15.10.11
Blogini on muuttanut
Tämä sivu lopetetaan pian ja blogia päivitetään jatkossa osoitteeseen www.annakontula.fi/blogi
30.8.11
Huokea majoituskeskus jo auttaisi
Olen vakavasti huolissani viranomaisten toiminnasta Kalasataman tyhjennysten yhteydessä. Näyttää siltä, että operaatiota ei edes yritetty hoitaa pienimmän haitan periaatteella - tulkkien sijaan paikalle tultiin selkeästi ylimitoitetun mellakkavarustuksen kanssa. Kalasataman leirissä asuneet romanit eivät aluksi ymmärtäneet, mitä poliisi halusi. Kun tulkkaus saatiin, ei asukkailla ollut aikaa kerätä vähäistä omaisuuttaan, vaan osa teltoista ja autoista jäi ripeästi pystytettyjen aitojen taakse.
Kaupunki kehotti ihmisiä muuttamaan Rastilan leirintäalueelle. Kehotusta voisi pitää enemmän yrityksenä pestä kädet, sillä täytyyhän virkamiestenkin ymmärtää, ettei näillä ihmisillä ole varaa maksaa asumisestaan satojen eurojen leirimaksuja. Sitäpaitsi osalta olivat leiriytymisvarusteet jääneet Kalasatamaan. Kun eivät muutakaan keksineet, ihmiset kokoontuivat Senaatintorille. Siellä satoi. Edelleen runsaslukuinen poliisi kielsi pystyttämästä telttoja.
Suomessa jokamiehenoikeudet takaavat laajat oikeudet parin päivän leiriytymiseen, mutta sitten on taas lähdettävä liikkeelle. Suurin osa Suomessa oleskelevista Romanian romaneista on häädetty jo aikaisemmin ja he pysyttelevät pakon edessä jatkuvassa liikkeessä, nukkuen aina muutaman yön samassa paikassa. Nyt myös Kalasataman väki on liitetty tähän kodittomien ikiliikkujaan.
Vaikka romanien köyhyyteen ja oikeudettomuuteen liittyvät ongelmat ovat syntyjään Romaniasta, hurskastelu ”avusta lähtömaihin” ei poista ihmisiä Senaatintorilta. Euroopan unionin vapaa liikkuvuus koskee myös köyhiä ihmisiä, vaikka se ei Suomen viranomaisia miellyttäisikään. Siksi Suomen - tässä tapauksessa Helsingin kaupungin - on nyt valittava puolensa: haluammeko seistä Romanian hallituksen rinnalla syventämässä romanien syrjintää, köyhyyttä ja turvattomuutta, vai yritämmekö toimia toiseen suuntaan?
Tilannetta auttaisi huokea majoituskeskus, jossa voisi viipyä muutaman kuukauden kerrallaan. Se voitaisiin perustaa esimerkiksi tyhjään kouluun tai toimistorakennukseen, joita nyt seisotetaan tyhjillään. Perhe voisi vuokrata käyttöönsä lukollisen huoneen ja valmistaa ateriansa yhteiskeittiöissä. keskus voisi helpottaa myös muiden vierastyöläisten asuntopulaa.
Romanit ovat yhtä päteviä huolehtimaan itsestään kuin kuka tahansa muukin, kunhan heille annetaan siihen mahdollisuus. He ovat myös valmiita maksamaan asumisestaan, kunhan vuokra on tulotasoon nähden realistinen.
Jos haluamme elää sivistysvaltiossa, meidän on tehtävä sivistyneitä ratkaisuja. lasten seisottaminen sateessa ei kuulu niihin.
14.8.11
Konttauskypärä
Se on oiva esimerkki lapsille suunnatun turvateollisuuden rajattomuudesta. On sopimatonta edes kysyä, miten ihmeessä aikaisemmat sukupolvet ovat selviytyneet ilman konttauskypärää. Lapsihan on aarteista kallisarvoisin, ja varmuus on aina varminta. Kun vauva syntyy, häntä saattaa kotona odottaa jo satojen eurojen edestä portteja, lukkoja, kameroita ja pehmusteita.
Lapset ovat tiukemmassa seurannassa kuin koskaan aikaisemmin. Siinä missä 1950-luvun tenavat leikkivät kilometrien reviirillä, samanikäinen nykylapsi ei välttämättä saa mennä yksin omaa korttelia kauemmaksi. Kodin sääntöjä täydentävät turvavälineteollisuus, nettisensuuri ja koulujen valvontakamerat. Teinien jäljittämiseen myydään jo siruteknologiaa.
Turvabuumi ei selity sillä, että Suomi olisi muuttunut vaarallisemmaksi. Keskeiset lastentaudit on saatu hallintaan ja nuorten päihteiden käyttö kääntynyt laskuun, tupakasta puhumattakaan. Tilastojen mukaan myös lapsiin kohdistuvat hyökkäykset ovat vähentyneet. Liikennettä on toki koko ajan enemmän, mutta vastaavasti esimerkiksi hevosiin, kaivonkansiin ja myrkylliseen lipeään liittyvät onnettomuudet ovat hävinneet – kaikki aikaisemmin tavallisia lasten kuolinsyitä.
Todellisia riskejä paremmin ilmiötä voikin selittää yhteiskunnan keskiluokkaistuminen, jonka seurauksena osalla vanhemmista on nyt käytettävissä historiallisen paljon aikaa ja rahaa. Lapsiin panostetaankin tavalla, jota 1960-luvun työläisperhe ei olisi voinut kuvitella. Silloin lapsista huolehtiminen tarkoitti ensisijaisesti ruuan ja vaatteiden turvaamista. Vanhempien ja lasten yhteinen aika oli se, mitä töiltä ja kotitöiltä jäi, eikä kypäriä käytetty edes pyöräillessä, konttaamisesta puhumattakaan. Suuri osa ekaluokkalaisista vietti iltapäivät ilman aikuisten valvontaa, mitä nykyään pidetään lähes heitteillejättönä.
Keskiluokkaistumisen myötä vanhemmuuden normi on tiukentunut. Vaikka elämän helpottuminen on hyvä asia, se voi johtaa myös lapsen vapauden ja itsenäistymiskehityksen vaarantaviin ylilyönteihin. Kasvatuskulttuurimme alkaa lähestyä yhdysvaltalaista mallia, jossa ainoastaan köyhät (lue: huonot) vanhemmat päästävät lapsensa yksin kouluun tai harrastuksiin.
Ja kuitenkin historiallisen moni suomalaislapsi kokee turvattomuutta. Nykylapsen suurimpia uhkia kun ovat koulukiusaaminen, ilmastonmuutos ja pelko elämänhallinnan menetyksestä – eikä niistä mihinkään auta konttauskypärä.
(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 13.8.2011)
Lapset ovat tiukemmassa seurannassa kuin koskaan aikaisemmin. Siinä missä 1950-luvun tenavat leikkivät kilometrien reviirillä, samanikäinen nykylapsi ei välttämättä saa mennä yksin omaa korttelia kauemmaksi. Kodin sääntöjä täydentävät turvavälineteollisuus, nettisensuuri ja koulujen valvontakamerat. Teinien jäljittämiseen myydään jo siruteknologiaa.
Turvabuumi ei selity sillä, että Suomi olisi muuttunut vaarallisemmaksi. Keskeiset lastentaudit on saatu hallintaan ja nuorten päihteiden käyttö kääntynyt laskuun, tupakasta puhumattakaan. Tilastojen mukaan myös lapsiin kohdistuvat hyökkäykset ovat vähentyneet. Liikennettä on toki koko ajan enemmän, mutta vastaavasti esimerkiksi hevosiin, kaivonkansiin ja myrkylliseen lipeään liittyvät onnettomuudet ovat hävinneet – kaikki aikaisemmin tavallisia lasten kuolinsyitä.
Todellisia riskejä paremmin ilmiötä voikin selittää yhteiskunnan keskiluokkaistuminen, jonka seurauksena osalla vanhemmista on nyt käytettävissä historiallisen paljon aikaa ja rahaa. Lapsiin panostetaankin tavalla, jota 1960-luvun työläisperhe ei olisi voinut kuvitella. Silloin lapsista huolehtiminen tarkoitti ensisijaisesti ruuan ja vaatteiden turvaamista. Vanhempien ja lasten yhteinen aika oli se, mitä töiltä ja kotitöiltä jäi, eikä kypäriä käytetty edes pyöräillessä, konttaamisesta puhumattakaan. Suuri osa ekaluokkalaisista vietti iltapäivät ilman aikuisten valvontaa, mitä nykyään pidetään lähes heitteillejättönä.
Keskiluokkaistumisen myötä vanhemmuuden normi on tiukentunut. Vaikka elämän helpottuminen on hyvä asia, se voi johtaa myös lapsen vapauden ja itsenäistymiskehityksen vaarantaviin ylilyönteihin. Kasvatuskulttuurimme alkaa lähestyä yhdysvaltalaista mallia, jossa ainoastaan köyhät (lue: huonot) vanhemmat päästävät lapsensa yksin kouluun tai harrastuksiin.
Ja kuitenkin historiallisen moni suomalaislapsi kokee turvattomuutta. Nykylapsen suurimpia uhkia kun ovat koulukiusaaminen, ilmastonmuutos ja pelko elämänhallinnan menetyksestä – eikä niistä mihinkään auta konttauskypärä.
(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 13.8.2011)
29.7.11
Tunti tunnilta
Suomalainen supermarketti muistuttaa nykyään tosi-tv:n eloonjäämisformaattia. Pelimerkkeinä ovat työtunnit. Myyjät yrittävät kahmia näitä itselleen niin paljon, että palkalla pärjäisi. Työnantajapuoli taas pyrkii jakamaan tunteja siten, että kauppa pyörisi mahdollisimman halvalla.
Useimmissa suurissa kaupoissa noudatetaan liiketoimintaoppia, jossa riskit keskitetään osa-aikaisille työntekijöille. Taattuja viikkotunteja voi olla kolme tai kolmekymmentä, kuitenkin niin vähän, ettei palkalla tahdo saada jääkaappiaan täytettyä. Varmojen tuntien ja elämiseen riittävän palkan välille jää harmaa alue, jossa vallitsee tavarahyllyviidakon vahvimman laki.
Isoissa marketeissa 70-80 prosenttia työntekijöistä kiinnitetään osa-aikaisella sopimuksella. Noin puolet heistä on opiskelijoita, joille järjestely sopii elämäntilanteeseen ja palkka kattaa vain osan toimeentulosta. Toinen puoli koostuu kuitenkin opiskeluvaiheen ohittaneista ja usein perheellisistä naisista. Heille osa-aikaisuus tarkoittaa köyhyyttä ja jatkuvaa lisätuntien kärkkymistä. Kun kaupat ovat auki joka päivä, myös myyjät ovat jatkuvasti töissä tai työvalmiudessa.
Omistajalle osa-aikaisuus on selvää rahaa. Suhdannetappiot voi niistää suoraan palkkakustannuksista ja toimeentulon epävarmuus tuottaa kuuliaista työvoimaa. Palvelualojen ammattiliiton mukaan on tavallista, että ”hankalia työntekijöitä” rangaistaan vetämällä työtunnit minimiin. Kilpailu niukoista tunneista nakertaa työpaikan sisäistä henkeä ja ehkäisee järjestäytymistä. Ristiriitojen keinotekoinen rakentaminen sopii hyvin tositelkkariin, mutta tosielämässä myös seuraukset ovat valitettavan todellisia.
Markettien myynti on sen verran vakaata, että halutessaan ne voisivat mainiosti tarjota halukkaille kokoaikaisia työsopimuksia. Kysymys ei ole siitä, että talousvaikeuksiin joutuneet yritykset nipistäisit henkilöstömenoista. Pikemminkin näyttää siltä, että mitä paremmin kaupalla menee, sitä heikommilla ehdoilla siellä tehdään töitä. Viime kädessä tämän voiton kustantavat veronmaksajat, kun myyjien riittämätöntä palkkaa on täydennettävä asumistuella.
(Julkaistu Pirkanmaan sanomissa 13.7.)
Useimmissa suurissa kaupoissa noudatetaan liiketoimintaoppia, jossa riskit keskitetään osa-aikaisille työntekijöille. Taattuja viikkotunteja voi olla kolme tai kolmekymmentä, kuitenkin niin vähän, ettei palkalla tahdo saada jääkaappiaan täytettyä. Varmojen tuntien ja elämiseen riittävän palkan välille jää harmaa alue, jossa vallitsee tavarahyllyviidakon vahvimman laki.
Isoissa marketeissa 70-80 prosenttia työntekijöistä kiinnitetään osa-aikaisella sopimuksella. Noin puolet heistä on opiskelijoita, joille järjestely sopii elämäntilanteeseen ja palkka kattaa vain osan toimeentulosta. Toinen puoli koostuu kuitenkin opiskeluvaiheen ohittaneista ja usein perheellisistä naisista. Heille osa-aikaisuus tarkoittaa köyhyyttä ja jatkuvaa lisätuntien kärkkymistä. Kun kaupat ovat auki joka päivä, myös myyjät ovat jatkuvasti töissä tai työvalmiudessa.
Omistajalle osa-aikaisuus on selvää rahaa. Suhdannetappiot voi niistää suoraan palkkakustannuksista ja toimeentulon epävarmuus tuottaa kuuliaista työvoimaa. Palvelualojen ammattiliiton mukaan on tavallista, että ”hankalia työntekijöitä” rangaistaan vetämällä työtunnit minimiin. Kilpailu niukoista tunneista nakertaa työpaikan sisäistä henkeä ja ehkäisee järjestäytymistä. Ristiriitojen keinotekoinen rakentaminen sopii hyvin tositelkkariin, mutta tosielämässä myös seuraukset ovat valitettavan todellisia.
Markettien myynti on sen verran vakaata, että halutessaan ne voisivat mainiosti tarjota halukkaille kokoaikaisia työsopimuksia. Kysymys ei ole siitä, että talousvaikeuksiin joutuneet yritykset nipistäisit henkilöstömenoista. Pikemminkin näyttää siltä, että mitä paremmin kaupalla menee, sitä heikommilla ehdoilla siellä tehdään töitä. Viime kädessä tämän voiton kustantavat veronmaksajat, kun myyjien riittämätöntä palkkaa on täydennettävä asumistuella.
(Julkaistu Pirkanmaan sanomissa 13.7.)
3.7.11
Valussa Euroopan rautanyrkki?
Ei minua huoleta, että eurooppalaisten veronmaksajien rahoja syydetään pankeille perään kyselemättä tai vastuullisia etsimättä. Se on epäreilua ja huolimatonta, mutta lopultakin vain rahaa.
Enemmän huolettavat ne sopimusehdot, joilla rahaa jaetaan. Esimerkiksi Portugalin tukipaketissa on kaikkiaan 222 pienellä präntättyä kohtaa, jotka sisältävät leikkauksia palkoista, sosiaaliturvasta ja kouluilta. Lisäksi edellytetään strategisesti tärkeän valtion omaisuuden polkumyyntiä. Listalla ovat satamien, lentokenttien ja energiayhtiöiden yksityistämiset.
Velkaantuneille maille tarjotaan sellaista uusliberalismin matokuuria, että jos ei tauti vielä tapa, lääkkeet sen varmasti tekevät.
Sopimusehdoista syntyy negatiivinen kierre, jossa vaaditut leikkaukset vähentävät kulutuskysyntää ja siten vaikeuttavat kotitalouksien ja yritysten mahdollisuuksia selvitä veloistaan. Tämä puolestaan kasvattaa pankkien roskalainataakkaa, pienentää valtion verotuloja ja lisäävät työttömyyden kustannuksia.
Suomalaiset ovat syyttömiä tilanteeseen ja siksi aiheesta harmissaan, kun nyt joutuvat maksumiehiksi. Toisaalta, eivät tätä sotkua tehneet myöskään velkamaiden kansalaiset. Meidän rahamme voimalla heidät pannaan luopumaan sosiaaliturvasta, palveluista ja työoikeuksista. Ei ihme, että myös kreikkalaisia ja portugalilaisia harmittaa.
Samaan aikaan Euroopan keskuspankki valmistelee pysyvää rahastoa, jolla varmistettaisiin ylikansallinen pankkituki myös tulevaisuudessa. Sen myötä Eurooppaan vakiinnutetaan vastuuton ja riskitön luototustoiminta, jonka myötä maa toisensa jälkeen ajautuu kriisiin ja pakotetaan uusliberalisointiohjelmiin. Monet asiantuntijat ovat arvostelleet, ettei tällainen vakaussopimus suinkaan vakautta tuo, päinvastoin: nyt rakennetaan turvattomuuden, tukahdutettujen talouksien ja kasvavien tuloerojen Eurooppaa.
Vaihtoehtojakin olisi. Voitaisiin vaatia pankkeja vastuuseen löyhästä luototuksestaan ja puhdistamaan roskalainat taseistaan. Voitaisiin ohjata velkamaat hallittuun sovitteluun, jossa ulkopuolista tukea suunnataan peruspalvelujen ja työpaikkojen turvaamiseen.
Toimenpiteiden kattamiseksi voitaisiin säätää rahoitusmarkkinaveroja. Mikäli pankkitukiin olisi turvauduttava, olisi vastineeksi vaadittava pankkien osittaista kansallistamista.
Ei muutaman maan velkaantuminen tarkoita vielä Euroopan loppua. Sen sijaan vakaussopimus, siitä ei voi olla varma
(Julkaistu Lehtiyhtymän paikallislehdissä 3.7.2011)
Enemmän huolettavat ne sopimusehdot, joilla rahaa jaetaan. Esimerkiksi Portugalin tukipaketissa on kaikkiaan 222 pienellä präntättyä kohtaa, jotka sisältävät leikkauksia palkoista, sosiaaliturvasta ja kouluilta. Lisäksi edellytetään strategisesti tärkeän valtion omaisuuden polkumyyntiä. Listalla ovat satamien, lentokenttien ja energiayhtiöiden yksityistämiset.
Velkaantuneille maille tarjotaan sellaista uusliberalismin matokuuria, että jos ei tauti vielä tapa, lääkkeet sen varmasti tekevät.
Sopimusehdoista syntyy negatiivinen kierre, jossa vaaditut leikkaukset vähentävät kulutuskysyntää ja siten vaikeuttavat kotitalouksien ja yritysten mahdollisuuksia selvitä veloistaan. Tämä puolestaan kasvattaa pankkien roskalainataakkaa, pienentää valtion verotuloja ja lisäävät työttömyyden kustannuksia.
Suomalaiset ovat syyttömiä tilanteeseen ja siksi aiheesta harmissaan, kun nyt joutuvat maksumiehiksi. Toisaalta, eivät tätä sotkua tehneet myöskään velkamaiden kansalaiset. Meidän rahamme voimalla heidät pannaan luopumaan sosiaaliturvasta, palveluista ja työoikeuksista. Ei ihme, että myös kreikkalaisia ja portugalilaisia harmittaa.
Samaan aikaan Euroopan keskuspankki valmistelee pysyvää rahastoa, jolla varmistettaisiin ylikansallinen pankkituki myös tulevaisuudessa. Sen myötä Eurooppaan vakiinnutetaan vastuuton ja riskitön luototustoiminta, jonka myötä maa toisensa jälkeen ajautuu kriisiin ja pakotetaan uusliberalisointiohjelmiin. Monet asiantuntijat ovat arvostelleet, ettei tällainen vakaussopimus suinkaan vakautta tuo, päinvastoin: nyt rakennetaan turvattomuuden, tukahdutettujen talouksien ja kasvavien tuloerojen Eurooppaa.
Vaihtoehtojakin olisi. Voitaisiin vaatia pankkeja vastuuseen löyhästä luototuksestaan ja puhdistamaan roskalainat taseistaan. Voitaisiin ohjata velkamaat hallittuun sovitteluun, jossa ulkopuolista tukea suunnataan peruspalvelujen ja työpaikkojen turvaamiseen.
Toimenpiteiden kattamiseksi voitaisiin säätää rahoitusmarkkinaveroja. Mikäli pankkitukiin olisi turvauduttava, olisi vastineeksi vaadittava pankkien osittaista kansallistamista.
Ei muutaman maan velkaantuminen tarkoita vielä Euroopan loppua. Sen sijaan vakaussopimus, siitä ei voi olla varma
(Julkaistu Lehtiyhtymän paikallislehdissä 3.7.2011)
29.6.11
Aborttikysymykseen on vain vääriä vastauksia
Aborttikeskustelu käydään tasaisin väliajoin aika lailla saman kaavan mukaan. Nyt se on täällä taas, sillä kristillisdemokraattien vaatimuksesta hallitusohjelmaan tuli kirjaus lainsäädännön tarkastelusta. Sen mukaan raskauden keskeytyksen saa julkisen terveydenhuollon palveluna ja pääsääntöisesti aina 12. raskausviikkoon saakka. Samalla tarvetta keskeytysten määrään pyritään vähentämään seksivalistuksella, ehkäisyvälineiden saatavuudella ja lapsiperheiden riittävällä sosiaaliturvalla.
Niin kuin hallitusneuvotteluissakin kävi, usein abortin vastustajat käyttävät ensimmäisen keskusteluvuoron. He vetoavat elämän pyhyyteen, erityisesti syntymättömän lapsen elämän. Miten poliitikot voisivat noin vain päättää, että 11-viikkoainen sikiö on pelkkä solumöykky, kun sitä vain viikkoa myöhemmin vaalitaan ihmisvauvana?
Tähän vastapuolella on tapana muistuttaa, että myös abortin kieltämiseen liittyy vakavia eettisiä ongelmia. Vuosituhansien ajan on naisia painostettu, pakkonaitettu ja raiskattu raskaaksi. Päätöksiä hedelmöittymisestä ovat tehneet miehet, vaikka seuraukset kaatuvat naisten harteille. Lapsen syntymä ei ole vain avuton ensihymy ja söpöjen pikkujalkojen tepsutusta, se voi merkitä myös köyhyyttä, väsymystä tai väkivaltaa. Naiset ovat saaneet maksaa hedelmöittymisestä nuoruutensa, vapautensa, hampaansa ja monesti henkensäkin. Eikö naiselle kuulu oikeus päättää omasta ruumiistaan, siinä kuin miehillekin?
Ristiriita on sovittamaton. Lopulta keskustelussa päädytäänkin takaisin mykkäkouluun, joka jatkuu aina seuraavaan ryöpsähdykseen saakka.
Jos unohdetaan hetkeksi nämä suuret periaatteelliset kysymykset syntymästä, elämästä ja vapaudesta, Suomen malli näyttäisi kuitenkin toimivan hyvin. Turvallisen abortin mahdollisuus on vienyt leivän ”enkelintekijöiltä”, joiden käsiin aikaisemmin kuoli tuhansia naisia. Myös abortin vastustajilla pitäisi olla syytä tyytyväisyyteen, sillä Suomessa tehdään tosiasiallisesti vähemmän keskeytyksiä kuin niissä maissa, joissa lainsäädäntö on tiukempaa. Kun suomalainen malli ei siis kärsi mistään välittömästä kriisistä, nyt voisi olla tilaa pohtia, mitä uusia näkökulmia yhteiskunnallinen muutos on tuonut aborttipolitiikkaan.
Olisi aika keskustella esimerkiksi siitä, miten miesliikkeen heräämisen tulisi vaikuttaa aborttioikeuksiin. Julkisuudessa on näkynyt joitakin vaatimuksia miehen oikeudesta olla tulematta vanhemmaksi, mutta entä toisin päin? Kun hedelmöittyminen on ehkäisyvälineiden myötä paremmin naisten kuin miesten käsissä ja samaan aikaan miehet kantavat yhä enemmän vastuuta syntyvien lasten hoivassa, eikö tämän muutoksen pitäisi heijastua myös siihen, kuka ja millä ehdoin voi päättää raskauden keskeytyksestä? Jos esimerkiksi parinkunnan lasten ensisijaisena hoitajana kunnostautunut isä haluaisi pitää lapsen ja urasuuntautunut äiti haluaa keskeytyksen, onko isällä sananvaltaa? Entä miten silloin turvataan naisen ruumiillinen autonomia?
Toinen merkittävä yhteiskunnallinen muutos on lääketieteen kehitys, jonka seurauksena sikiön kehitysvauriot voidaan havaita jo raskauden alkuvaiheessa. Näistä raskaudenkeskeytyksistä ei puhuta, vaikka kaikki perheet ohjataan rutiiniseulontoihin ja yhä useamman abortin takana on sikiön oletettu vammaisuus. Kun seulonnan syytä ei avata vanhempien kanssa, toimenpiteeseen ohjautuvat nekin, jotka aikovat pitää sikiön vammaisenakin.
Tiedetään, että joissakin keräilijäkulttuureissa vammaiset vastasyntyneet tapettiin, koska koko heimon selviytyminen riippui ratkaisevasti sen jäsenten toimintakyvystä. Toisaalta tiedetään myös, että jo kivikauden yhteisöissä saatettiin huolehtia vaikeasti liikuntavammaisista aina aikuiseksi asti. Nyt yhdessä maailman rikkaimmista maista on luotu kattava neuvolajärjestelmä, joka epäsuorasti kannustaa abortoimaan sairaat lapset. Se on rakennettu ilman avointa keskustelua siitä, millaista käsitystä perheestä, ihmisestä ja yhteisöstä se palvelee.
Mikäli lapsi todetaan vammaiseksi, voidaan keskeytys tehdä erikoisluvalla vielä 24. raskausviikolla. Poikkeukselle on lääketieteellinen perusta, kehitysvaurioita ei nimittäin välttämättä havaita aikaisemmin. Samalla laki kuitenkin lähettää piiloviestiä siitä, että terve sikiö arvotetaan ihmiseksi kolmen kuukauden jälkeen, mutta vammainen saa ihmisoikeudet vasta kolme kuukautta myöhemmin. Kun näin vahva eettis-poliittinen linjaus tehdään hiljaisuudessa virkamiestyönä, syntyy ikäviä assosiaatioita rodunjalostusoppeihin.
Joskus politiikassa on hyväksyttävä, ettei kaikkeen ole olemassa oikeaa vastausta. Silloin pitäisi yrittää yhdessä löytää se vähiten väärä.
Niin kuin hallitusneuvotteluissakin kävi, usein abortin vastustajat käyttävät ensimmäisen keskusteluvuoron. He vetoavat elämän pyhyyteen, erityisesti syntymättömän lapsen elämän. Miten poliitikot voisivat noin vain päättää, että 11-viikkoainen sikiö on pelkkä solumöykky, kun sitä vain viikkoa myöhemmin vaalitaan ihmisvauvana?
Tähän vastapuolella on tapana muistuttaa, että myös abortin kieltämiseen liittyy vakavia eettisiä ongelmia. Vuosituhansien ajan on naisia painostettu, pakkonaitettu ja raiskattu raskaaksi. Päätöksiä hedelmöittymisestä ovat tehneet miehet, vaikka seuraukset kaatuvat naisten harteille. Lapsen syntymä ei ole vain avuton ensihymy ja söpöjen pikkujalkojen tepsutusta, se voi merkitä myös köyhyyttä, väsymystä tai väkivaltaa. Naiset ovat saaneet maksaa hedelmöittymisestä nuoruutensa, vapautensa, hampaansa ja monesti henkensäkin. Eikö naiselle kuulu oikeus päättää omasta ruumiistaan, siinä kuin miehillekin?
Ristiriita on sovittamaton. Lopulta keskustelussa päädytäänkin takaisin mykkäkouluun, joka jatkuu aina seuraavaan ryöpsähdykseen saakka.
Jos unohdetaan hetkeksi nämä suuret periaatteelliset kysymykset syntymästä, elämästä ja vapaudesta, Suomen malli näyttäisi kuitenkin toimivan hyvin. Turvallisen abortin mahdollisuus on vienyt leivän ”enkelintekijöiltä”, joiden käsiin aikaisemmin kuoli tuhansia naisia. Myös abortin vastustajilla pitäisi olla syytä tyytyväisyyteen, sillä Suomessa tehdään tosiasiallisesti vähemmän keskeytyksiä kuin niissä maissa, joissa lainsäädäntö on tiukempaa. Kun suomalainen malli ei siis kärsi mistään välittömästä kriisistä, nyt voisi olla tilaa pohtia, mitä uusia näkökulmia yhteiskunnallinen muutos on tuonut aborttipolitiikkaan.
Olisi aika keskustella esimerkiksi siitä, miten miesliikkeen heräämisen tulisi vaikuttaa aborttioikeuksiin. Julkisuudessa on näkynyt joitakin vaatimuksia miehen oikeudesta olla tulematta vanhemmaksi, mutta entä toisin päin? Kun hedelmöittyminen on ehkäisyvälineiden myötä paremmin naisten kuin miesten käsissä ja samaan aikaan miehet kantavat yhä enemmän vastuuta syntyvien lasten hoivassa, eikö tämän muutoksen pitäisi heijastua myös siihen, kuka ja millä ehdoin voi päättää raskauden keskeytyksestä? Jos esimerkiksi parinkunnan lasten ensisijaisena hoitajana kunnostautunut isä haluaisi pitää lapsen ja urasuuntautunut äiti haluaa keskeytyksen, onko isällä sananvaltaa? Entä miten silloin turvataan naisen ruumiillinen autonomia?
Toinen merkittävä yhteiskunnallinen muutos on lääketieteen kehitys, jonka seurauksena sikiön kehitysvauriot voidaan havaita jo raskauden alkuvaiheessa. Näistä raskaudenkeskeytyksistä ei puhuta, vaikka kaikki perheet ohjataan rutiiniseulontoihin ja yhä useamman abortin takana on sikiön oletettu vammaisuus. Kun seulonnan syytä ei avata vanhempien kanssa, toimenpiteeseen ohjautuvat nekin, jotka aikovat pitää sikiön vammaisenakin.
Tiedetään, että joissakin keräilijäkulttuureissa vammaiset vastasyntyneet tapettiin, koska koko heimon selviytyminen riippui ratkaisevasti sen jäsenten toimintakyvystä. Toisaalta tiedetään myös, että jo kivikauden yhteisöissä saatettiin huolehtia vaikeasti liikuntavammaisista aina aikuiseksi asti. Nyt yhdessä maailman rikkaimmista maista on luotu kattava neuvolajärjestelmä, joka epäsuorasti kannustaa abortoimaan sairaat lapset. Se on rakennettu ilman avointa keskustelua siitä, millaista käsitystä perheestä, ihmisestä ja yhteisöstä se palvelee.
Mikäli lapsi todetaan vammaiseksi, voidaan keskeytys tehdä erikoisluvalla vielä 24. raskausviikolla. Poikkeukselle on lääketieteellinen perusta, kehitysvaurioita ei nimittäin välttämättä havaita aikaisemmin. Samalla laki kuitenkin lähettää piiloviestiä siitä, että terve sikiö arvotetaan ihmiseksi kolmen kuukauden jälkeen, mutta vammainen saa ihmisoikeudet vasta kolme kuukautta myöhemmin. Kun näin vahva eettis-poliittinen linjaus tehdään hiljaisuudessa virkamiestyönä, syntyy ikäviä assosiaatioita rodunjalostusoppeihin.
Joskus politiikassa on hyväksyttävä, ettei kaikkeen ole olemassa oikeaa vastausta. Silloin pitäisi yrittää yhdessä löytää se vähiten väärä.
18.6.11
Hallitusohjelmasta
Lähes kuukauden väännön jälkeen on päätöksen aika, mennäkö hallitukseen vai oppositioon. Neuvotteluryhmän selkeä enemmistö päätyi suosittamaan hallitukseen menoa. Lopullisen päätöksen tekee puoluevaltuusto yhdessä eduskuntaryhmän kanssa ensi sunnuntaina.
Tässä merkinnässä perustelen lyhyesti, miksi olen sitä mieltä, ettei Vasemmistoliiton pitäisi osallistua hallitukseen. Olen pyrkinyt listaamaan nimenomaan hallitusohjelman pulmakohtia. kokonaiskuvan saamiseksi on siksi hyvä lukea rinnalla jotakin myönteisempää analyysiä tai sitten itse ohjelmaa.
Olen vakuuttunut siitä, että neuvottelijamme ovat tehneet todella hyvää työtä. Aikaa ja vaivaa ei ole säästelty, ja ilman meitä olisi moni asia ohjelmassa varmasti toisin. Erityisen iloinen olen siitä, miten tarmokkaasti ja kaikkia stereotypioita uhmaten näin ay-vasemmiston puolustavan norppia, visioivan tuulipuistoja ja vaativan sukupuolineutraalia avioliittoa – monta kertaa sain olla porukoistani todella ylpeä. Tärkeitä asioita myös saavutettiin, esimerkiksi työttömyysetuuksien (100e) ja toimeentulotuen perusosan (25e) tasokorotukset, lisäydinvoiman torppaus ja nuorisotakuu. Merkittävä asia on myös se, että verotus nyt ensimmäistä kertaa vuosiin kääntyy progressiivisempaan suuntaan.
Silti, tulossa on leikkaushallitus. Säästöt kohdistuvat erityisesti kuntiin, joiden tuloja tiputtaa sekä yhteisöveron alentaminen että valtionosuuksien pienentäminen. Tämä tietysti vaikuttaa suoraan kuntien peruspalveluihin. Hintojen ja palkkojen noustessa jo nollabudjetti merkitsisi kunnissa koulujen lakkauttamisia ja terveyskeskusten kesäsulkuja, miinusbudjetti tietysti enemmän.
- Leikkauksista kärsivät varsinkin pienet, köyhät tai maalaiset kunnat, joille valtionosuudet ovat tärkeä tulolähde. Lisäksi niiden kannettavaksi jäävät maatalouden mittavat säästöt, sekä tietysti se, että tienpidon korjausvelka kasvaa entisestään. Myöskään harvaan asuttujen alueiden joukkoliikenteen rapauttamista ei tällä ohjelmalla pysäytetä.
- Merkittäviä leikkauksia kohdistetaan myös Suomen akatemiaan, yliopistoihin sekä muuhun peruskoulun jälkeiseen rahoitukseen
- Itse pidän ikävänä signaalina sitä, että samaan aikaan kun uusiutuvia energiamuotojen tukia leikataan (25 milj), toteutetaan energiaintensiivisten yritysten huomattavat (lisä-) energiaverohelpotukset (120 milj). Tämä vie uskottavuutta ohjelman kauniilta ympäristömuotoiluilta.
- Kehitysyhteistyömäärärahoja ei leikata, mutta ne jäädytetään vuosiksi 13 ja 14. Se tarkoittaa, että asetetusta 0,7 % tavoitteesta ajaudutaan entistä kauemmaksi. (Vertailu tosin on hankalaa, sillä määrärahojen laskentaperusteita tullaan muuttamaan.)
- Kaikki leikkaukset eivät vielä ole tiedossa: syksyn budjettiriiheen on jätetty 100 miljoonan leikkaustarve ratkaistavaksi.
Edellisten seikkojen lisäksi ohjelmaan liittyy mielestäni merkittäviä epävarmuustekijöitä:
- Osallistuminen hallitusohjelmaan ei tarkoita vain Kreikan mahdollisen lisärahan tukemista. Se tarkoittaa myös, että Vasemmistoliitto sitoutuu äänestämään EU:n vakaussopimuksen puolesta. Oman arvioni mukaan kyseessä on eräs tämän vuosikymmenen tärkeimmistä päätöksistä. Vakaussopimuksessa me asetumme tukemaan IMF-tyyppisten uusliberalisointiohjelmien toteuttamista velkamaissa, esimerkiksi palvelujen yksityistämistä, sosiaaliturvan leikkauksia ja julkisen omaisuuden myyntiä. Eurooppaan ollaan nyt luomassa nyrkkiä, joka entisestään segmentoi pankkien turvattua asemaa ja uhkaa kaikkia vasemmistolle tärkeitä arvoja. Kaiken lisäksi järjestelmästä kaavaillaan sillä tavoin ”itsenäistä”, että hyväksymisen jälkeen on Suomen vaikutusvalta mekanismiin varsin rajattu.
- Tavalliseen tapaan on hallitusohjelmassa mainittu monia hienoja asioita, joihin ei kuitenkaan ole rahoitusta. Näiden osalta voi vain todeta, että jos lisäeuroja ei jostain ilmaannu, jäävät kirjauksetkin toteutumatta. Tähän ryhmään kuuluvat omalta neuvottelualueeltani mm. eläinten oikeuksien parantaminen, luomu- ja lähituotannon edistäminen, joukkoliikennetuki, pienyrittäjien asema ja laajakaistan valtakunnallistaminen.
- Kolmas iso epävarmuustekijä on yleinen taloustilanne. Monet asiantuntijat ennustelevat Eurooppaan vaikeaa taantumaa, mutta hallitusohjelma on viritetty pienenevän työttömyyden ja kasvavan talouden ennusteelle. Ohjelman yhteydessä on sovittu säännöllisistä välitarkastuksista. Tämä tarkoittaa, että taloustilanteen heikkeneminen vaarantaisi hallituskauden loppupuoliskolle jätetyt uudistukset (muun muassa opintotuen sitomisen indeksiin), ja merkitsisi lisäleikkauksia.
- Kaikki työelämän uudistukset siirrettiin sovittavaksi kolmikannassa. Me emme siis vielä tiedä, tuleeko seuraava hallitus parantamaan esimerkiksi vuokratyöntekijöiden tai pätkätyöläisten asemaa.
Viestin arviot perustuvat hallitusohjelman lisäksi sen tekemisessä käytettyihin tausta-aineistoihin ja asiantuntija-arvioihin. Koska palikat kuitenkin muuttuvat neuvotteluissa koko ajan, voivat yksityiskohdat olla joiltain osin virheellisiä.
Tässä merkinnässä perustelen lyhyesti, miksi olen sitä mieltä, ettei Vasemmistoliiton pitäisi osallistua hallitukseen. Olen pyrkinyt listaamaan nimenomaan hallitusohjelman pulmakohtia. kokonaiskuvan saamiseksi on siksi hyvä lukea rinnalla jotakin myönteisempää analyysiä tai sitten itse ohjelmaa.
Olen vakuuttunut siitä, että neuvottelijamme ovat tehneet todella hyvää työtä. Aikaa ja vaivaa ei ole säästelty, ja ilman meitä olisi moni asia ohjelmassa varmasti toisin. Erityisen iloinen olen siitä, miten tarmokkaasti ja kaikkia stereotypioita uhmaten näin ay-vasemmiston puolustavan norppia, visioivan tuulipuistoja ja vaativan sukupuolineutraalia avioliittoa – monta kertaa sain olla porukoistani todella ylpeä. Tärkeitä asioita myös saavutettiin, esimerkiksi työttömyysetuuksien (100e) ja toimeentulotuen perusosan (25e) tasokorotukset, lisäydinvoiman torppaus ja nuorisotakuu. Merkittävä asia on myös se, että verotus nyt ensimmäistä kertaa vuosiin kääntyy progressiivisempaan suuntaan.
Silti, tulossa on leikkaushallitus. Säästöt kohdistuvat erityisesti kuntiin, joiden tuloja tiputtaa sekä yhteisöveron alentaminen että valtionosuuksien pienentäminen. Tämä tietysti vaikuttaa suoraan kuntien peruspalveluihin. Hintojen ja palkkojen noustessa jo nollabudjetti merkitsisi kunnissa koulujen lakkauttamisia ja terveyskeskusten kesäsulkuja, miinusbudjetti tietysti enemmän.
- Leikkauksista kärsivät varsinkin pienet, köyhät tai maalaiset kunnat, joille valtionosuudet ovat tärkeä tulolähde. Lisäksi niiden kannettavaksi jäävät maatalouden mittavat säästöt, sekä tietysti se, että tienpidon korjausvelka kasvaa entisestään. Myöskään harvaan asuttujen alueiden joukkoliikenteen rapauttamista ei tällä ohjelmalla pysäytetä.
- Merkittäviä leikkauksia kohdistetaan myös Suomen akatemiaan, yliopistoihin sekä muuhun peruskoulun jälkeiseen rahoitukseen
- Itse pidän ikävänä signaalina sitä, että samaan aikaan kun uusiutuvia energiamuotojen tukia leikataan (25 milj), toteutetaan energiaintensiivisten yritysten huomattavat (lisä-) energiaverohelpotukset (120 milj). Tämä vie uskottavuutta ohjelman kauniilta ympäristömuotoiluilta.
- Kehitysyhteistyömäärärahoja ei leikata, mutta ne jäädytetään vuosiksi 13 ja 14. Se tarkoittaa, että asetetusta 0,7 % tavoitteesta ajaudutaan entistä kauemmaksi. (Vertailu tosin on hankalaa, sillä määrärahojen laskentaperusteita tullaan muuttamaan.)
- Kaikki leikkaukset eivät vielä ole tiedossa: syksyn budjettiriiheen on jätetty 100 miljoonan leikkaustarve ratkaistavaksi.
Edellisten seikkojen lisäksi ohjelmaan liittyy mielestäni merkittäviä epävarmuustekijöitä:
- Osallistuminen hallitusohjelmaan ei tarkoita vain Kreikan mahdollisen lisärahan tukemista. Se tarkoittaa myös, että Vasemmistoliitto sitoutuu äänestämään EU:n vakaussopimuksen puolesta. Oman arvioni mukaan kyseessä on eräs tämän vuosikymmenen tärkeimmistä päätöksistä. Vakaussopimuksessa me asetumme tukemaan IMF-tyyppisten uusliberalisointiohjelmien toteuttamista velkamaissa, esimerkiksi palvelujen yksityistämistä, sosiaaliturvan leikkauksia ja julkisen omaisuuden myyntiä. Eurooppaan ollaan nyt luomassa nyrkkiä, joka entisestään segmentoi pankkien turvattua asemaa ja uhkaa kaikkia vasemmistolle tärkeitä arvoja. Kaiken lisäksi järjestelmästä kaavaillaan sillä tavoin ”itsenäistä”, että hyväksymisen jälkeen on Suomen vaikutusvalta mekanismiin varsin rajattu.
- Tavalliseen tapaan on hallitusohjelmassa mainittu monia hienoja asioita, joihin ei kuitenkaan ole rahoitusta. Näiden osalta voi vain todeta, että jos lisäeuroja ei jostain ilmaannu, jäävät kirjauksetkin toteutumatta. Tähän ryhmään kuuluvat omalta neuvottelualueeltani mm. eläinten oikeuksien parantaminen, luomu- ja lähituotannon edistäminen, joukkoliikennetuki, pienyrittäjien asema ja laajakaistan valtakunnallistaminen.
- Kolmas iso epävarmuustekijä on yleinen taloustilanne. Monet asiantuntijat ennustelevat Eurooppaan vaikeaa taantumaa, mutta hallitusohjelma on viritetty pienenevän työttömyyden ja kasvavan talouden ennusteelle. Ohjelman yhteydessä on sovittu säännöllisistä välitarkastuksista. Tämä tarkoittaa, että taloustilanteen heikkeneminen vaarantaisi hallituskauden loppupuoliskolle jätetyt uudistukset (muun muassa opintotuen sitomisen indeksiin), ja merkitsisi lisäleikkauksia.
- Kaikki työelämän uudistukset siirrettiin sovittavaksi kolmikannassa. Me emme siis vielä tiedä, tuleeko seuraava hallitus parantamaan esimerkiksi vuokratyöntekijöiden tai pätkätyöläisten asemaa.
Viestin arviot perustuvat hallitusohjelman lisäksi sen tekemisessä käytettyihin tausta-aineistoihin ja asiantuntija-arvioihin. Koska palikat kuitenkin muuttuvat neuvotteluissa koko ajan, voivat yksityiskohdat olla joiltain osin virheellisiä.
11.6.11
Ihmisenmurskauskone
Jokaisessa yhteisössä esiintyy tilanteita, joissa aikuinen ihminen ei elätä itseään työllä. Tästä alkaa politiikka. On sovittava, milloin työttömyys on hyväksyttävää, mikä ylipäänsä määritellään työksi ja onko työtä tekemättömällä samat oikeudet ja ihmisarvo kuin muillakin.
Viime vuosien Suomessa ansiotyön ulkopuolelle jäämistä on ajateltu ensisijaisesti yksilön asenneongelmaksi. Työvoimapolitiikan inhimillisemmät juonteet näyttävät tallautuvan tämän tulkinnan alle. Vähitellen kasvaa huima työkkäri-Kela-sossu –pyörre, jonka piilotavoitteena on niin epämiellyttävä kyyti, että mikä tahansa työ millä tahansa ehdoilla alkaa maistua.
Ensin tulivat karenssien kiristykset ja vuodesta 2006 voidaan työmarkkinatuki lakkauttaa määrättömäksi ajaksi. Samaan aikaan on sallittu leikkaukset työvoimapoliittisista toimenpiteistä kieltäytyvän henkilön toimeentulotukeen. Sanktioiden perusteet jättävät harkintavallan viranomaisille. Niitä on jaettu esimerkiksi henkilöille, jotka ovat kieltäytyneet työskentelemästä laittomissa ja vaarallisissa olosuhteissa tai kyseenalaistaneet työkkärin ”hatunnostokurssien” mielekkyyden.
Sanktiopolitiikan seurauksena köyhät ovat nyt entistä köyhempiä. Pelkälle sossun toimeentulotuelle pudonneiden määrä kasvaa nopeasti ja jos kurittomuus jatkuu, voidaan tästä viimeisestäkin tuesta napsaista melkein puolet. Aikoinaan ihmisten auttamiseen laaditusta järjestelmästä on tulossa tunnoton murskain, jossa ihmisiltä viedään rahat, aika, itsetunto ja kunnia.
Keppien jytkeestä huolimatta ei odotettua tulosta vain synny. Pitkäaikaistyöttömyys on edelleen tuplat 80-luvun tasosta, jolloin vastaavia sanktioita ei ollut. Ihmisiä saadaan kyllä uhkailtua erilaisiin harjoitteluihin ja tukitöihin, mutta nämä toimenpiteet eivät näytä lisäävän työllisten nettomäärää. Jos tuolileikissä on 10 pelaajaa ja 9 tuolia, ei tuolien määrä siitä kasva, vaikka pelaajat olisivat kuinka motivoituneita.
Ehkä vika ei olekaan työttömissä, vaan ilmiön viranomaistulkinnassa. Kun työelämä säädetään vain voimakkaimpien hartialeveydelle, tehdään väistämättä melkoisesta osasta ihmisiä työmarkkinakelvottomia. Syntyy harha, että vain stahanovilainen supertyöläinen voi olla hyödyllinen ja arvostettu yhteisönsä jäsen.
Suurin osa meistä on jossakin vaiheessa elämäänsä vanha, huonokuntoinen, ylirasittunut, kriisissä, hoivavelvollinen tai jostakin muusta syystä vajaateholla. Armollisempi yhteiskunta ja työkulttuuri sietävät sen. Ymmärtävät, että elämä on.
(Lehtiyhtymälle 11.6.2011)
Viime vuosien Suomessa ansiotyön ulkopuolelle jäämistä on ajateltu ensisijaisesti yksilön asenneongelmaksi. Työvoimapolitiikan inhimillisemmät juonteet näyttävät tallautuvan tämän tulkinnan alle. Vähitellen kasvaa huima työkkäri-Kela-sossu –pyörre, jonka piilotavoitteena on niin epämiellyttävä kyyti, että mikä tahansa työ millä tahansa ehdoilla alkaa maistua.
Ensin tulivat karenssien kiristykset ja vuodesta 2006 voidaan työmarkkinatuki lakkauttaa määrättömäksi ajaksi. Samaan aikaan on sallittu leikkaukset työvoimapoliittisista toimenpiteistä kieltäytyvän henkilön toimeentulotukeen. Sanktioiden perusteet jättävät harkintavallan viranomaisille. Niitä on jaettu esimerkiksi henkilöille, jotka ovat kieltäytyneet työskentelemästä laittomissa ja vaarallisissa olosuhteissa tai kyseenalaistaneet työkkärin ”hatunnostokurssien” mielekkyyden.
Sanktiopolitiikan seurauksena köyhät ovat nyt entistä köyhempiä. Pelkälle sossun toimeentulotuelle pudonneiden määrä kasvaa nopeasti ja jos kurittomuus jatkuu, voidaan tästä viimeisestäkin tuesta napsaista melkein puolet. Aikoinaan ihmisten auttamiseen laaditusta järjestelmästä on tulossa tunnoton murskain, jossa ihmisiltä viedään rahat, aika, itsetunto ja kunnia.
Keppien jytkeestä huolimatta ei odotettua tulosta vain synny. Pitkäaikaistyöttömyys on edelleen tuplat 80-luvun tasosta, jolloin vastaavia sanktioita ei ollut. Ihmisiä saadaan kyllä uhkailtua erilaisiin harjoitteluihin ja tukitöihin, mutta nämä toimenpiteet eivät näytä lisäävän työllisten nettomäärää. Jos tuolileikissä on 10 pelaajaa ja 9 tuolia, ei tuolien määrä siitä kasva, vaikka pelaajat olisivat kuinka motivoituneita.
Ehkä vika ei olekaan työttömissä, vaan ilmiön viranomaistulkinnassa. Kun työelämä säädetään vain voimakkaimpien hartialeveydelle, tehdään väistämättä melkoisesta osasta ihmisiä työmarkkinakelvottomia. Syntyy harha, että vain stahanovilainen supertyöläinen voi olla hyödyllinen ja arvostettu yhteisönsä jäsen.
Suurin osa meistä on jossakin vaiheessa elämäänsä vanha, huonokuntoinen, ylirasittunut, kriisissä, hoivavelvollinen tai jostakin muusta syystä vajaateholla. Armollisempi yhteiskunta ja työkulttuuri sietävät sen. Ymmärtävät, että elämä on.
(Lehtiyhtymälle 11.6.2011)
5.6.11
Kaksi politiikkaa
Aina 1800-luvulta lähtien työväenliike on kiistellyt siitä, onko hyväksyttävää osallistua porvarihallitukseen. Oikeaa vastausta ei ole, vaan asia on punnittava joka kerta uudelleen. Hallitus lupaa konkreettisia parannuksia ihmisten elämään, mutta samalla on suostuttava tukemaan omien periaatteiden ja lupausten vastaista kehitystä. Oppositiossa ei tarvitse taipua lehmänkauppoihin, mutta toisaalta ihmisten arkeen vaikuttamiseen on vähemmän pelimerkkejä.
Koko hallituskipuilua voi tarkastella pelinä, jossa liittolaiset ja voimasuhteet vaihtuvat, mutta pelaajia puolueesta toiseen yhdistää sama suppea politiikkakäsitys. Sen mukaan politiikka on yhtä kuin kokoukset, äänestyskartat ja neuvottelutaktiikat. Eduskuntaturnaukseen kutsutaan poliitikot, virkamiehet ja merkittävimmät etujärjestöt ja pelin voittaa se, joka onnistuu nappaamaan tärkeimmät ministerisalkut. Pelaajien valintaan tarvitaan vaalit, mutta alkuvihellyksen jälkeen on äänestäjällä vain seuraajan rooli.
Muitakin näkökulmia olisi tarjolla. Politiikkaa voidaan arvioida laajemmin koko sinä tapahtumaketjuna, jonka seurauksena päätökset lopulta syntyvät. Silloin huomataan, että jokainen uusi laki ja talouslinjaus riippuvat siitä, miten meillä määritellään politiikkaa, historiaa, tulevaisuuden mahdollisuuksia tai ihmisten onnen ehtoja. Niin hallitus kuin oppositiokin ovat alisteisia tälle yleiselle ymmärrykselle, joka arvottaa, rajaa ja määrittelee poliittiset kysymykset. Puolueen vaikutusvaltaa ei suoraan ratkaise sen hallitus/oppositioasema tai edes kannatusprosentti, vaan se, missä määrin se pystyy vaikuttamaan yleiseen mielipiteenmuodostukseen. Esimerkiksi viime vuosien ulkomaalaispolitiikan ykkösvaikuttaja on ollut perussuomalaiset. Sen on onnistunut ohjaamaan lehtikirjoittelua, herättämään kansalaiskeskustelua ja taivuttamaan hallitusta mieleisiinsä linjauksiin.
Politiikkakäsityksen laajentaminen johtaa väistämättä strategian uudelleenarviointiin. Jos vallan ajatellaan tulevan alhaalta, on poliittinen valtataistelukin taistelua siitä, miten asioita yhdistellään ja tehdään ymmärrettäviksi mediassa, pursiseuroilla, kouluissa tai asemabaareissa. Tällöin ei muutoksiakaan yritetä diilata määräenemmistöillä, vaan taivuttelemalla muita puolueita omien näkemysten tueksi. Esimerkiksi pieni oppositiopuolue vihreät onnistui näin nostamaan ympäristöteemat politiikan raskaaseen sarjaan.
Politiikan katunäkökulma ei miellytä ammattipoliitikkoja, koska se siirtää heidät tähdistä avustajan rooliin. Omien tulkintojen vääntäminen yleiseksi mielipiteeksi onnistuu vain puolueelta, joka kykenee rekrytoimaan innostunutta kenttäväkeä ja uusiin avauksiin kykeneviä avaintoimijoita. Sen on rakennettava verkosto, jossa työstetään ja taustoitetaan kilpailevaa ymmärrystä, vallataan keskustelun solmukohtia ja tavoitetaan laajalti myös aktiivipolitiikan ulkopuolisia ihmisiä. Toki poliitikot voivat olla tässä avuksi, mutta ratkaiseva työ tehdään kaukana eduskunnan marmorikäytävistä.
Viime vuosina on puhuttu paljon työurien pituudesta. Yleisen käsityksen mukaan Suomi ei selviä suurten ikäluokkien vanhenemisesta muutoin kuin työuria pidentämällä. Poliittista kiistaa käydäänkin siitä, pitäisikö meidän nyt lisätä ihmisten työvuosia korottamalla eläkeikää vai panostamalla työelämän laatuun. Mikään puolue ei muista tai ainakaan uskalla sanoa ääneen, miten muutama vuosikymmen sitten koko keskustelua olisi pidetty pähkähulluna. Silloin tavoiteltiin työurien lyhentämistä ja tuottavuuden nousun myötä siinä onnistuttiinkin.
Lopulta ei ole oleellista, voittaako työhyvinvointi- vaiko eläkeikäpuolue. Todellinen voittaja on se, joka sai eduskunnan ja koko yhteiskunnan vakuuttuneeksi, ettei näin rikkaalla maalla ole varaa vapaa-aikaan.
Koko hallituskipuilua voi tarkastella pelinä, jossa liittolaiset ja voimasuhteet vaihtuvat, mutta pelaajia puolueesta toiseen yhdistää sama suppea politiikkakäsitys. Sen mukaan politiikka on yhtä kuin kokoukset, äänestyskartat ja neuvottelutaktiikat. Eduskuntaturnaukseen kutsutaan poliitikot, virkamiehet ja merkittävimmät etujärjestöt ja pelin voittaa se, joka onnistuu nappaamaan tärkeimmät ministerisalkut. Pelaajien valintaan tarvitaan vaalit, mutta alkuvihellyksen jälkeen on äänestäjällä vain seuraajan rooli.
Muitakin näkökulmia olisi tarjolla. Politiikkaa voidaan arvioida laajemmin koko sinä tapahtumaketjuna, jonka seurauksena päätökset lopulta syntyvät. Silloin huomataan, että jokainen uusi laki ja talouslinjaus riippuvat siitä, miten meillä määritellään politiikkaa, historiaa, tulevaisuuden mahdollisuuksia tai ihmisten onnen ehtoja. Niin hallitus kuin oppositiokin ovat alisteisia tälle yleiselle ymmärrykselle, joka arvottaa, rajaa ja määrittelee poliittiset kysymykset. Puolueen vaikutusvaltaa ei suoraan ratkaise sen hallitus/oppositioasema tai edes kannatusprosentti, vaan se, missä määrin se pystyy vaikuttamaan yleiseen mielipiteenmuodostukseen. Esimerkiksi viime vuosien ulkomaalaispolitiikan ykkösvaikuttaja on ollut perussuomalaiset. Sen on onnistunut ohjaamaan lehtikirjoittelua, herättämään kansalaiskeskustelua ja taivuttamaan hallitusta mieleisiinsä linjauksiin.
Politiikkakäsityksen laajentaminen johtaa väistämättä strategian uudelleenarviointiin. Jos vallan ajatellaan tulevan alhaalta, on poliittinen valtataistelukin taistelua siitä, miten asioita yhdistellään ja tehdään ymmärrettäviksi mediassa, pursiseuroilla, kouluissa tai asemabaareissa. Tällöin ei muutoksiakaan yritetä diilata määräenemmistöillä, vaan taivuttelemalla muita puolueita omien näkemysten tueksi. Esimerkiksi pieni oppositiopuolue vihreät onnistui näin nostamaan ympäristöteemat politiikan raskaaseen sarjaan.
Politiikan katunäkökulma ei miellytä ammattipoliitikkoja, koska se siirtää heidät tähdistä avustajan rooliin. Omien tulkintojen vääntäminen yleiseksi mielipiteeksi onnistuu vain puolueelta, joka kykenee rekrytoimaan innostunutta kenttäväkeä ja uusiin avauksiin kykeneviä avaintoimijoita. Sen on rakennettava verkosto, jossa työstetään ja taustoitetaan kilpailevaa ymmärrystä, vallataan keskustelun solmukohtia ja tavoitetaan laajalti myös aktiivipolitiikan ulkopuolisia ihmisiä. Toki poliitikot voivat olla tässä avuksi, mutta ratkaiseva työ tehdään kaukana eduskunnan marmorikäytävistä.
Viime vuosina on puhuttu paljon työurien pituudesta. Yleisen käsityksen mukaan Suomi ei selviä suurten ikäluokkien vanhenemisesta muutoin kuin työuria pidentämällä. Poliittista kiistaa käydäänkin siitä, pitäisikö meidän nyt lisätä ihmisten työvuosia korottamalla eläkeikää vai panostamalla työelämän laatuun. Mikään puolue ei muista tai ainakaan uskalla sanoa ääneen, miten muutama vuosikymmen sitten koko keskustelua olisi pidetty pähkähulluna. Silloin tavoiteltiin työurien lyhentämistä ja tuottavuuden nousun myötä siinä onnistuttiinkin.
Lopulta ei ole oleellista, voittaako työhyvinvointi- vaiko eläkeikäpuolue. Todellinen voittaja on se, joka sai eduskunnan ja koko yhteiskunnan vakuuttuneeksi, ettei näin rikkaalla maalla ole varaa vapaa-aikaan.
22.3.11
Elämä hallinnasta!
Viime viikolla kaupunkilehti Moro kertoi eläkeläispariskunnasta, joka aurasi talvesta toiseen tonttinsa ohitse kulkevaa kävelytietä. Sitten talkoilu tyssäsi viranomaisten varoitukseen: jos joku liukastuisi ja loukkaisi itsensä, voitaisiin lumitöiden tekijä vaatia korvausvastuuseen.
Nyt kaupungin alueelle sijoittuva kävelytie on talvet lumen peitossa, ihmisten tallaamaa kapeaa kinttupolkua lukuun ottamatta. Lastenrattaat, rollaattorit ja huonojalkaiset joutuvat kiertämään. Lehtijutussa vastaava virkamies pahoitteli asiantilaa ja rauhoitteli, että kyllä lumitöitä voi tehdä talkoilla jatkossakin. Siihen vain täytyy anoa virastosta lupa.
Muuten ei tilanne kuulemma pysy hallinnassa.
Tapaus kuvaa erinomaisesti suomalaisen yhteiskunnan taipumusta totalitarismiin, kuinka viranomaisvalta luisuu täällä helposti terveen järjen tuolle puolen. Alkujaan arjen helpottamiseksi laaditut säännöt kääntyvätkin itseään vastaan ja tukahduttavat sen epävirallisen ja epämuodollisen arjen, josta yhteisö viime kädessä ammentaa voimansa.
Usein näissä tilanteissa vedotaan ”hallinnan katoamiseen”. Järjettömiäkin sääntöjä (tai niiden viranomaistulkintoja) noudatetaan, koska säännöttömyys mielletään anarkiaksi. Tuskin Moron virkamieskään pelkäsi, että sooloilevat auraaja-amatöörit vaarantaisivat yhteiskuntajärjestyksen. Sen sijaan itsenäinen ajattelu ja toiminta voivat sen tehdä. Siksi monet valitsevat mieluummin sääntöjen suojaaman häkin.
Niin minäkin monesti teen, mukavuussyistä ja koska on aina helpompaa uida virran mukana. Niinpä viritän keväisin parvekkeen pyykkinarun piiloon vyötärön korkeudelle, vaikka osa pyykeistä laahaa silloin maata ja vaikka oikeastaan minusta kuivuvat pyykit ovat pikemminkin kodikkaita kuin epäsiistejä. Kunnioitan maitopurkin parasta ennen –päivämäärää, vaikka on sääli kaataa ihan hyvän näköistä maitoa viemäriin. Painostan lastani lukemaan biologian kokeisiin, vaikka olenkin salaa yhtä mieltä heinien tunnistamisen tarpeettomuudesta.
Sääntöjen noudattamista pidetään yleisen edun mukaisena usein silloinkin, kun ne johtavat arveluttaviin tilanteisiin. Vuosi sitten Romanian romanit karkotettiin itsekyhätystä leiristään rakennusviraston päätöksellä. Vanha nainen nosti jätesäkkiin pakatun omaisuutensa ja kysyi poliislta, minne heidän nyt pitäisi tehdä. Ei poliisi tiennyt. Hänen tehtävänsä oli valvoa sääntöjä, ei sitä, onko ihmisillä suojaa pakkasöinä.
Kun säännöt muuttuvat epämukavista epäoikeudenmukaisiksi, ne on voitava kyseenalaistaan. Tulee piste, jossa on vain uskallettava luottaa, ihmisten empatiaan ja arkijärkeen, vaikka ne välillä pettävätkin. Loppupeleissä ei elämää kuitenkaan voi elää muuten kuin fiilispohjalta.
Nyt kaupungin alueelle sijoittuva kävelytie on talvet lumen peitossa, ihmisten tallaamaa kapeaa kinttupolkua lukuun ottamatta. Lastenrattaat, rollaattorit ja huonojalkaiset joutuvat kiertämään. Lehtijutussa vastaava virkamies pahoitteli asiantilaa ja rauhoitteli, että kyllä lumitöitä voi tehdä talkoilla jatkossakin. Siihen vain täytyy anoa virastosta lupa.
Muuten ei tilanne kuulemma pysy hallinnassa.
Tapaus kuvaa erinomaisesti suomalaisen yhteiskunnan taipumusta totalitarismiin, kuinka viranomaisvalta luisuu täällä helposti terveen järjen tuolle puolen. Alkujaan arjen helpottamiseksi laaditut säännöt kääntyvätkin itseään vastaan ja tukahduttavat sen epävirallisen ja epämuodollisen arjen, josta yhteisö viime kädessä ammentaa voimansa.
Usein näissä tilanteissa vedotaan ”hallinnan katoamiseen”. Järjettömiäkin sääntöjä (tai niiden viranomaistulkintoja) noudatetaan, koska säännöttömyys mielletään anarkiaksi. Tuskin Moron virkamieskään pelkäsi, että sooloilevat auraaja-amatöörit vaarantaisivat yhteiskuntajärjestyksen. Sen sijaan itsenäinen ajattelu ja toiminta voivat sen tehdä. Siksi monet valitsevat mieluummin sääntöjen suojaaman häkin.
Niin minäkin monesti teen, mukavuussyistä ja koska on aina helpompaa uida virran mukana. Niinpä viritän keväisin parvekkeen pyykkinarun piiloon vyötärön korkeudelle, vaikka osa pyykeistä laahaa silloin maata ja vaikka oikeastaan minusta kuivuvat pyykit ovat pikemminkin kodikkaita kuin epäsiistejä. Kunnioitan maitopurkin parasta ennen –päivämäärää, vaikka on sääli kaataa ihan hyvän näköistä maitoa viemäriin. Painostan lastani lukemaan biologian kokeisiin, vaikka olenkin salaa yhtä mieltä heinien tunnistamisen tarpeettomuudesta.
Sääntöjen noudattamista pidetään yleisen edun mukaisena usein silloinkin, kun ne johtavat arveluttaviin tilanteisiin. Vuosi sitten Romanian romanit karkotettiin itsekyhätystä leiristään rakennusviraston päätöksellä. Vanha nainen nosti jätesäkkiin pakatun omaisuutensa ja kysyi poliislta, minne heidän nyt pitäisi tehdä. Ei poliisi tiennyt. Hänen tehtävänsä oli valvoa sääntöjä, ei sitä, onko ihmisillä suojaa pakkasöinä.
Kun säännöt muuttuvat epämukavista epäoikeudenmukaisiksi, ne on voitava kyseenalaistaan. Tulee piste, jossa on vain uskallettava luottaa, ihmisten empatiaan ja arkijärkeen, vaikka ne välillä pettävätkin. Loppupeleissä ei elämää kuitenkaan voi elää muuten kuin fiilispohjalta.
2.3.11
Kirjastokortilla sähkökitara
Jonkin aikaa sitten valmistelin junassa esitelmää samalle illalle. Kun muistiinpanot pettivät, jouduin turvautumaan kirjastoon. Piti saada nopeasti selville tietyn varhaiskristillisen pyhimyksen nimi, joka hallitsijan tiukatessa kirkon omaisuutta marssitti tämän eteen kaupungin sairaat ja köyhät ja esitteli, että tässä oli seurakunnan aarre. Sen tarkemmin en muistanut vuosisataa, maata tai maanosaakaan.
Hetken aikaa oli kännykässäni hiljaista. Sitten virkailija rapisteli löytämäänsä teosta ja kysyi, tarkoitinko kenties Rooman keisari Valerianuksen vainoissa 200-luvulla vangittua Laurentiusta. No sehän se tietysti oli, äkkäsin helpottuneena.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kirjastolaitos on pelastanut pinteestä. Olen vuosien varrella kaivanut sen uumenista Gorbatshovin varhaisia puheita, afganistanilaista hömppäkirjallisuutta ja muinaisroomalaista seksivalistusta. Jos lähikirjastostani ei jotain löydy, se voidaan aina tilata – maakuntakirjastosta, valtakunnallisesta kirjastoverkosta tai lähes mistä maailman kolkasta tahansa.
Tietenkin internet on korvannut monia tiedonhakuun liittyviä tehtäviä ja audiovisuaalisen median kehitys vähentää kertomakirjallisuuden kysyntää. Silti kirjasto on säilyttänyt suosionsa: yli 70 prosenttia suomalaisista ilmoittaa käyttävänsä kirjastoa.
Parhaimmillaan kirjastot ovatkin paljon enemmän kuin kirjavarastoja: lapsiperheille ne tarjoavat turvallisen ja ilmaisen puuhapaikan, lukusali säästää työttömän kalliilta tilaukselta, eläkeläiset oppivat seniorisurffauksessa atk-taitoja ja usein lähikirjasto saa toimia nuorisokeskuksenakin. Julkisen tilan kaupallistuessa ja eriytyessä alkaa kirjasto olla viimeisiä paikkoja, jonne kaikki ovat tervetulleita ikään tai lompakkoon katsomatta.
Väitän, että kaikille avoin julkinen kirjasto on Suomen historian suurimpia innovaatioita. Ilman sitä olisivat waltarit, marimekot ja nokiat jääneet ehkä syntymättä. Samasta syystä epäilen kovasti suunnitelmia peruskoulun tuotteistamiseksi ulkomaanvientiin – suomalaisen lukutaidon taustalla kun ei ole vain laadukas opetus, vaan myös korkeatasoisen lastenkirjallisuuden hyvä saatavuus.
Jos uskaltaa ajatella vähän pidemmälle, voisi kirjasto olla osaratkaisu myös ylikulutukseen: tällä hetkellähän keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja nelinkertaisesti maapallon uusiutumiskykyyn nähden. On selvää, että materiaalista kulutusta on vähennettävä merkittävästi, ja kivuttomimmin se tapahtuu yhteiskäytön kautta.
Jos kirjoja voidaan lainata ja palauttaa, miksei samaa tehtäisi työkalujen, soitinten, urheiluvälineiden tai minkä tahansa sellaisen tavaran kanssa, jota harvoin mutta väistämättä tarvitaan? Ei maailma ehkä vielä sillä pelastu, mutta ainakin se veisi oikeaan suuntaan, säästäisi rajallisia ympäristöresursseja, helpottaisi erityisesti pienituloisten elämää ja kyseenalaistaisi tehokkaasti kapitalismin perustana olevan massakulutuksen välttämättömyyden.
Kun seuraavan kerran kaipaan iskuporakonetta, ehkä voisin hakea sen lainastosta kirjastokortillani.
Hetken aikaa oli kännykässäni hiljaista. Sitten virkailija rapisteli löytämäänsä teosta ja kysyi, tarkoitinko kenties Rooman keisari Valerianuksen vainoissa 200-luvulla vangittua Laurentiusta. No sehän se tietysti oli, äkkäsin helpottuneena.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kirjastolaitos on pelastanut pinteestä. Olen vuosien varrella kaivanut sen uumenista Gorbatshovin varhaisia puheita, afganistanilaista hömppäkirjallisuutta ja muinaisroomalaista seksivalistusta. Jos lähikirjastostani ei jotain löydy, se voidaan aina tilata – maakuntakirjastosta, valtakunnallisesta kirjastoverkosta tai lähes mistä maailman kolkasta tahansa.
Tietenkin internet on korvannut monia tiedonhakuun liittyviä tehtäviä ja audiovisuaalisen median kehitys vähentää kertomakirjallisuuden kysyntää. Silti kirjasto on säilyttänyt suosionsa: yli 70 prosenttia suomalaisista ilmoittaa käyttävänsä kirjastoa.
Parhaimmillaan kirjastot ovatkin paljon enemmän kuin kirjavarastoja: lapsiperheille ne tarjoavat turvallisen ja ilmaisen puuhapaikan, lukusali säästää työttömän kalliilta tilaukselta, eläkeläiset oppivat seniorisurffauksessa atk-taitoja ja usein lähikirjasto saa toimia nuorisokeskuksenakin. Julkisen tilan kaupallistuessa ja eriytyessä alkaa kirjasto olla viimeisiä paikkoja, jonne kaikki ovat tervetulleita ikään tai lompakkoon katsomatta.
Väitän, että kaikille avoin julkinen kirjasto on Suomen historian suurimpia innovaatioita. Ilman sitä olisivat waltarit, marimekot ja nokiat jääneet ehkä syntymättä. Samasta syystä epäilen kovasti suunnitelmia peruskoulun tuotteistamiseksi ulkomaanvientiin – suomalaisen lukutaidon taustalla kun ei ole vain laadukas opetus, vaan myös korkeatasoisen lastenkirjallisuuden hyvä saatavuus.
Jos uskaltaa ajatella vähän pidemmälle, voisi kirjasto olla osaratkaisu myös ylikulutukseen: tällä hetkellähän keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja nelinkertaisesti maapallon uusiutumiskykyyn nähden. On selvää, että materiaalista kulutusta on vähennettävä merkittävästi, ja kivuttomimmin se tapahtuu yhteiskäytön kautta.
Jos kirjoja voidaan lainata ja palauttaa, miksei samaa tehtäisi työkalujen, soitinten, urheiluvälineiden tai minkä tahansa sellaisen tavaran kanssa, jota harvoin mutta väistämättä tarvitaan? Ei maailma ehkä vielä sillä pelastu, mutta ainakin se veisi oikeaan suuntaan, säästäisi rajallisia ympäristöresursseja, helpottaisi erityisesti pienituloisten elämää ja kyseenalaistaisi tehokkaasti kapitalismin perustana olevan massakulutuksen välttämättömyyden.
Kun seuraavan kerran kaipaan iskuporakonetta, ehkä voisin hakea sen lainastosta kirjastokortillani.
22.2.11
Ei nuoria kannata päästää oikeisiin töihin
Päinvastaisista puheista huolimatta ei opiskelijoiden valmistumista ja nuorten pääsyä asiallisille työmarkkinoille haluta kiirehtiä. Vai mitä muuta voisi päätellä siitä, että opintorahajärjestelmää rapautetaan, opettajia vähennetään ja eläkeikäisiä painostetaan pysymään työpaikoissaan?
Niin kauan kuin maahanmuuttajia ei riitä kaikkiin raskaisiin ja kehnosti palkattuihin töihin, elinkeinoelämä tarvitsee reippaita, epävarmassa työmarkkina-asemassa olevia opiskelijanuoria. He suostuvat keikkatöihin, vuorotöihin, vuokratöihin ja osa-aikatöihin. Heidän on pakko, sillä sosiaaliturva on täynnä erityisesti nuorille suunnattuja ”kannustimia”, karensseja ja leikkauksia.
Palvelualojen ammattiliiton mukaan nuoret ovat (maahanmuuttajien ohella) useimmin työehtorikkomusten kohteeksi joutuva ryhmä. Sinällään tämä on outoa, erilaisten harjoittelujen ja työllistämistoimien nimissä kun nuoria voi riistää ihan laillisestikin.
Yhteiskuntamme perustuu siihen, että jotkut suostuvat luuttuamaan, jakelemaan, myymään ja hoivaamaan tosi joustavasti ja halvalla. Jos kukaan ei vapaaehtoisesti suostu, on pelisääntöjä muutettava siten, että joidenkin on pakko. Poliitikot vaativat yhteen ääneen nuorille töitä. Vaan eihän meidän nuoriltamme töitä puutu, ainoastaan palkka ja kunnolliset työehdot.
Siksi ekonomisteja kiinnostaa pidentää työuria mieluummin loppu- kuin alkupäästä. Nuorethan ovat todellisuudessa jo nytkin tuottavia, ja sitä paitsi oikeutensa tuntevat pirteät eläkeläiset tulevat yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin tulonsiirtojen, opiskelun ja keikkatöiden aallokossa räpiköivä nuorköyhälistö.
Tottahan se maksaa motivoida yli kuusikymppisiä jatkamaan työelämässä, muttei lainkaan niin paljon kuin luopuminen nuorten halpatyövoimareservistä.
Niin kauan kuin maahanmuuttajia ei riitä kaikkiin raskaisiin ja kehnosti palkattuihin töihin, elinkeinoelämä tarvitsee reippaita, epävarmassa työmarkkina-asemassa olevia opiskelijanuoria. He suostuvat keikkatöihin, vuorotöihin, vuokratöihin ja osa-aikatöihin. Heidän on pakko, sillä sosiaaliturva on täynnä erityisesti nuorille suunnattuja ”kannustimia”, karensseja ja leikkauksia.
Palvelualojen ammattiliiton mukaan nuoret ovat (maahanmuuttajien ohella) useimmin työehtorikkomusten kohteeksi joutuva ryhmä. Sinällään tämä on outoa, erilaisten harjoittelujen ja työllistämistoimien nimissä kun nuoria voi riistää ihan laillisestikin.
Yhteiskuntamme perustuu siihen, että jotkut suostuvat luuttuamaan, jakelemaan, myymään ja hoivaamaan tosi joustavasti ja halvalla. Jos kukaan ei vapaaehtoisesti suostu, on pelisääntöjä muutettava siten, että joidenkin on pakko. Poliitikot vaativat yhteen ääneen nuorille töitä. Vaan eihän meidän nuoriltamme töitä puutu, ainoastaan palkka ja kunnolliset työehdot.
Siksi ekonomisteja kiinnostaa pidentää työuria mieluummin loppu- kuin alkupäästä. Nuorethan ovat todellisuudessa jo nytkin tuottavia, ja sitä paitsi oikeutensa tuntevat pirteät eläkeläiset tulevat yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin tulonsiirtojen, opiskelun ja keikkatöiden aallokossa räpiköivä nuorköyhälistö.
Tottahan se maksaa motivoida yli kuusikymppisiä jatkamaan työelämässä, muttei lainkaan niin paljon kuin luopuminen nuorten halpatyövoimareservistä.
16.2.11
Tyhjä lompakko on terveysriski
Meille on kasvamassa kolmiportainen terveydenhoitomalli. Ensinnäkin ovat hyvätuloiset, jotka käyttävät a-luokan yksityisiä terveyspalveluja. Sitten ovat pienituloiset, lapset ja vanhukset vähitellen rapautetuissa julkisissa terveyskeskuksissa. Alimmalla portaalla istuu satunnaisten tai paperittomien siirtolaisten ryhmä, joka ei voi muuta kuin ostaa apteekista buranaa.
On ihan aiheellista kysyä, miten tässä näin on käynyt. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon kuuluu ajatus yhteisestä, kaikkia palvelevasta kansanterveysjärjestelmästä. Universalismin järki on siinä, että niin kauan kuin rikkaatkin käyttävät julkista palvelua, sille löytyy rahoitusta. Nyt kun hyvätuloiset eivät enää kunnallisissa terveyskeskuksissa käy, porvaripuolueet ajavat kilpaa julkisen terveydenhuollon heikennyksiä, minkä seurauksena kaikki kynnelle kykenevät valuvat yksityisille terveysasemille. Kierre on valmis.
Ironisinta on, että yksityinen sektori on itse asiassa kehittynyt pitkälti vasemmistolaisen ammattiyhdistysliikkeen siipien suojassa. Sen ajama työterveyslaki velvoittaa työnantajaa järjestämään työterveyshuollon kaikille työntekijöille työsuhteen muodosta ja kestosta riippumatta, usein ostamalla palvelut yksityiseltä lääkäriasemalta. Työterveyslainsäädäntö on toki edistänyt merkittävästi työsuojelua ja todennäköisesti myös kansanterveyttä laajemmin. Samalla se on kuitenkin varmistanut yksityisen terveyssektorin syntymiselle tarpeellisen asiakaspohjan.
Kummallista kyllä, Suomessa yksityiseksi terveyspalveluiksi nimitetään toimintaa, jossa merkittävä osa kuluista korvataan julkisista varoista. Ilman kansaneläkelaitoksen anteliaita tukieuroja maksaisi yksityislääkärikäynti asiakkaalle lähes tuplasti enemmän. Kyse on siis oikeastaan julkisesta extrapalvelusta maksukykyisille kansalaisille, vähän samasta logiikasta, johon palveluseteleillä pyritään.
Myös monet vasemmistopoliitikot suostuvat hiljaisesti systeemiin, koska ajattelevat yksityisten lääkäriasemien vähentävän painetta ylibuukatuissa terveyskeskuksissa. Niinhän ne tietysti tekevätkin, mutta toisaalta ilman yksityisen terveydenhuollon mittavia tukia riittäisi julkisella puolella lääkäriaika jokaiselle sairaalle.
Ei minulla ole mitään yksityistä terveydenhoitoa, yksityislääkäreitä tai yksityissairaaloita vastaan. Mutta ne pitää toteuttaa yksityisellä rahalla ja suunnata verot sellaiseen yhteiseen kansanterveysjärjestelmään, josta kaikki myös saavat sairastuessaan hoitoa nopeasti ja asiantuntevasti.
On ihan aiheellista kysyä, miten tässä näin on käynyt. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon kuuluu ajatus yhteisestä, kaikkia palvelevasta kansanterveysjärjestelmästä. Universalismin järki on siinä, että niin kauan kuin rikkaatkin käyttävät julkista palvelua, sille löytyy rahoitusta. Nyt kun hyvätuloiset eivät enää kunnallisissa terveyskeskuksissa käy, porvaripuolueet ajavat kilpaa julkisen terveydenhuollon heikennyksiä, minkä seurauksena kaikki kynnelle kykenevät valuvat yksityisille terveysasemille. Kierre on valmis.
Ironisinta on, että yksityinen sektori on itse asiassa kehittynyt pitkälti vasemmistolaisen ammattiyhdistysliikkeen siipien suojassa. Sen ajama työterveyslaki velvoittaa työnantajaa järjestämään työterveyshuollon kaikille työntekijöille työsuhteen muodosta ja kestosta riippumatta, usein ostamalla palvelut yksityiseltä lääkäriasemalta. Työterveyslainsäädäntö on toki edistänyt merkittävästi työsuojelua ja todennäköisesti myös kansanterveyttä laajemmin. Samalla se on kuitenkin varmistanut yksityisen terveyssektorin syntymiselle tarpeellisen asiakaspohjan.
Kummallista kyllä, Suomessa yksityiseksi terveyspalveluiksi nimitetään toimintaa, jossa merkittävä osa kuluista korvataan julkisista varoista. Ilman kansaneläkelaitoksen anteliaita tukieuroja maksaisi yksityislääkärikäynti asiakkaalle lähes tuplasti enemmän. Kyse on siis oikeastaan julkisesta extrapalvelusta maksukykyisille kansalaisille, vähän samasta logiikasta, johon palveluseteleillä pyritään.
Myös monet vasemmistopoliitikot suostuvat hiljaisesti systeemiin, koska ajattelevat yksityisten lääkäriasemien vähentävän painetta ylibuukatuissa terveyskeskuksissa. Niinhän ne tietysti tekevätkin, mutta toisaalta ilman yksityisen terveydenhuollon mittavia tukia riittäisi julkisella puolella lääkäriaika jokaiselle sairaalle.
Ei minulla ole mitään yksityistä terveydenhoitoa, yksityislääkäreitä tai yksityissairaaloita vastaan. Mutta ne pitää toteuttaa yksityisellä rahalla ja suunnata verot sellaiseen yhteiseen kansanterveysjärjestelmään, josta kaikki myös saavat sairastuessaan hoitoa nopeasti ja asiantuntevasti.
30.1.11
Miksi kansa luottaa poliisiin?
Tuttavaperhe osti talon. Muuttopäivän lähestyessä kävi ilmi, ettei vanhoilla asukkailla ollut aikomustakaan pakata tavaroitaan. Kun neuvottelu ei johtanut mihinkään, meni tuttavani poliisin puheille. Eihän se toki niin voi mennä, että vauvaperhe jää taivasalle, koska heidän ostamassaan kodissa asuu muita ihmisiä?
Poliisi ei ottanut asiaa käsiteltäväkseen. Heillä on kuulemma parempaakin tekemistä. Perheen tilanne on edelleen avoin.
Kyseinen perhe koki saaneensa osakseen perin huonoa kohtelua, mutta heidän käsitystään suomalaisen poliisin erinomaisuudesta ei tapaus silti romuttanut. Hostelleja netistä selaillessaan he vain tuumivat, että eihän se heidän asiansa varmaan pahimmasta päästä ollut. Hyvä, että poliisi osaa keskittyä olennaiseen.
Suomalainen poliisi nauttii kansangallupeissa lähes luonnottoman vankkaa luottamusta. Jäin miettimään, mihin tämä horjumaton kannatus oikein perustuu.
Ei ainakaan fyysisen koskemattomuuden takaamiseen. Poliisin kykenemättömyys suojata fyysistä koskemattomuutta tiedetään niin hyvin, että vain jokunen prosentti seksuaalista väkivaltaa kokeneista edes harkitsee rikosilmoitusta. Sama pätee lähisuhdeväkivaltaan. Myös kaikki tuttavapiirissäni tapahtuneet varkaudet ovat jääneet ratkaisematta. (Paitsi kummitätini tapaus, jossa hän itse törmäsi puistossa varkaisiin, piti näille kunnon saarnan ja talutti pyöränsä kotiin.)
Mutta ehkä ne tärkeämmät työt ovatkin muualla, esimerkiksi laajenevan kansainvälisen talousrikollisuuden torjunnassa?
Epäilen vahvasti. Tutkimilleni ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttötapauksille on nimittäin yhteistä, että tutkinta oli jätetty sikseen nimenomaan rikoksen kansainvälisyyden vuoksi. Ne kun ovat niin hankalia, pitäisi poliisinkin osata kieliä, tehdä monikansallista yhteistyötä ja niin edelleen… Jos olisin Suomeen päätynyt ihmiskaupan uhri, en näillä tiedoin kyllä uskaltaisi hakea suojaa virkavallalta.
Vaikka ainakin yleisen järjestyksen luulisi olevan poliisin peruskauraa, ihan putkeen ei kai mene sekään. Ainakin vartiointiliikkeiden kasvu ja toistuvat vaatimukset vartijoiden toimivallan kasvattamisesta viittaavat siihen, ettei poliisi selviävänsä järjestyksenpidosta.
Kaikki vuosien varrella tapaamani poliisit ovat olleet kieltämättä kivan, fiksun ja rehdin oloisia. Silti en muista kuulleeni yhdestäkään tapauksesta, jossa rikoksen uhriksi joutunut henkilö olisi todella saanut apua. Olenkin alkanut epäillä, että suomalaisten luottamus poliisiin ehkä perustuu enemmän väestön yleiseen lainkuuliaisuuteen kuin dokumentoituihin saavutuksiin.
Tai sitten on poliisin onnistunut rekrytoida harvinaisen pätevä brändityöryhmä?
Poliisi ei ottanut asiaa käsiteltäväkseen. Heillä on kuulemma parempaakin tekemistä. Perheen tilanne on edelleen avoin.
Kyseinen perhe koki saaneensa osakseen perin huonoa kohtelua, mutta heidän käsitystään suomalaisen poliisin erinomaisuudesta ei tapaus silti romuttanut. Hostelleja netistä selaillessaan he vain tuumivat, että eihän se heidän asiansa varmaan pahimmasta päästä ollut. Hyvä, että poliisi osaa keskittyä olennaiseen.
Suomalainen poliisi nauttii kansangallupeissa lähes luonnottoman vankkaa luottamusta. Jäin miettimään, mihin tämä horjumaton kannatus oikein perustuu.
Ei ainakaan fyysisen koskemattomuuden takaamiseen. Poliisin kykenemättömyys suojata fyysistä koskemattomuutta tiedetään niin hyvin, että vain jokunen prosentti seksuaalista väkivaltaa kokeneista edes harkitsee rikosilmoitusta. Sama pätee lähisuhdeväkivaltaan. Myös kaikki tuttavapiirissäni tapahtuneet varkaudet ovat jääneet ratkaisematta. (Paitsi kummitätini tapaus, jossa hän itse törmäsi puistossa varkaisiin, piti näille kunnon saarnan ja talutti pyöränsä kotiin.)
Mutta ehkä ne tärkeämmät työt ovatkin muualla, esimerkiksi laajenevan kansainvälisen talousrikollisuuden torjunnassa?
Epäilen vahvasti. Tutkimilleni ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttötapauksille on nimittäin yhteistä, että tutkinta oli jätetty sikseen nimenomaan rikoksen kansainvälisyyden vuoksi. Ne kun ovat niin hankalia, pitäisi poliisinkin osata kieliä, tehdä monikansallista yhteistyötä ja niin edelleen… Jos olisin Suomeen päätynyt ihmiskaupan uhri, en näillä tiedoin kyllä uskaltaisi hakea suojaa virkavallalta.
Vaikka ainakin yleisen järjestyksen luulisi olevan poliisin peruskauraa, ihan putkeen ei kai mene sekään. Ainakin vartiointiliikkeiden kasvu ja toistuvat vaatimukset vartijoiden toimivallan kasvattamisesta viittaavat siihen, ettei poliisi selviävänsä järjestyksenpidosta.
Kaikki vuosien varrella tapaamani poliisit ovat olleet kieltämättä kivan, fiksun ja rehdin oloisia. Silti en muista kuulleeni yhdestäkään tapauksesta, jossa rikoksen uhriksi joutunut henkilö olisi todella saanut apua. Olenkin alkanut epäillä, että suomalaisten luottamus poliisiin ehkä perustuu enemmän väestön yleiseen lainkuuliaisuuteen kuin dokumentoituihin saavutuksiin.
Tai sitten on poliisin onnistunut rekrytoida harvinaisen pätevä brändityöryhmä?
24.1.11
Koditon demokratia
Poliittisen maantieteen kartoissa kotikaupunkini jakautuu harmaisiin alueisiin ja sitten niihin väriläiskiin, joissa puoluepolitiikkaa saa harjoittaa. Vähitellen, julkisen tilan yksityistymisen myötä, näkyy väriä entistä vähemmän.
Usein valitetaan, että poliitikot ovat etääntyneet ”tavallisesta kansasta”. Ainakaan ruohonjuuritasolla se ei pidä paikkaansa. Tuntemani puolueaktiivit kun ovat itsekin ihan tavallisia ihmisiä, opiskelijoita, eläkeläisiä, kukkakauppiaita, siivoojia, isiä ja äitejä. He elävät arkeaan täsmälleen siellä missä muutkin.
Silti niin pian kuin joku nostaa puoluetunnuksen, hän muuttuu henkipatoksi. Toistaiseksi me saamme vielä pystyttää teltan torille, mutta esimerkiksi ostoskeskuksiin, tapahtumiin, työpaikoille tai kahviloihin on ainakin omalla puolueellani porttikielto. Ihan niin kuin demokratia olisi jokin vaarallinen tarttuva tauti.
Muutama vuosi sitten keskustaan avattiin kahvila, joka toivotti myös vasemmiston tervetulleeksi järjestämään kokouksia ja yleisötilaisuuksia. Konsepti toimi hyvin ja väkeä piisasi. Valitettavasti paikka jouduttiin sulkemaan, kun taloyhtiö sanoi vuokrasopimuksen irti ”epämääräisen asiakaskunnan” vuoksi. Viereen sai jäädä anniskeluliike, jonka kävijät koostuvat kai lähinnä ammattijuomareista.
Tänä keväänä yritimme vuokrata VR:ltä liiketilan. Ajatuksena oli perustaa vilkasliikenteiseen asematunneliin matalan kynnyksen kohtaamispaikka, jonne ihmisten olisi helppo tuoda ongelmia ja ehdotuksia. Hinnasta ei ollut erimielisyyttä, mutta neuvottelut kaatuivat jälleen poliittisuuteen (tila nököttää edelleen tyhjillään). Lainsäädäntömme kieltää syrjimästä ketään poliittisten mielipiteiden vuoksi, mutta ilmeisesti syrjintä on sallittua, jos se koskee kaikkia puolueita.
Jäljelle jää muutama demokratian kannalta aika olennainen kysymys: miten politiikka voidaan jalkauttaa, miten kansaa tavata ja miten vaaleja käydä, jos missään ei saa olla?
Usein valitetaan, että poliitikot ovat etääntyneet ”tavallisesta kansasta”. Ainakaan ruohonjuuritasolla se ei pidä paikkaansa. Tuntemani puolueaktiivit kun ovat itsekin ihan tavallisia ihmisiä, opiskelijoita, eläkeläisiä, kukkakauppiaita, siivoojia, isiä ja äitejä. He elävät arkeaan täsmälleen siellä missä muutkin.
Silti niin pian kuin joku nostaa puoluetunnuksen, hän muuttuu henkipatoksi. Toistaiseksi me saamme vielä pystyttää teltan torille, mutta esimerkiksi ostoskeskuksiin, tapahtumiin, työpaikoille tai kahviloihin on ainakin omalla puolueellani porttikielto. Ihan niin kuin demokratia olisi jokin vaarallinen tarttuva tauti.
Muutama vuosi sitten keskustaan avattiin kahvila, joka toivotti myös vasemmiston tervetulleeksi järjestämään kokouksia ja yleisötilaisuuksia. Konsepti toimi hyvin ja väkeä piisasi. Valitettavasti paikka jouduttiin sulkemaan, kun taloyhtiö sanoi vuokrasopimuksen irti ”epämääräisen asiakaskunnan” vuoksi. Viereen sai jäädä anniskeluliike, jonka kävijät koostuvat kai lähinnä ammattijuomareista.
Tänä keväänä yritimme vuokrata VR:ltä liiketilan. Ajatuksena oli perustaa vilkasliikenteiseen asematunneliin matalan kynnyksen kohtaamispaikka, jonne ihmisten olisi helppo tuoda ongelmia ja ehdotuksia. Hinnasta ei ollut erimielisyyttä, mutta neuvottelut kaatuivat jälleen poliittisuuteen (tila nököttää edelleen tyhjillään). Lainsäädäntömme kieltää syrjimästä ketään poliittisten mielipiteiden vuoksi, mutta ilmeisesti syrjintä on sallittua, jos se koskee kaikkia puolueita.
Jäljelle jää muutama demokratian kannalta aika olennainen kysymys: miten politiikka voidaan jalkauttaa, miten kansaa tavata ja miten vaaleja käydä, jos missään ei saa olla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)