään etu.

Meitä ”maahanmuuttokriitikoita” vain on julkisuudessa koko ajan harvempia. Minkäköhän takia?

15.3.10

Päättääkö meidän perheen asioista isä, äiti vai Suomen eduskunta?

Vanhempainraha on tuki, jota maksetaan pientä lasta kotona hoitavalle vanhemmalle. Nykyisen käytännön mukaan perheet voivat valita, jääkö kotiin isä vai äiti. He voivat myös vuorotella tai päättää olla kumpikin osa-aikaisesti vapaalla.

Käytännössä vanhempainvapaalle jäävät yleensä äidit. Vain joka kymmenes isä nostaa vanhempainrahaa ja vanhempainvapaapäivistä isien osuus on alle neljä prosenttia. Kun tähän ynnätään pelkästään äideille tarkoitettu äitiysrahakausi, voi huoletta todeta, että pienten lasten hoivavastuu on edelleen naisilla.

Yksilötasolla voi kotiäitiys olla erinomainen ratkaisu, mutta näin vahva hoivan tilastollinen sukupuolittuneisuus aiheuttaa tasa-arvo-ongelmia. Se heikentää naisen asemaa työmarkkinoilla ja toisaalta asettaa miehet altavastaajiksi vanhemmuuteen liittyvissä kysymyksissä, esimerkiksi huoltajuuskiistoissa. Siksi olisi suotavaa, että pikkulapsiperheiden hoivavastuu jakautuisi tasaisemmin.

Ratkaisuksi tähän on esitetty ns. Islannin mallia, jossa vanhempainrahakausi jakautuu kolmeen osaan: yksi niistä on korvamerkitty äidille, toinen isälle ja kolmannesta jaksosta vanhemmat saavat päättää keskenään. Mikäli jompikumpi vanhemmista ei jää vuorollaan kotiin, jää etu siltä osin saamatta. (Malli poikkeaa meillä siinä, että kun Islannissa kunkin osan pituus on 3kk, meillä tasa-arvoministeri on esittänyt vanhenpainrahakauden pidentämistä yhteensä puoleentoista vuoteen.)

Kokemus on osoittanut, että isät ovat halukkaita käyttämään sellaisia hoitovapaita, jotka perhe muuten menettäisi ja joita ei voi siirtää äidille. Lähes kaikki isät pitävät jo nyt vain miehille mahdollista isyysvapaata. On siis hyvät mahdollisuudet, että Islannin malli todella lisäisi miesten intoa jäädä kotiin.

Malliin liittyy kuitenkin joitakin ratkaisemattomia ongelmia:

1. Lapsiperheiden köyhyys on kasvanut aina 1990-luvun alusta lähtien. Tässä tilanteessa uusi vanhempainrahajärjestelmä suuntaisi muutenkin niukkoja tukirahoja entisestään ansiosidonnaisiin etuuksiin. Käytännössä se tarkoittaa tulonsiirtoa niille ryhmille, joilla on ansiosidonnaisuuteen oikeuttavia tuloja - siis muille kuin pienituloisimmille.

2. Vanhempainpäiväraha on osa pitempää erilaisten lapsiperheavustusten ketjua, jonka kaikki osat on sidottu lapsen ikään. Mikäli vanhempainpäivärahan perusosa (siis se, minkä myös ansiotuloton saa) on pienempi kuin reaalinen kodinhoidontuki (jonka suuruus vaihtelee riippuen kuntalisistä), vanhempainpäivärahan pidentäminen merkitsee tulojen heikentymistä niissä perheissä, jotka eivät saa ansiosidonnaista. (Kodonhoidontuki on kiinteä, ei ansiosidonnainen.)

3. Mikäli pidennys on sidoksissa miehiseen sukupuoleen, köyhissä perheissä uudistus itse asiassa suosisi naisten jäämistä kotiin, koska edelliskohtaan viitaten he pääsisivät suoraan kotihoidontuelle, kun taas isän kotiin jääminen merkitsisi vanhempainpäivärahakauden jatkumista.

4. Lisäksi laki on suunnattu perheille, joissa kummallakin vanhemmalla on toistaiseksi voimassa oleva työsuhde, josta sitten vain jäädään lomille. Tosiasiassa merkittävä osa lapsista (ehkäpä enemmistö) syntyy perheisiin, jossa näin ei ole, vaan tulot ovat enemmän tai vähemmän jatkuvaa säätämistä ja taiteilua. Tällöin perheiden selviämistä tukisi parhaiten järjestelmä, jossa vanhemmat voisivat tehdä parhaiten omaan tilanteeseensa sopivia ratkaisuja, eikä hoitotukien käyttöä olisi jäykästi määritelty ulkoa käsin.

Jos todella haluttaisiin tukea miesten kotiin jäämistä, pitäisi kääntää katse sinne, missä nykyinen sukupuolijako syntyy, siis vanhempainrahaa edeltävään äitiysrahakauteen. Kysehän on sukupuoleen sidotusta avustuksesta, joka takaa, että lapsen ensimmäiset elinkuukaudet äiti kantaa hoivasta päävastuun. Tänä aikana muodostuneet käytänteet toistuvat tutkimusten mukaan koko perheen olemassaolon ajan. Äitiyspäivärahan sitomista sukupuoleen on perusteltu imetyksellä, mutta silti se pätee adoptiolapsiinkin...

Miesten kotiin jäämistä tukeva systeemi olisi sellainen, jossa lapsen ensimmäisinä kuukausina molemmat vanhemmat voisivat olla kotona. Silloin hoivavastuu jakautuisi alusta saakka tasaisemmin, molemmilla olisi yhtäläinen mahdollisuus muodostaa kiinteä suhde lapseen ja vanhempainrahalle siirryttäessä koti-isyys olisi yhtä luontevaa kuin kotiäitiys.

9.3.10

Enemmän ja parempia lakkoja, kiitos

Viime viikolla elinkeinoelämän johto marssi yhtenä miehenä kertomaan, ettei tämmöinen peli vetele: ihmiset menevät lakkoon milloin tykkäävät, ajattelematta yhtään Suomen (lue: yritysjohdon) etua. Närkästyksen olivat herättäneet AKT:läiset ahtaajat, joiden lakko pysäyttää suuren osa teollisuusviennistä.

Ahtaajien päävaatimus on eroraha. Yksikään suomalaisen yritysmaailman ykkösnimistä ei kommentoinut sitä, miksi ahtaajan vaatimus vuoden erorahasta on kohtuuton mutta johtajien eromiljoonat ihan jees.

Lakko-oikeudesta minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että mikäli työntekijällä ei ole oikeutta kieltäytyä työstä, sitä kutsutaan orjuudeksi. Eilinen kiukuttelu osoittaa vain, että elinkeinoelämän sedillä on paha aukko yleissivistyksessä. Kannattaisi käväistä iltalukiossa parilla yhteiskuntaopin tunnilla selvittämässä sellaisten käsitteiden merkitys kuin ”demokratia”, ”kansalaisyhteiskunta” ja ”järjestäytymisoikeus”.

Sen sijaan aloin pohtia epäsuhtaa, joka syntyy alojen erilaisesta painostusvoimasta. Kilttejä julkisen sektorin naisia on hyvin vaikea saada taistelemaan palkoistaan, kun taas tietyt avainalat ovat onnistuneet ajamaan itselleen huippuedut.

Jatkossa pitäisikin tehdä niin, että kaikki lakot suunnataan yrityselämään - lakon perimmäinen tarkoitushan on muuttaa työn ja pääoman välistä suhdetta työntekijöiden eduksi. Uudet liitot rakennetaan niin, että yhteen laitetaan aina pieniä yksityisen sektorin avainaloja ja sellaisia suuria ammattiryhmiä, joiden työstä kieltäytyminen vaikeuttaisi enemmän tavallisten ihmisten arkea kuin pääomaa. Siis esimerkiksi

lennonjohtajat – kirjastonhoitajat

Ydinvoimalatyöntekijät – peruskoulunopettajat

Ahtaajat – sairaanhoitajat

Parista aina ensimmäinen lakkoilisi molempien puolesta, jälkimmäinen osallistuisi moraalisella ja taloudellisella tuella ja tehottomilta lakoilta vältyttäisiin kokonaan.

24.2.10

Kuka tätä maata oikein johtaa?

Viime viikolla YLE uutisoi, että valtioneuvoston kanslia on pestannut amerikkalaisen konsulttiyhtiön McKinsey&Company ideoimaan Suomelle seuraavaa hallitusohjelmaa.

Tiettävästi kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Suomessa hallitusohjelmaan käytetään konsulttia. Yleensähän kai ajatellaan, että poliittiset päätökset tekee kansa, vaaleissa valitsemansa hallituksen välityksellä. Eikä siis edellinen hallitus konsulttifirman välityksellä.

Kuinka väärässä sitä voikaan olla. Pienellä googlauksella saa nimittäin selville, että nyt palkatulla konsulttifirmalla on ollut jo aikaisemmin vahvoja näkemyksiä Suomen menestystekijöistä. Vuonna 2007 se julkaisi raportin Suomen talous, joka lähtee vähintään kahden prosentin talouskasvusta. Julkaisu mainostaa olevansa taloudellisesti ja poliittisesti riippumaton, siis McKinsey&Company on vähän niin kuin hyväntekeväisyytenä rahoittanut Suomelle toimintaohjeet?

Mitä konsultit sitten meille ehdottavat? Aloin kerätä raportin suosituksia Suomen valtiolle. Hassu juttu, ne tuntuivat kovin tutuilta… Niinpä laitoin jokaisen perään merkinnän, onko uudistus kenties jo ehditty toteuttaa (OK) tai onko sen saavuttamiseksi ainakin tehty jotain (KESKEN). Ihan kaikista en tiennyt (?).

Alla lopullinen listaus toimintasuosituksista. (Siis vain konkreettiset, lukuisia epämääräisiä ”kehittämisiä”, ”kouluttamisia” ja ”selkiyttämisiä” en kirjannut.)

Kunnat:
1) lukumäärän vähentäminen - OK
2) tilaaja-tuottajamallin (siis markkinalogiikan) käyttöön otto kuntapalveluiden tuottamisessa - OK
3) yhtiöiden ja liikelaitosten perustaminen, jotta palveluita olisi helpompi tuotteistaa vientiin – KESKEN
4) Yhtenäisen pääkaupunkiseudun metropolialueen kehittäminen - KESKEN

Verot ja muut maksut
1) Työnantajamaksujen pienentäminen - OK
2) Ansioverotuksen keventäminen – OK
3) Kotitalousvähennyksen korottaminen ja laajentaminen uusiin palveluihin – OK
4) Alkoholin ja tupakkatuotteiden verotuksen kiristäminen – OK
5) Julkisen terveydenhuollon maksujen korotus - OK

Tukijärjestelmät
1) Tuloloukkujen purkaminen – KESKEN
2) Yrittäjän omistusasunnon suojaaminen konkurssilta yrittäjäriskin pienentämiseksi - ?
3) Työttömyysturvan ehtojen tiukentaminen vapaamatkustajuuden estämiseksi - OK

Koulutus
1) Yritysten aseman vahvistaminen yliopistohallinnossa - OK
2) Opinto-oikeuden ajallinen rajoittaminen opiskeluaikojen lyhentämiseksi – KESKEN
3) Korkeakoulutuspaikkoja kohdentaminen yritysten mahdollisille kasvualoille – OK
4) Opintoseteli – KESKEN
5) Opetuksen maksullisuus muualta tuleville ja hitaasti valmistuville – KESKEN
6) Yliopistovirkojen lakkauttaminen – OK
7) Venäjän ja kiinan kielten opetuksen lisääminen - ?

Yrityselämä
1) Kansainvälisten koulujen lisääminen – OK
2) Kansainvälisille yrityksille suunnatun markkinoinnin lisääminen – OK
3) Verotuettu ”vaihtoehtopörssi” pienille yrityksille - ?
4) Asuntotuotannon lisääminen pääkaupunkiseudulla ulkomaalaisten osaajien houkuttelemiseksi - ?

Edellinen on jopa nykyistä hallitusohjelmaa kattavampi listaus viime vuosien keskeisistä poliittisista uudistuksista – siinähän mainitaan työnantajamaksujen alentaminenkin, jota ei hallitusohjelmaan iletty laittaa, mutta joka astui voimaan vuosi sitten. Kun tähän raporttiin yhdistetään valtioneuvoston tuore tilaus, ei tarvitse olla salaliittoparanoidi epäilläkseen hämäriä kytköksiä McKinseyn ja hallituksen välillä…

Herää kysymys: mihin vaaleja, kansanedustuslaitosta, kunnanvaltuutettuja, hallitusta ja koko tätä kallista demokratiasirkusta tarvitaan, jos päätökset tekee yksityinen amerikkalaisfirma? Ja vielä omalla kustannuksellaan.

Muuten, ehkä kiinnostavinta raportissa on vaatimus kansalaisten asenteiden muokkaamisesta. Maan taloutta näyttävät nimittäin pahiten uhkaavan tavalliset ihmiset, jotka sitkeästi pitävät kiinni ruoastaan, kodeistaan ja julkisista palveluista. Raportissa ehdotetaankin ihmisten ”totuttujen ajatusmallien” muuttamista siten, että he jatkossa suostuisivat
- opiskelemaan entistä nopeammin
- pysymään työelämässä yli 65-vuotiaaksi
- hankkimaan yksityisen eläkevakuutuksen
- maksamaan enemmän julkisten terveyspalvelujen käytöstä
- luopumaan lähipalveluista
- vaihtamaan paikkakuntaa ja alaa työelämän vaatimusten mukaan
- sopimaan työajoista ”joustavasti työnantajan ja omien tarpeiden mukaan”
- hakeutumaan yrittäjiksi

Paljon ikävää sitä porvarihallitukselta osattiinkin odottaa, mutta päätösten ulkoistaminen yksityiselle firmalle oli sentään yllätys.

16.2.10

Sivistysyliopistosta sekatavarapuodiksi?

Eilen Oulun yliopiston väki järjesti mielenilmauksen, jolla se vastustaa käynnistyneitä yt-neuvotteluita. Potkut uhkaavat paria sataa työntekijää. Meillä Tampereella kokoontui ehkä parin sadan porukka tukimielenosoitukseen. Oli helppo kompata, sillä rahasta on pula täälläkin.

Ministerit vakuuttelevat, ettei opetus kärsi. Mutta kyllä kai se vähän kärsii, jos ei ole opettajia. Omalla laitoksellani sosiologian yliassari hoitaa yksinään opetuksen, jotka vielä syksyllä jaettiin kahdelle. Hänen työnkuvaansa kuuluisi myös tutkimus, mutta epäilen, että siihen ei aikaa jää.

Hallitus on sitä mieltä, ettei talousvaikeuksilla ole mitään tekemistä vuoden alusta voimaan astuneen yliopistouudistuksen kanssa. Ihan näin se ei ole, vaikka taustalla on tietysti myös aikaisempia muutoksia sekä valtion säästökuuri. Ainakin voi sanoa, ettei uusi yliopistolaki ole tilannetta parantanut.

Yliopistouudistuksen myötä talouselämä kiristi entisestään otettaan yliopistoilla. Se tarkoittaa, että suoraan rahaksi muutettava tutkimus valtaa tilaa muulta tieteeltä. Jatkossa painotetaan taloudellis-teknologisia aloja ja niilläkin entistä enemmän soveltavaa tutkimusta.

Eivät yliopistot ole tähänkään saakka mitään ihannetyöpaikkoja olleet. En myöskään pidä pahana sitä, että yliopistot etsivät yhteistyömahdollisuuksia yritysmaailman kanssa. Mutta tutkimuksen suuntaaminen ensisijaisesti talouselämälle on yliopistojen loppu. Käy niin kuin Thatcherin ajan Briteissä, kun sosiologit vaativat sosiaaliturvaa ja kritisoivat markkinavetoisia uudistuksia, hallitus lakkautti koko tieteenalan. Mikä yritys muka haluaisi tukea markkinoita kritisoivaa tutkimusta?

Vielä isompi ongelma tässä talouden ja tieteen pakkoavioliitossa on, että puolisot toimivat eri logiikoilla: akateemisessa yhteisössä kannattaa julkaista tutkimustulokset mahdollisimman nopeasti ja laajalti, sillä mitä enemmän muut hyödyntävät työtäsi, sitä enemmän se tietää mainetta ja rahoitusta. Yritysmaailmassa taas pelataan salausten ja patenttien kanssa, koska se on menestymisen ehto.

Perinteisesti tieteessä ajatellaan, että tieto on edistyvää ja yhteisöllistä, siis kaikki minun tutkimukseni rakentavat aikaisempien tutkijoiden työlle, keskustelevat aikalaistutkijoiden kanssa ja valmistavat tietä tulevalle tutkimukselle. Yritysmaailmassa tutkimus taas on itsekästä: muiden keräämää tietoa voidaan kyllä hyödyntää, mutta omaa panosta ei haluta antaa muiden käytettäväksi.

Suomalaisen tieteen tulevaisuudesta päättivät poliitikot, joista valtaosa ei näytä erottavan yliopistoa elokuvastudiosta. Muutoksen seurauksena yliopistojen taloudellinen autonomia kasvoi, mutta tieteellinen kapeni. Sivistyksen ja jakamisen ihanteiden sijaan suositaan harakkatutkimusta, jossa kaikki kelpaa, kunhan se kiiltää ja kuuluu yksin minulle.

7.2.10

Nuorisopolitiikasta

Viime aikoina minua on usein tituleerattu trendikkääksi – saan haastattelupyyntöjä ”nuorekkaisiin” medioihin ja minulta tilataan ”räväköitä” kirjoituksia yhteiskunnallisista asioista. En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on syntynyt.

Selvää on, että oikeasti minä en ole nuorekas. Olen keski-ikäinen tosikko, olen ollut lapsesta saakka, ja olen ylpeä siitä. Kuuntelen keski-ikäisten musiikkia, pukeudun kuin keski-ikäinen ja arvostan tasaisen keski-ikäistä elämää, jossa suurimmat mielenkuohut liittyvät uuden salaattikastikkeen hinta-laatu –suhteeseen. Jos joskus vahingossa olen kirjoittanut jotakin ajankohtaista, se johtuu vain siitä, että riittävästi jälkeen jäänyt tuntuu aina tuoreelta. Nuoret ja trendikkäät ihmiset vähän pelottavat minua, saavat tuntemaan itseni pölyiseksi ja epävarmaksi.

Ja silti uskon, että minulla on yhtä ja toista yhteistä monienkin keski-ikäistä nuorempien kanssa.

Ensinnäkin minua yhdistää heihin ikäni. Viime vuosien eläkelinjausten ansiosta me kolmikymppiset emme tule koskaan saamaan niin hyvää eläkettä kuin vanhempamme, emme edes pitkästä yhtäjaksoisesta palkkatyöurasta. Useimmillehan sellaista uraa ei tietysti tulekaan, sillä koulutus nappaa alkupäästä monta vuotta (vaikka ei enää takaakaan hyvää palkkaa) ja sen jälkeenkin työ on sellaista ansiomuodosta toiseen taapertamista, jossa eläkekertymät jäävät vähäisemmiksi. Kaukana on se aika, kun 15-vuotiaana mentiin tehtaaseen ja jäätiin aikanaan samasta paikasta eläkkeelle.

Toiseksi, meitä yhdistää ikä. Jos meidän vanhempiemme sukupolvikokemuksena oli hyvinvointivaltion rakentaminen, me taas olemme saaneet katsella sen vähittäistä raunioitumista. Ensin meni kouluista jälkiruuat, sitten jo oppikirjatkin. Vähän myöhemmin leikattiin lapsilisät ja kun lähdimme opiskelemaan, oli opintotuen reaaliarvo pudonnut hurjasti 80-luvun lopun kultavuosista. Me tiedämme, että viime kädessä ei järjestelmän varaan voi laskea.

Kolmanneksi kirjoituksiani määrittelee ikäni, sillä jos on 32-vuotias, on pakko ottaa maapallon kantokyky vakavasti. Emme me voi haaveilla siitä, että kaikki maailman ihmiset saisivat auton ja kesämökin. On valittava, pienennetäänkö resurssisyöppöjen suomalaisten ekologista jalanjälkeä, jotta kaikille saataisiin edes ruoka, vaatteet ja asunto. Vai jatketaanko vain viidakkomeiningillä – se ottaa joka ehtii.

Näistä tietysti syntyy jo yhtä ja toista, vaikka sitten sattuisikin olemaan sisimmältään perin keski-ikäinen henkilö.

17.1.10

Poliitikoiksi ihmisiä, ei koneita

Viime kuukausina on useampi poliitikko ilmoittanut asettavansa perhettään uran edelle. Viimeksi Paula Lehtomäki kieltäytyi asettumasta keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi perustellen sitä 2- ja 4 -vuotiailla lapsillaan. Keskustan puheenjohtajasta tulisi todennäköisesti myös pääministeri. Siinä ei jäisi aikaa äitiyteen.

Kaikki perheen vuoksi uraansa hillinneet poliitikot ovat olleet naisia. Se tekee asiasta vähän kiusallisen: toisaalta on hienoa ja kannatettavaa, että ihmiset ymmärtävät varata aikaa läheisilleen. Toisaalta homma haiskahtaa ikävästi konservatiiviselle perheihanteelle, joissa mies käy töissä ja nainen hoitaa kodin ja lapset.

Toinen tärkeä näkökulma on jäänyt vähemmälle huomiolle: se, että politiikan johtopaikat ovat niin haastavia, että niihin pyrkivillä ihmisillä ei saa olla muuta elämää. Kyse ei ole vain kaikki suositukset ylittävistä työajoista ja niitä tekevien ihmisten jaksamisesta, vaan koko kansaa koskevan päätöksenteon tasosta.

En minä halua asioistani päättämään ihmistä, jonka elämä on täynnä kuivia ja huonosti kirjoitettuja asiantuntijaraportteja, small talkia puolituttujen kanssa, kameroille hymyilemistä, avustajien kirjoittamien puheiden lausuntaa sekä kähmäilyä toisten yhtä pienessä maailmassa elävien pukuäijien kanssa.

Haluan poliitikkoja, jotka hoitavat työnsä rehellisesti ja tunnollisesti, mutta joilla on riittävästi lujuutta varata aikaa myös perheelle, ystäville, harrastuksille tai mille tahansa, joka tuoksuu elämälle. Myös pääministerin toimenkuva on rakennettava niin, että se ei pakota vieraantumaan elämästä.

14.1.10

Koko maahanmuuttokeskustelu ihan metsässä

Suomalaisen median ns. maahanmuuttokeskustelua hallitsee kolme poliittista suuntaa.

Ensinnäkin on "suvaitsevaistoksikin" nimitetty vihervasemmistolainen porukka, jonka mielestä rajojen avaaminen ja maahanmuutto ovat pääsääntöisesti hyviä asioita. Tällä hetkellä tämä ryhmä on liian pahasti altavastaajana, että se kykenisi tuomaan keskusteluun uusia aloitteita. Siksi se keskittyy haukkumaan perussuomalaisia rasisteiksi ja kirjoittelemaan tämän blogin kaltaisia yleispaheksuvia tekstejä maahanmuuttokeskustelun tasosta.

Sitten pelottavan nopeasti valtavirtaistuneiden perussuomalaisten kyljessä möllöttävät "maahanmuuttokriitikot", joiden mielestä maahanmuutto on lähtökohtaisesti huono asia, ainakin jos se tapahtuu muualta Suomeen päin. He kieltävät olevansa rasisteja ja täyttävät medioiden keskustelupalstat valituksellaan siitä, miten heidät on sensuroitu mediasta.

Sitten ovat vielä hallitsevien porvaripuolueiden ympärillä hengaava ryhmä, jonka mielestä siirtolaisuus on hyvä tai huono juttu riippuen siitä, kuinka paljon se hyödyttää heidän viiteryhmiensä taloudellisia etuja. Siten esimerkiksi sosiaaliturvaan oikeutetut turvapaikanhakijat ovat sosiaalinen ongelma, kun taas ulkomaalaisen työvoiman alipalkkaus jonkinlaista yritysten kehitysapua köyhemmille maille. Tämä ryhmä ajaa tiukkaa ja epätasa-arvoista kontrollipolitiikkaa, joka näyttää reaalipolitiikalta vain, koska sen esittäjillä on solmiot kaulassa ja koska sitä verrataan öykkäröiviin nettirasisteihin.

Keskustelulle puolestaan on tyypillistä

1. että kaikki ongelmat halutaan ratkaista rangaistuksia ja kontrollia tiukentamalla. Kaupassa ammuskellut mies osoittautuu maahanmuuttajaksi -> lisätään rikollistaustan omaavien henkilöiden karkotuksia. Turvapaikanhakijoita tulee "liikaa" -> heikennetään näiden oikeusturvaa käännytysten helpottamiseksi.

2. että logiikalla ei ole niin väliä. Ulkomaalaisia voidaan samaan hengenvetoon syyttää laiskoiksi sosiaalipummeiksi, jotka vievät suomalaisten työpaikat.

3. että kaksinaismoralismi voi hyvin. Esityksessä uudesta turvapaikkalaista sanotaan kuta kuinkin suoraan, ettei lain tarkoitus ole taata turvapaikkaa sitä tarvitseville, vaan auttaa Suomea luistelemaan kansainvälisistä ihmisoikeusvelvoitteista mahdollisimman halvalla. Tyypillistä myös on, että ulkomaalainen hyväksytään varsin varhain Suomessa verovelvolliseksi, mutta veroilla kustannettavien palvelujen piiriin ei niin vain pääsekään.

Kaikki tämä johtaa siihen, että keskustelu täyttyy aivan epäoleellisista kysymyksistä, kuten onko turvapaikanhakijoiden kuukausiraha nyt kympin enemmän vai vähemmän. Faktat korvataan mieluummin uskomuksilla, koska faktat sotivat ikävästi intressejä vastaan.

Tiesitkö esimerkiksi, että toisin kuin hesari etusivullaan väittää, ei toimeentulotuen määrällä ole selvää yhteyttä turvapaikanhakijoiden määrään?(http://www.intermin.fi/intermin/bulletin.nsf/HeadlinesLinked/A295206280725CDCC22576860046AA5C) Tai että lukuisten tutkimusten mukaan vastaanottajamaat lähes poikkeuksetta ovat hyötyneet siirtolaisuudesta?

Pitäisi polttaa kaikki tähänastinen keskustelu ja lähteä puhtaalta pöydältä. Todeta, että jonkin asteinen, jonkin sorttinen liikenne rajan yli meillä joka tapauksessa on ja että todennäköisesti se lisääntyy. Pitää lähteä katsomaan, millaisia haasteita siitä seuraa ja missä vastaaviin tilanteisiin on löydetty onnistuneita ratkaisuja. Ja miten luodaan järjestelmä, joka turvaisi sekä kansalaisten että ei-kansalaisten perusoikeudet.