Blogini on jäänyt joululomalle ja asiaan palataan vasta tammikuussa. Myös kirjoitusten kommentointi onnistuu jälleen vasta tammikuun puolen välin jälkeen.
Kapinanpunaista joulua kaikille!
9.12.08
30.11.08
Työkiireistä
Tutkimusten mukaan työntekijät kokevat työssään yhä enemmän kiirettä. Stressiperäiset oireet ovat kasvava syy varhaiseläkkeisiin. Tyypillisesti stressi vaivaa toimihenkilöitä, mutta enenevässä määrin myös duunaritöitä. Kiire oli keskeinen tyytymättömyyden syy sekä tutkimieni keittiötyöntekijöiden että rakentajienkin keskuudessa. Ihmiset kärsivät siitä, ettei heillä ole aikaa tehdä työtään hyvin.
Mielestäni tätä työn intensiivistymistä ei voi ymmärtää palaamatta perusteisiin: työntekijän ja työnantajan välillä on aina intressiristiriita, jossa työntekijän palkka- ja muut edut ovat työnantajalta pois. Vastaavasti työnantajan tavoitteena on ostaa työtä niin halvalla ja heikoin ehdoin kuin mahdollista. Maksetuista työtunneista koetetaan saada irti aina vielä vähän enemmän. Sitä varten kehitetään koko ajan uusia motivointi- ja tulospalkkausjärjestelmiä. Perinteisissä tehdasyhteisöissä näitä vaatimuksia vastaan puolustauduttiin yhdessä, mutta tällaiset yhteisöt ovat katoava luonnonvara.
Vierailin jonkin aikaa sitten metallialan tehtaassa. Jokaiseen työvaiheeseen oli varattu tietty aika, jonka alittamisesta maksettiin ylimääräinen palkkio. Jos siis teki kuuden tunnin työn viidessä ja puolessa, sai jotain peruspalkan päälle. Ajoittain metallimiehet näin tekivätkin, mutta harkitusti eikä liian usein. Kaikki tiesivät, että jos työvaihe näyttää säännöllisesti sujuvan alle kuuden tunnin, työnantaja lyhentää tavoiteaikaa.
Sitten työpisteen haltija sairastui ja hänelle tilattiin sijainen vuokratyöfirmasta. Uusi mies ei tuntenut tehtaan käytäntöjä, mutta haaveili pysyvästä työpaikasta ja päätti tehdä työnsä niin hyvin kuin osaisi. Pienen harjoittelun jälkeen hän suoriutuikin työvaiheesta neljässä tunnissa.
Syntyi konflikti. Vuokratyöntekijä uhkasi kaikkien yhteistä etua, oikeutta kohtuulliseen työtahtiin. Mies haluttiin ”istua ulos” tehtaalta, niin kuin miesvaltaisilla työpaikoilla on perinteisesti tällaiset ongelmat ratkaistu. Eri sukupolvesta ja työkulttuurista tuleva vuokratyöläinen ei ymmärtänyt, mistä oli kyse, että kollektiivi puolustautui näin työn tiukentuvia vaatimuksia vastaan.
Monissa nykytöissä asiat on järjestetty niin, ettei vastaavaa kulttuuria pääsisi syntymään. Esimerkiksi yliopistolla erityisiä yhteisönmurtajia ei tarvita, koska kaikki ovat jo muutenkin jatkuvasti vaihtuvissa, epämääräisissä ja projektiluontoisissa töissä. Kun teet työsi oikein hyvin ja yrität kaikkesi, työnantaja kiittää, taputtaa päätä ja tarjoaa palkinnoksi vielä vaativamman työn.
Mielestäni tätä työn intensiivistymistä ei voi ymmärtää palaamatta perusteisiin: työntekijän ja työnantajan välillä on aina intressiristiriita, jossa työntekijän palkka- ja muut edut ovat työnantajalta pois. Vastaavasti työnantajan tavoitteena on ostaa työtä niin halvalla ja heikoin ehdoin kuin mahdollista. Maksetuista työtunneista koetetaan saada irti aina vielä vähän enemmän. Sitä varten kehitetään koko ajan uusia motivointi- ja tulospalkkausjärjestelmiä. Perinteisissä tehdasyhteisöissä näitä vaatimuksia vastaan puolustauduttiin yhdessä, mutta tällaiset yhteisöt ovat katoava luonnonvara.
Vierailin jonkin aikaa sitten metallialan tehtaassa. Jokaiseen työvaiheeseen oli varattu tietty aika, jonka alittamisesta maksettiin ylimääräinen palkkio. Jos siis teki kuuden tunnin työn viidessä ja puolessa, sai jotain peruspalkan päälle. Ajoittain metallimiehet näin tekivätkin, mutta harkitusti eikä liian usein. Kaikki tiesivät, että jos työvaihe näyttää säännöllisesti sujuvan alle kuuden tunnin, työnantaja lyhentää tavoiteaikaa.
Sitten työpisteen haltija sairastui ja hänelle tilattiin sijainen vuokratyöfirmasta. Uusi mies ei tuntenut tehtaan käytäntöjä, mutta haaveili pysyvästä työpaikasta ja päätti tehdä työnsä niin hyvin kuin osaisi. Pienen harjoittelun jälkeen hän suoriutuikin työvaiheesta neljässä tunnissa.
Syntyi konflikti. Vuokratyöntekijä uhkasi kaikkien yhteistä etua, oikeutta kohtuulliseen työtahtiin. Mies haluttiin ”istua ulos” tehtaalta, niin kuin miesvaltaisilla työpaikoilla on perinteisesti tällaiset ongelmat ratkaistu. Eri sukupolvesta ja työkulttuurista tuleva vuokratyöläinen ei ymmärtänyt, mistä oli kyse, että kollektiivi puolustautui näin työn tiukentuvia vaatimuksia vastaan.
Monissa nykytöissä asiat on järjestetty niin, ettei vastaavaa kulttuuria pääsisi syntymään. Esimerkiksi yliopistolla erityisiä yhteisönmurtajia ei tarvita, koska kaikki ovat jo muutenkin jatkuvasti vaihtuvissa, epämääräisissä ja projektiluontoisissa töissä. Kun teet työsi oikein hyvin ja yrität kaikkesi, työnantaja kiittää, taputtaa päätä ja tarjoaa palkinnoksi vielä vaativamman työn.
24.11.08
Viisikymppiset miehet
Tuttavapiirissäni vietetään usein viisikymppisiä. Niin on ollut aina. Arvelen sen johtuvan siitä, että ruumiin biologisesta iästä huolimatta keski-ikäinen sieluni on aina hakeutunut mielellään toisten keski-ikäisten pariin.
Nähdäkseni naiset suhtautuvat puoleen vuosisataansa yleensä kunniakkaasti mutta tylsästi, ilman sen suurempia tunnemyrskyjä. Miehet sen sijaan ovat kiinnostavia.
Jostakin syystä 50-vuotias mies murehtii paljon enemmän vanhenemistaan kuin esimerkiksi 52-vuotias. Surraan, ettei nuorena ymmärretty sitä, mitä nyt tiedetään. Epäillään, että elämä on jäänyt kiinni rutiineihin ja ne seikkailut sittenkin kokematta. Ennen muuta 50-vuotiaat miehet tuntuvat pelkäävän viehätysvoimansa puolesta.
En tiedä, mihin huoli perustuu. Ei ainakaan demografisiin faktoihin, sillä niiden perusteella viisikymppisten miesten pitäisi elää kulta-aikaansa:
Ensinnäkin keski-ikäisten sinkkumarkkinoilla liikkuu enemmän naisia kuin miehiä. Erokuvioissa naiset ovat vahvoilla, sillä heillä on taipumus selvitä avioerosta paremmin jaloilleen kuin miesten. Jos mies pystyy jollakin tavoin pitämään kiinni normielämästä, käy töissä ja juo kohtuullisesti, hänellä todennäköisesti on varaa valita. (Lisäksi tietysti miesten lyhyempi eliniän odote näkyy jo tässä vaiheessa heidän suhteellista osuuttaan vähentävästi.)
Toiseksi, ainakin treffipalstojen perusteella näyttäisi myös siltä, että siinä missä 35-45 –vuotiaat naiset etsivät hieman itseään vanhempaa miestä, sitä vanhemmat toivovat samanikäistä. Siten viisikymppisillä miehillä on useampi ikäluokallinen potentiaalisia kumppaneita kuin ehkä koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.
Kolmanneksi, viisikymppiset ovat yleensä jo hoitaneet pienten lasten ruuhkavuodet, jolloin aikaa ainakin periaatteessa jää enemmän ihmissuhdesotkuihin.
Jos minun pitäisi ryhtyä mieheksi, haluaisin ehdottomasti olla 50 v. Ainakin teoriassa se avaisi mahdollisuuden hauskaan elämään.
Nähdäkseni naiset suhtautuvat puoleen vuosisataansa yleensä kunniakkaasti mutta tylsästi, ilman sen suurempia tunnemyrskyjä. Miehet sen sijaan ovat kiinnostavia.
Jostakin syystä 50-vuotias mies murehtii paljon enemmän vanhenemistaan kuin esimerkiksi 52-vuotias. Surraan, ettei nuorena ymmärretty sitä, mitä nyt tiedetään. Epäillään, että elämä on jäänyt kiinni rutiineihin ja ne seikkailut sittenkin kokematta. Ennen muuta 50-vuotiaat miehet tuntuvat pelkäävän viehätysvoimansa puolesta.
En tiedä, mihin huoli perustuu. Ei ainakaan demografisiin faktoihin, sillä niiden perusteella viisikymppisten miesten pitäisi elää kulta-aikaansa:
Ensinnäkin keski-ikäisten sinkkumarkkinoilla liikkuu enemmän naisia kuin miehiä. Erokuvioissa naiset ovat vahvoilla, sillä heillä on taipumus selvitä avioerosta paremmin jaloilleen kuin miesten. Jos mies pystyy jollakin tavoin pitämään kiinni normielämästä, käy töissä ja juo kohtuullisesti, hänellä todennäköisesti on varaa valita. (Lisäksi tietysti miesten lyhyempi eliniän odote näkyy jo tässä vaiheessa heidän suhteellista osuuttaan vähentävästi.)
Toiseksi, ainakin treffipalstojen perusteella näyttäisi myös siltä, että siinä missä 35-45 –vuotiaat naiset etsivät hieman itseään vanhempaa miestä, sitä vanhemmat toivovat samanikäistä. Siten viisikymppisillä miehillä on useampi ikäluokallinen potentiaalisia kumppaneita kuin ehkä koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.
Kolmanneksi, viisikymppiset ovat yleensä jo hoitaneet pienten lasten ruuhkavuodet, jolloin aikaa ainakin periaatteessa jää enemmän ihmissuhdesotkuihin.
Jos minun pitäisi ryhtyä mieheksi, haluaisin ehdottomasti olla 50 v. Ainakin teoriassa se avaisi mahdollisuuden hauskaan elämään.
18.11.08
Tampere-lisä
Eilen Tampereen kaupunginvaltuusto päätti ottaa käyttöön Tampere-lisän. Se tarkoittaa, että perheelle maksetaan yhdestä alle 3-vuotiaasta kotona hoidetusta lapsesta 140 euroa, kahdesta 240 euroa kuukaudessa. Tavoitteena on tukea lapsiperheitä ja jossain määrin helpottaa päiväkotien lapsitulvaa.
Tampere-lisään liittyy kuitenkin ongelma: se ei hyödytä lainkaan toimeentulotuella olevia lapsiperheitä, koska sama summa vähennetään toisesta tuesta. Käytännössä siis kaikkein köyhimmät lapset jäävät ilman Tampere-lisää.
Nämä ovat niitä lapsia, jotka eivät haalarin kastuessa pääse enää ulos, koska kakkoshaalariin ei ole varaa. Juuri nämä lapset syövät EU:n ruoka-apua ja jäävät pois kalliista vauvamuskareista ja temppujumpista. Tilanne loukkaa oikeudentajuani, sillä jos joku kunnan tukea tarvitsisi, niin juuri he. Olen koettanut vaikuttaa asiaan valmistelun aikana kaikissa mahdollisissa elimissä: omassa ryhmässäni, lautakunnissa ja valtuustossakin. Silti pari viikkoa sitten totesin, että valtaosa valtuutetuista ei edes tiennyt koko ongelmasta. Jostakin syystä asia ei ilmeisesti noussut esille talousarvioneuvotteluissa, vaikka sen piti kuulua Vasemmistoliiton valtuustoryhmän esittämiin budjettitavoitteisiin.
Ennen valtuuston kokousta on puolueryhmillä tapana sopia keskenään, mitä asioita pohjaesitykseen voidaan lisätä. ”Budjettisovun” synnyttyä ei saisi enää esittää uusia asioita, tai jos joku anarkisti esittää, ”budjettikurin” säilymiseksi muiden pitää äänestää vastaan. Järjestelmän tarkoituksena on taata, ettei itse valtuustossa nouse esiin kiusallisia poliittisia kysymyksiä – kysehän on julkisesta tilaisuudesta ja poliitikolle julkisuus on elinehto.
Siksi sain aikaan myrskyn vesilasissa esittämällä talousarviomuutosta, jossa Tampere-lisä olisi tullut myös köyhille perheille. En mielelläni ärsytä toisia poliitikkoja eikä se ole viisastakaan, mutta tässä kohtaa pidin asiaa riittävän tärkeänä, kyse oli kuitenkin uudesta, selvästi epäoikeudenmukaisesta käytännöstä. Sovun rikkominen tarkoittaa sosiaalisia sanktioita muiden valtuutettujen ja erityisesti oman ryhmän taholta. Asian vieminen äänestykseen kuitenkin pakottaa jokaisen valtuutetun paneutumaan asiaan, joten tässä kohtaa pidin sitä sen arvoisena.
Eihän esitykseni tietenkään läpi mennyt. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuri piti. Silti tällaisissa tapauksissa käy toisinaan niin, että vaikka mitään ei suoraan päätetä, muutaman kuukauden sisällä koneisto etsii ratkaisun vähin äänin. Nyt kaikki valtuutetut ainakin tietävät ongelman, joten kyse on vain poliittisesta tahdosta.
Tampere-lisään liittyy kuitenkin ongelma: se ei hyödytä lainkaan toimeentulotuella olevia lapsiperheitä, koska sama summa vähennetään toisesta tuesta. Käytännössä siis kaikkein köyhimmät lapset jäävät ilman Tampere-lisää.
Nämä ovat niitä lapsia, jotka eivät haalarin kastuessa pääse enää ulos, koska kakkoshaalariin ei ole varaa. Juuri nämä lapset syövät EU:n ruoka-apua ja jäävät pois kalliista vauvamuskareista ja temppujumpista. Tilanne loukkaa oikeudentajuani, sillä jos joku kunnan tukea tarvitsisi, niin juuri he. Olen koettanut vaikuttaa asiaan valmistelun aikana kaikissa mahdollisissa elimissä: omassa ryhmässäni, lautakunnissa ja valtuustossakin. Silti pari viikkoa sitten totesin, että valtaosa valtuutetuista ei edes tiennyt koko ongelmasta. Jostakin syystä asia ei ilmeisesti noussut esille talousarvioneuvotteluissa, vaikka sen piti kuulua Vasemmistoliiton valtuustoryhmän esittämiin budjettitavoitteisiin.
Ennen valtuuston kokousta on puolueryhmillä tapana sopia keskenään, mitä asioita pohjaesitykseen voidaan lisätä. ”Budjettisovun” synnyttyä ei saisi enää esittää uusia asioita, tai jos joku anarkisti esittää, ”budjettikurin” säilymiseksi muiden pitää äänestää vastaan. Järjestelmän tarkoituksena on taata, ettei itse valtuustossa nouse esiin kiusallisia poliittisia kysymyksiä – kysehän on julkisesta tilaisuudesta ja poliitikolle julkisuus on elinehto.
Siksi sain aikaan myrskyn vesilasissa esittämällä talousarviomuutosta, jossa Tampere-lisä olisi tullut myös köyhille perheille. En mielelläni ärsytä toisia poliitikkoja eikä se ole viisastakaan, mutta tässä kohtaa pidin asiaa riittävän tärkeänä, kyse oli kuitenkin uudesta, selvästi epäoikeudenmukaisesta käytännöstä. Sovun rikkominen tarkoittaa sosiaalisia sanktioita muiden valtuutettujen ja erityisesti oman ryhmän taholta. Asian vieminen äänestykseen kuitenkin pakottaa jokaisen valtuutetun paneutumaan asiaan, joten tässä kohtaa pidin sitä sen arvoisena.
Eihän esitykseni tietenkään läpi mennyt. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuri piti. Silti tällaisissa tapauksissa käy toisinaan niin, että vaikka mitään ei suoraan päätetä, muutaman kuukauden sisällä koneisto etsii ratkaisun vähin äänin. Nyt kaikki valtuutetut ainakin tietävät ongelman, joten kyse on vain poliittisesta tahdosta.
20.10.08
Maksuton joukkoliikenne ei ole huuhaata
Viikonlopun vaalipaneelissa kokoomusministeri Jan Vapaavuori otti ilmeisen mietityn ja sofistikoituneen kannan maksuttomaan joukkoliikenteeseen: sen on hänestä ”pelkkää huuhaata”.
Minä kannatan maksutonta joukkoliikennettä. Sillä julkista liikennettä saadaan sujuvammaksi ja helpommaksi.
Arvelen, että Vapaavuoren mielestä maksuton joukkoliikenne tuntuu huuhaalta siksi, että Suomessa siitä on totuttu maksamaan. Samalla tavoin pidämme itsestäänselvyytenä, että tien käyttäminen yksityisautolla, kirjojen lainaaminen kirjastosta ja peruskoulu ovat maksuttomia. (Jopa kokoomuslainen miettii kahdesti, ennen kuin lähtee esittämään niihin maksuja.)
Ei kuitenkaan ole olemassa mitään luonnonlakia, jonka mukaan jostain palvelusta pitäisi kerätä maksu ja toisesta ei. Monissa maissa koulutus, kirjasto ja tien käyttö maksavat. Myös maksuttomasta joukkoliikenteestä on paljon esimerkkejä.
Maksuton julkinen liikenne ei tietenkään ole ilmaista. Helsingissä Vapaa liikkuvuus –verkosto laskee, että se toteuttaminen edellyttäisi 1,25% kunnallisveron korotusta. Kuitenkin jopa 80 % kuntalaisista hyötyisi taloudellisesti, kun matkalippuja ei enää kyseltäisi. Muutoksen häviäjiksi jäisivät lähinnä sellaiset vapaavuoret, jotka eivät julkisia käytä ja/tai joiden tulot ovat huomattavan suuret.
Julkista liikennettä tarvitaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta joukkoliikenne ei ole vain ympäristökysymys. Urbaanissa ympäristössä liikkuminen on yhteiskuntaan kuulumisen kannalta tärkeää. Kaupunki ei ole vapaa eikä yhteinen, jos kaikilla ei ole mahdollisuutta tulla ja osallistua.
Minä kannatan maksutonta joukkoliikennettä. Sillä julkista liikennettä saadaan sujuvammaksi ja helpommaksi.
Arvelen, että Vapaavuoren mielestä maksuton joukkoliikenne tuntuu huuhaalta siksi, että Suomessa siitä on totuttu maksamaan. Samalla tavoin pidämme itsestäänselvyytenä, että tien käyttäminen yksityisautolla, kirjojen lainaaminen kirjastosta ja peruskoulu ovat maksuttomia. (Jopa kokoomuslainen miettii kahdesti, ennen kuin lähtee esittämään niihin maksuja.)
Ei kuitenkaan ole olemassa mitään luonnonlakia, jonka mukaan jostain palvelusta pitäisi kerätä maksu ja toisesta ei. Monissa maissa koulutus, kirjasto ja tien käyttö maksavat. Myös maksuttomasta joukkoliikenteestä on paljon esimerkkejä.
Maksuton julkinen liikenne ei tietenkään ole ilmaista. Helsingissä Vapaa liikkuvuus –verkosto laskee, että se toteuttaminen edellyttäisi 1,25% kunnallisveron korotusta. Kuitenkin jopa 80 % kuntalaisista hyötyisi taloudellisesti, kun matkalippuja ei enää kyseltäisi. Muutoksen häviäjiksi jäisivät lähinnä sellaiset vapaavuoret, jotka eivät julkisia käytä ja/tai joiden tulot ovat huomattavan suuret.
Julkista liikennettä tarvitaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta joukkoliikenne ei ole vain ympäristökysymys. Urbaanissa ympäristössä liikkuminen on yhteiskuntaan kuulumisen kannalta tärkeää. Kaupunki ei ole vapaa eikä yhteinen, jos kaikilla ei ole mahdollisuutta tulla ja osallistua.
18.10.08
Mitä taantuma tekee rakennusalalla?
Noususuhdannetta seuraa laskusuhdanne ja rakennuksilla on totuttu siihen, että mäet ovat jyrkkiä. Tapaamani rakentajat suhtautuvat lomautuslappuihin, yt-neuvotteluihin ja työsuhteiden päättymisiin keskimäärin aika rauhallisesti – joskus tuntuu, että minä murehdin asiaa paljon enemmän…
Viime viikolla uutisissa povattiin 50 000 rakentajan työttömyyttä. Se on iso porukka, siihen mahtuu jo monen lapsiperheen huoltaja. Lisäksi pelkään, että tällä taantumalla saattaa olla pitemmällekin ulottuvia vaikutuksia.
Nykyinen rakentajien ikäjakauma nimittäin menee niin, että alalla on paljon suuria ikäluokkia ja toisaalta ammattikoulusta tulleita nuoria. (En ole tietoa itse tarkistanut, mutta näin yleisesti väitetään.) 1990-luvun alun lama söi välistä yhden sukupolven. Laman aikana myös purettiin vanha oppipoikajärjestelmä, jonka kautta tulokkaat oli siihen saakka ajettu sisään: rakentaminen opitaan tekemällä, eikä siihen ammattikouluvuodet riitä.
Taantuma tarkoittaa, että suurten ikäluokkien rakentajat alkavat vakavasti pohtia eläkeputkea. Heidän mukanaan ketju katkeaa ja alalta katoaa aikaisempien rakentajapolvien vähän kerrassaan kerryttämä ammattitaito.
Sitä on paha yrittää saada takaisin.
Martti Korhonen: Elvytyksen aika on nyt
Viime viikolla uutisissa povattiin 50 000 rakentajan työttömyyttä. Se on iso porukka, siihen mahtuu jo monen lapsiperheen huoltaja. Lisäksi pelkään, että tällä taantumalla saattaa olla pitemmällekin ulottuvia vaikutuksia.
Nykyinen rakentajien ikäjakauma nimittäin menee niin, että alalla on paljon suuria ikäluokkia ja toisaalta ammattikoulusta tulleita nuoria. (En ole tietoa itse tarkistanut, mutta näin yleisesti väitetään.) 1990-luvun alun lama söi välistä yhden sukupolven. Laman aikana myös purettiin vanha oppipoikajärjestelmä, jonka kautta tulokkaat oli siihen saakka ajettu sisään: rakentaminen opitaan tekemällä, eikä siihen ammattikouluvuodet riitä.
Taantuma tarkoittaa, että suurten ikäluokkien rakentajat alkavat vakavasti pohtia eläkeputkea. Heidän mukanaan ketju katkeaa ja alalta katoaa aikaisempien rakentajapolvien vähän kerrassaan kerryttämä ammattitaito.
Sitä on paha yrittää saada takaisin.
Martti Korhonen: Elvytyksen aika on nyt
5.10.08
Mistä miehet puhuvat?
Uuden tutkimukseni vuoksi olen viime aikoina istunut monta iltaa suurin piirtein ikäisteni duunarimiesten kanssa. Mistä arvelet heidän puhuvan oluttuopin ääressä? Viinasta, naisista ja urheilusta?
No tavallaan. Otantani on ehkä vino tai ehkä sosiologin läsnäolo vaikuttaa aihevalintoihin, mutta useimmin toistuvat teemat ovat
- miten kaverien kanssa ei enää tule käytyä rällästämässä. Kodissa ja lapsissa on niin paljon hommaa, että vaikka muijalta pääsisikin, ei jaksa lähteä
- miten siinä aina käy niin, että kun lapset saa vihdoin hoitoon ja on kahdenkeskistä aikaa, niin se menee riitelyyn (vaikka sitä tosissaan rakastaa)
- miten jotkut vanhemmat ei sitten tajua, että 10-vuotiaiden ringetessä pelaaminen on voittoa tärkeämpää.
Maailma on mennyt ihan kummalliseksi…
Aloittelen parhaillaan Riitta Jallinojan Perheen vastaiskua. Se kuvaa vakuuttavasti, miten 2000-luvun alun familistinen käänne oli edelleen keskustelua ensisijaisesti äidin vanhemmuudesta.
Silti historiallinen muutos on selvästi käynnistynyt: isät ovat koko ajan enemmän osallisia perheiden arjessa.
14.9.08
Sijoitetut lapset
Lapsen ottaminen vanhemmiltaan on äärimmäinen ja väkivaltainen toimenpide. Lainkin mukaan sitä tulee käyttää vasta sitten, kun pehmeämmät keinot eivät riitä turvaamaan lapsen perustarpeita ja kehitystä. Silti näiden sijoitettujen määrä on tuplaantunut Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana.
Hesarin sunnuntaidebatissa Heikki Hiilamo kirjoittaa, että sijoitettujen lasten määrä on häpeällisen suuri. Hänen mielestään palvelujärjestelmän pitäisi toimia ”ennaltaehkäisevästi” eli siten, että tilanteet eivät pääsisi sijoitukseen asti. Kynnystä päihdehoitoihin olisi alennettava, tulonsiirtoja köyhille lapsiperheille lisättävä, kotiapua oltava saatavilla. Julkisen sektorin lisäksi perheitä voisivat tukea enemmän myös kansalaisjärjestöt.
Kannatan lämpimästi Hiilamon listaa. Silti olen skeptinen sen suhteen, että ongelma ratkeaisi näilläkään eväillä. Ajattelen lasten aseman liittyvän laajempaan kehitykseen, jossa perhekoko jatkuvasti pienenee, verkostot ovat kaukana ja ihmisten yleisin asumismuoto muistuttaa erehdyttävästi kanakoppia. Ei ihme, että ihmiset jäävät ongelmineen yksin.
En ihannoi modernin ajan ydinperhemallia. (Minusta on samantekevää, mitä sukupuolta perheen aikuiset ovat ja ovatko he parisuhteessa keskenään.) Sen sijaan uskon, että lasten hyvinvointia lisää, kun ympärillä on paljon heistä välittäviä ja huolehtivia aikuisia. Perinteisissä yhteisöissä näin olikin: suurimmalla osalla väestöstä kun ei ollut tilaa tai mahdollisuutta jäädä yksin. Todennäköisesti lapsiin kohdistuvat laiminlyönnit ainakin havaittiin aikaisemmin.
Vaikka kannatankin sosiaalityöntekijöiden lisäämistä tällä hetkellä, en usko, että me koskaan kykenemme korvaamaan murenevia yhteisöjä palkatulla väellä. Siksi olisikin mietittävä, miten ihmisten vertaistoimintaa ja uutta yhteisöllisyyttä voitaisiin tukea. ”Ennaltaehkäisevä työ” ei saisi tarkoittaa ongelmiin tarttumista vähän aikaisemmin, vaan sellaisten systeemien rakentamista, joissa ongelmia ei syntyisi.
Hesarin sunnuntaidebatissa Heikki Hiilamo kirjoittaa, että sijoitettujen lasten määrä on häpeällisen suuri. Hänen mielestään palvelujärjestelmän pitäisi toimia ”ennaltaehkäisevästi” eli siten, että tilanteet eivät pääsisi sijoitukseen asti. Kynnystä päihdehoitoihin olisi alennettava, tulonsiirtoja köyhille lapsiperheille lisättävä, kotiapua oltava saatavilla. Julkisen sektorin lisäksi perheitä voisivat tukea enemmän myös kansalaisjärjestöt.
Kannatan lämpimästi Hiilamon listaa. Silti olen skeptinen sen suhteen, että ongelma ratkeaisi näilläkään eväillä. Ajattelen lasten aseman liittyvän laajempaan kehitykseen, jossa perhekoko jatkuvasti pienenee, verkostot ovat kaukana ja ihmisten yleisin asumismuoto muistuttaa erehdyttävästi kanakoppia. Ei ihme, että ihmiset jäävät ongelmineen yksin.
En ihannoi modernin ajan ydinperhemallia. (Minusta on samantekevää, mitä sukupuolta perheen aikuiset ovat ja ovatko he parisuhteessa keskenään.) Sen sijaan uskon, että lasten hyvinvointia lisää, kun ympärillä on paljon heistä välittäviä ja huolehtivia aikuisia. Perinteisissä yhteisöissä näin olikin: suurimmalla osalla väestöstä kun ei ollut tilaa tai mahdollisuutta jäädä yksin. Todennäköisesti lapsiin kohdistuvat laiminlyönnit ainakin havaittiin aikaisemmin.
Vaikka kannatankin sosiaalityöntekijöiden lisäämistä tällä hetkellä, en usko, että me koskaan kykenemme korvaamaan murenevia yhteisöjä palkatulla väellä. Siksi olisikin mietittävä, miten ihmisten vertaistoimintaa ja uutta yhteisöllisyyttä voitaisiin tukea. ”Ennaltaehkäisevä työ” ei saisi tarkoittaa ongelmiin tarttumista vähän aikaisemmin, vaan sellaisten systeemien rakentamista, joissa ongelmia ei syntyisi.
3.9.08
Lenin ja vallankumous
Kuljin ohi kahden nuorukaisen, ikää heillä ehkä 17 vuotta. Kumpikin ilmeisen tiukkoja aatteen miehiä. Keskustelun aiheena oli eräs kolmas toveri, joka suhtautui huolestuttavan kevytmielisesti Leninin teksteihin. Jossain sydämen tienoilla ailahti nostalgia; en ollut aikoihin muistanut koko Leniniä.
Minulla on aina ollut vähän hankala suhde Leniniin. Pidän kovasti siitä nauravasilmäisestä Lenin-sedästä, joka katselee lukuisista lapsuuteni tauluista, korteista, kirjoista ja maalauksista. Aikuisena olen kuitenkin käsitellyt hänen tuotantoaan tavalla, jota nuo pojat varmaan pitäisivät kevytmielisenä.
Minua vaivaa ikävä tunne, että Lenin tiesi asioiden olevan muuta kuin miltä ne näyttivät: Lenin tiesi, ettei vuosi 1917 ollut ”työväen vallankumous” vaan pienen porukan (Saksan sodanjohdosta käsin suunniteltu) vallankaappaus.
Minä en usko vallankumouksiin, ainakaan sanan yleisessä merkityksessä. Ajattelen, että ihmisten arjen kannalta olennainen valta sijaitsee kulttuurissa, hallintojärjestelmässä ja tuotantorakenteessa. Ne muuttuvat hitaasti, kumouksellisia muutoksia aiheuttavat korkeintaan luonnonmullistusten kaltaiset kriisit, joiden seuraukset ovat kaikkea muuta kuin tavoiteltavia. Joskus yhteiskunnallista kehitystä voidaan nopeuttaa tai hidastaa vaihtamalla johtajia, mutta silloin kyse on vallankaappauksesta. On aivan mahdollista, ettei tavallinen ihminen kaappausta edes huomaa: vielä Jeltsinin aikaan Venäjältä löytyi ihmisiä, jotka uskoivat elävänsä tsaarinvallan alla.
Todelliset vallankumoukset ovat sellaisia kuin ”teollinen vallankumous”, jossa ihmisten olemassaolon ja keskinäisen kanssakäymisen säännöt menevät merkittävällä tavalla uusiksi – tuotannosta, aikakäsityksestä ja perheinstituutiosta lähtien. Sellaiset syntyvät sukupolvien kovan työn ja keskinäisten kamppailujen tarkoittamattomina seurauksina.
Tällaista kokonaan toisenlaista olemisen ja yhteisöllisyyden tapaa voi ja kannattaakin tavoitella ja näin Leninkin varmasti ajatteli. Vaikka inhimillisesti tavoitettavissa olevat muutokset ovat historiallisesti pieniä, ne ovat joka tapauksessa muutoksia.
Sitä paitsi maailmani olisi ikävämpi ilman noita nuoria ja vakavamielisiä marxisti-leninistejä.
Minulla on aina ollut vähän hankala suhde Leniniin. Pidän kovasti siitä nauravasilmäisestä Lenin-sedästä, joka katselee lukuisista lapsuuteni tauluista, korteista, kirjoista ja maalauksista. Aikuisena olen kuitenkin käsitellyt hänen tuotantoaan tavalla, jota nuo pojat varmaan pitäisivät kevytmielisenä.
Minua vaivaa ikävä tunne, että Lenin tiesi asioiden olevan muuta kuin miltä ne näyttivät: Lenin tiesi, ettei vuosi 1917 ollut ”työväen vallankumous” vaan pienen porukan (Saksan sodanjohdosta käsin suunniteltu) vallankaappaus.
Minä en usko vallankumouksiin, ainakaan sanan yleisessä merkityksessä. Ajattelen, että ihmisten arjen kannalta olennainen valta sijaitsee kulttuurissa, hallintojärjestelmässä ja tuotantorakenteessa. Ne muuttuvat hitaasti, kumouksellisia muutoksia aiheuttavat korkeintaan luonnonmullistusten kaltaiset kriisit, joiden seuraukset ovat kaikkea muuta kuin tavoiteltavia. Joskus yhteiskunnallista kehitystä voidaan nopeuttaa tai hidastaa vaihtamalla johtajia, mutta silloin kyse on vallankaappauksesta. On aivan mahdollista, ettei tavallinen ihminen kaappausta edes huomaa: vielä Jeltsinin aikaan Venäjältä löytyi ihmisiä, jotka uskoivat elävänsä tsaarinvallan alla.
Todelliset vallankumoukset ovat sellaisia kuin ”teollinen vallankumous”, jossa ihmisten olemassaolon ja keskinäisen kanssakäymisen säännöt menevät merkittävällä tavalla uusiksi – tuotannosta, aikakäsityksestä ja perheinstituutiosta lähtien. Sellaiset syntyvät sukupolvien kovan työn ja keskinäisten kamppailujen tarkoittamattomina seurauksina.
Tällaista kokonaan toisenlaista olemisen ja yhteisöllisyyden tapaa voi ja kannattaakin tavoitella ja näin Leninkin varmasti ajatteli. Vaikka inhimillisesti tavoitettavissa olevat muutokset ovat historiallisesti pieniä, ne ovat joka tapauksessa muutoksia.
Sitä paitsi maailmani olisi ikävämpi ilman noita nuoria ja vakavamielisiä marxisti-leninistejä.
27.8.08
Hyvä päiväkoti
Isoäitini asuu kerrostalossa, jonka sokkelissa sijaitsee päiväkoti. Hän paheksuu sen ”laiskoja ämmiä”, jotka kuulemma seisovat rykelmässä juttelemassa omia asioitaan eivätkä huomaa lapsia. Joskus isoäiti huutaa ikkunasta näille ohjeitakin, käskee laittaa tumppua lapsen käteen tai antaa keinussa vauhtia.
Kyseisessä päiväkodissa ilmeisesti on kuitenkin useampi työntekijä lasten kanssa ulkoilemassa. Olen saanut valituksia siitäkin, että koko lapsilaumaa valvoo vain yksi aikuinen. Ikävää kuultavaa oli myös ystäväni kertomus siitä, miten päiväkodin henkilökunnan mielestä hänen lapsensa pitäisi oppia ”antamaan takaisin”, kun toinen lapsi lyö tai heittää hiekkaa silmiin.
Oma kokemukseni kunnallisesta päivähoidosta on aivan erilainen. Kaikki lasteni hoitajat ovat olleet työlleen omistautuneita, mutta nykyinen päiväkoti on huippu. Kunnan sille tarjoamat tilat ovat aikuisen silmin ahtaat ja epäkäytännölliset, mutta lapsia se ei näytä haittaavan. Päiväkodissa luetaan, pelataan, lauletaan ja leikitään joka päivä. Retkillä käydään usein; rahaa siihen ei ole, mutta kävelymatkan päästä löytyy kirjasto, puistoja, siirtolapuutarha jne. Maanantaisin hoitajat tuovat mökiltään kukkia maljakkoon tai käpyjä askarteluun. Tampereen museotoimen kanssa on sovittu vaihtuvasta taidenäyttelystä päiväkodin tiloissa – näin lapsilla on aikaa tutustua tauluihin omassa arjessaan, ei pikaisella museokierroksella. Kohta alkaa taas kokkikoulu.
Päiväkoti perustuu ”sisarusryhmille”, siis eri-ikäiset lapset ovat samoissa ryhmissä. (Se oli alun perin syynä hoitopaikan valintaan, sillä mielestäni ei ole tervettä, että yhteiskunnassamme ikäluokat eristetään toisistaan aina päiväkodista vanhuspalveluihin.) Sen periaatteissa painotetaan yhteisöllisyyttä. Käytännössä jo muutaman vuoden ikäiset lapset ottavat pienemmistään vastuuta. Toisaalta pienet oppivat asioita tehokkaasti vanhempien lasten esimerkin kautta.
Hyvä päiväkoti välittyy vanhemmillekin: nelivuotias poikani lähtee joka aamu sinne mielellään, eikä ole kotiin tullessaan väsynyt tai stressaantunut. Vuosien mittaan hän ei ole maininnut kiusaamisesta. Taisteluleikeistä huolimatta todelliset ristiriitatilanteet hän ratkaisee väkivallattomasti.
Stakesin tuoreen kyselyn mukaan joka viides yläasteikäinen on kohdannut fyysistä uhkaa, 5-9 prosentilta oli varastettu jotakin väkisin tai uhkaamalla väkivallalla. Luvut ovat sitä luokkaa, että kyse ei voi olla yksittäistapauksista, vaan väkivaltaan perustuvan kulttuurin vahvistumisesta. Sitä tukee myös se, että lasten mukaan aikuiset eivät yleensä ole puuttuneet asiaan.
Ratkaisuksi tarjotaan aggressionhallintakasvatusta. Minä suosittelisin kouluterveydenhoitajien lisäämisen ohella riittävästi resursoitua, lapsia kunnioittavaa, pitkäjänteistä rauhankasvatustyötä.
Kyseisessä päiväkodissa ilmeisesti on kuitenkin useampi työntekijä lasten kanssa ulkoilemassa. Olen saanut valituksia siitäkin, että koko lapsilaumaa valvoo vain yksi aikuinen. Ikävää kuultavaa oli myös ystäväni kertomus siitä, miten päiväkodin henkilökunnan mielestä hänen lapsensa pitäisi oppia ”antamaan takaisin”, kun toinen lapsi lyö tai heittää hiekkaa silmiin.
Oma kokemukseni kunnallisesta päivähoidosta on aivan erilainen. Kaikki lasteni hoitajat ovat olleet työlleen omistautuneita, mutta nykyinen päiväkoti on huippu. Kunnan sille tarjoamat tilat ovat aikuisen silmin ahtaat ja epäkäytännölliset, mutta lapsia se ei näytä haittaavan. Päiväkodissa luetaan, pelataan, lauletaan ja leikitään joka päivä. Retkillä käydään usein; rahaa siihen ei ole, mutta kävelymatkan päästä löytyy kirjasto, puistoja, siirtolapuutarha jne. Maanantaisin hoitajat tuovat mökiltään kukkia maljakkoon tai käpyjä askarteluun. Tampereen museotoimen kanssa on sovittu vaihtuvasta taidenäyttelystä päiväkodin tiloissa – näin lapsilla on aikaa tutustua tauluihin omassa arjessaan, ei pikaisella museokierroksella. Kohta alkaa taas kokkikoulu.
Päiväkoti perustuu ”sisarusryhmille”, siis eri-ikäiset lapset ovat samoissa ryhmissä. (Se oli alun perin syynä hoitopaikan valintaan, sillä mielestäni ei ole tervettä, että yhteiskunnassamme ikäluokat eristetään toisistaan aina päiväkodista vanhuspalveluihin.) Sen periaatteissa painotetaan yhteisöllisyyttä. Käytännössä jo muutaman vuoden ikäiset lapset ottavat pienemmistään vastuuta. Toisaalta pienet oppivat asioita tehokkaasti vanhempien lasten esimerkin kautta.
Hyvä päiväkoti välittyy vanhemmillekin: nelivuotias poikani lähtee joka aamu sinne mielellään, eikä ole kotiin tullessaan väsynyt tai stressaantunut. Vuosien mittaan hän ei ole maininnut kiusaamisesta. Taisteluleikeistä huolimatta todelliset ristiriitatilanteet hän ratkaisee väkivallattomasti.
Stakesin tuoreen kyselyn mukaan joka viides yläasteikäinen on kohdannut fyysistä uhkaa, 5-9 prosentilta oli varastettu jotakin väkisin tai uhkaamalla väkivallalla. Luvut ovat sitä luokkaa, että kyse ei voi olla yksittäistapauksista, vaan väkivaltaan perustuvan kulttuurin vahvistumisesta. Sitä tukee myös se, että lasten mukaan aikuiset eivät yleensä ole puuttuneet asiaan.
Ratkaisuksi tarjotaan aggressionhallintakasvatusta. Minä suosittelisin kouluterveydenhoitajien lisäämisen ohella riittävästi resursoitua, lapsia kunnioittavaa, pitkäjänteistä rauhankasvatustyötä.
4.8.08
Raiskauksia laskeskellessa
Viime viikkoina on uutisoitu, että poliisin tietoon tulleet raiskaukset ovat tänä vuonna lisääntyneet merkittävästi. Me emme tiedä, mistä muutos kertoo. Voi olla, että raiskausten ilmoittamiskynnys on laskenut, jolloin lisäys olisi positiivinen asia. Toisaalta tilastot voivat yhtä hyvin kertoa raiskausten merkittävästä lisääntymisestä.
Oleellista kuitenkin on, että vain pieni osa raiskauksista ylipäätään tulee poliisin tietoon ja näistäkin vain viidennes päätyy oikeuteen saakka. Tavallisempaa on, että ilmoitus jätetään tekemättä, kun uhri pelkää jutun ilmitulon seurauksia tai ei tunnista rikosta raiskaukseksi. Valtaosassa ilmoitetuistakin tekijä jää selvittämättä, näyttö ei riitä tai asianomistajat vetävät jutun pois.
Tehdään pieni laskutoimitus:
Aikuisille naisille suunnatun kyselyn mukaan raiskauksia arvioidaan tapahtuvan noin 15 000 vuodessa (luvussa ei ole mukana tapauksia, joissa uhrina on lapsi tai mies). Poliisin tietoon tulee näistä vuosittain noin 600, joista vain 20 % päätyy oikeuteen saakka
Raiskaaja joutuu siis teostaan oikeuteen noin kahdeksassa tapauksessa tuhannesta – siis edes syytetyksi, tuomiotahan kaikki näistäkään eivät saa.
Näiden lukujen pohjalta ei niinkään ole olennaista pohtia, ovatko langetetut raiskaustuomiot riittävän ankaria, kun kiinnijäämisriski on joka tapauksessa olematon. Sen sijaan mielestäni pitäisi vakavasti keskustella siitä, miten raiskauksia saataisiin tehokkaammin vähennettyä? Olisiko oikeuskäytännön rinnalla muita keinoja tai foorumeita, jotka voisivat toimia paremmin?
Oleellista kuitenkin on, että vain pieni osa raiskauksista ylipäätään tulee poliisin tietoon ja näistäkin vain viidennes päätyy oikeuteen saakka. Tavallisempaa on, että ilmoitus jätetään tekemättä, kun uhri pelkää jutun ilmitulon seurauksia tai ei tunnista rikosta raiskaukseksi. Valtaosassa ilmoitetuistakin tekijä jää selvittämättä, näyttö ei riitä tai asianomistajat vetävät jutun pois.
Tehdään pieni laskutoimitus:
Aikuisille naisille suunnatun kyselyn mukaan raiskauksia arvioidaan tapahtuvan noin 15 000 vuodessa (luvussa ei ole mukana tapauksia, joissa uhrina on lapsi tai mies). Poliisin tietoon tulee näistä vuosittain noin 600, joista vain 20 % päätyy oikeuteen saakka
Raiskaaja joutuu siis teostaan oikeuteen noin kahdeksassa tapauksessa tuhannesta – siis edes syytetyksi, tuomiotahan kaikki näistäkään eivät saa.
Näiden lukujen pohjalta ei niinkään ole olennaista pohtia, ovatko langetetut raiskaustuomiot riittävän ankaria, kun kiinnijäämisriski on joka tapauksessa olematon. Sen sijaan mielestäni pitäisi vakavasti keskustella siitä, miten raiskauksia saataisiin tehokkaammin vähennettyä? Olisiko oikeuskäytännön rinnalla muita keinoja tai foorumeita, jotka voisivat toimia paremmin?
11.7.08
Saatanaa naurattaa
”Sanotaan, että suuret kertomukset ovat kuolleet. Eivät ne ole kuolleet, vaan niiden sisältönä on aatteen sijasta raha, raaka taloudellisen hyödyn tavoittelu. Sen lievempää muotoa nimitetään yhteiskuntapolitiikassa tulosvastuullisuudeksi. Kaiken pitää tuottaa: teatterit muutetaan operettinäyttämöiksi, jotka eivät häiritse ketään vaatimalla yleisöä henkiseen kasvuun; kirjastoihin hankitaan vain suurilevikkisimmät ja ajattelua latistavimmat suosikkikirjat, jotta lainaustilastot näyttäisivät menestyksen merkit. Jopa kirkon menestystä arvioidaan kirkossakäyntitilastoilla, vaikka kirkon todellinen onnistuminen tehtävässään voidaan kaiketi todeta vasta tuonpuoleisessa, kun nähdään kuinka monta sielua on pelastunut. Saatanaa naurattaa.”
Lehtinen Torsti. Saatana. Kirjapaja Oy, Helsinki 2004. s. 123.
(Edellisen vakuuttavuutta tosin hieman nakertaa se, että tämänkin kirjan lainasin lähikirjastostamme.)
Lehtinen Torsti. Saatana. Kirjapaja Oy, Helsinki 2004. s. 123.
(Edellisen vakuuttavuutta tosin hieman nakertaa se, että tämänkin kirjan lainasin lähikirjastostamme.)
1.7.08
Kotiopetus
Mielenkiintoinen juttu kotiopetuksesta Financial Timesin viikkoliitteessä (21.-22.6.): sen mukaan yhä useampi brittivanhempi haluaa opettaa lapsiaan itse. Vaikka viranomaisilla ei ole tilastoa kotiopetuksessa olevien lasten määrästä, arviot liikkuvat 50 tuhannessa ja määrä kasvaa nopeasti.
Kotiopetus on huomattavan yleistä Yhdysvalloissa, jonka julkinen koulutusjärjestelmä ei ole kovin hyvässä kuosissa. Yksityiskoulujen tarjoama opetus käy kalliiksi, minkä lisäksi maassa on paljon perheitä, jotka valitsevat kotiopetuksen uskonnollisista syistä. Myös Briteissä ratkaisun taustalta löytyy toisinaan tarve uskonnolliseen koulutukseen ja yksityiskoulujen lukukausimaksujen tuplaantuminen viimeisen 10 vuoden aikana. Selvästi yleisin peruste on kuitenkin kiusaaminen.
Iso-Britanniassa laki määrittelee oppivelvollisuuden niin väljästi, että se jättää kotiopetukseen huomattavan vapauden. Jotkut noudattavat kotonakin virallisia opetusohjelmia ja hyödyntävät internetin nopeasti laajentuneita opiskeluympäristöjä, mutta toiset näkevät kotiopetuksen vahvuudeksi nimenomaan mahdollisuuden noudattaa omalle lapselle sopivaa rytmiä ja yksilöllisiä opetusmenetelmiä.
Vaikka kotiopetus ei koskaan ole Briteissä ollut laitonta (”koulupakko” on tietääkseni Euroopassa vain Saksassa) nykymuodossaan se on uusi ilmiö. 1970-luvulla lapsiaan opettivat sellaiset radikaalit vanhemmat, jotka suhtautuivat kriittisesti yhteiskuntaan ja massakoulutukseen sen uusintajana. Vielä tuolloin kotiopetus riitti huostaanottoperusteeksi, joten nämä vanhemmat ottivat ison riskin. Sittemmin kotiopetuksesta on tullut enemmän valtavirtaa. Silti se on edelleen voimakas kannanotto jo siksi, että useimmiten se merkitsee perheen tulotason laskua vanhemman jäädessä kotiin. Vaikka ilmiötä pidetään keskiluokkaisena, lähes puolet kotona lapsia opettavista perheistä ansaitsee alle kansallisen keskiarvon, 17 % alle 13 000 euroa vuodessa.
Vasemmistolle yleinen ja yhtäläinen peruskoulujärjestelmä on pyhä, sillä se saavutettiin kovalla työllä ja onkin ilmeisesti kokeilluista parhaiten toimiva systeemi silloin, kun tavoitteena on koulutuksellinen tasa-arvo. Peruskoulun alkuaikoina kotiopetusta tietenkin oli paljon, mutta vain eliitin lapsille – vastaavan tarjoaminen koko väestölle ei olisi ollut mahdollista. Ihmisten materiaalisten perustarpeiden tyydyttäminen vaatii koko ajan vähemmän työtunteja ja toisaalta peruskoulut tuntuvat vastaamaan toisten lasten tarpeisiin paljon toisia paremmin (esimerkkinä ”erityistä huolenpitoa vaativien lasten” lasten huima lisääntyminen ja sukupuolten väliset menestyserot). Siten kysymys kotiopetuksesta asettuu uudella tavalla kiinnostavaksi.
Kotiopetuksesta löytyy argumentteja sekä puolesta että vastaan. Usein epäillään, että koulua käymättömien lasten sosiaaliset taidot eivät kehity riittävästi, mutta toisaalta brittiartikkelin mukaan lapsia nimenomaan suojellaan kotiopetuksella sellaiselta sosiaaliselta ympäristöltä, joka osoittautuu hallitsemattoman vihamieliseksi. Jotkut huolehtivat siitä, miten jatkuvasti vanhempiensa valvonnassa olevat lapset kykenevät lainkaan itsenäistymään – uhka on varmasti todellinen, mutta jos on sattunut saamaan riittävän viisaat vanhemmat, kotiopetus mahdollistaa koulua suuremman itseohjautuvuuden. On myös väitetty, että yleistyessään kotiopetuksella voi olla ikäviä seurauksia laajemmalle yhteiskunnalliselle tasa-arvolle, kun yhteiskuntaryhmät eivät sosiaalistu toisiinsa yhteisen koulutusjärjestelmän kautta ja toisaalta rikkailla ei ole motiivia huolehtia julkisen koulutuksen laadusta, josta heidän omat lapsensa eivät hyödy. Kuitenkin ainakin Briteissä kotiopetuksesta on pikemminkin tullut ”köyhän miehen yksityiskoulu”, siihen turvautuvat vanhemmat, jotka panostavat lastensa koulutukseen mutta eivät ole riittävän varakkaita koulumaksuihin.
Kotiopetuksen suurin lupaus on, että se mahdollistaa oppimisen sellaisilla menetelmillä, jotka vaativat huomattavan paljon ohjausta. (Esimerkiksi antiikin Kreikan filosofiset saavutukset perustuivat pieniin opetusryhmiin ja pitkiin keskusteluihin.) Toisaalta voidaan kysyä, kuinka monella vanhemmalla todella on tällaiseen tarvittavat kyvyt, resurssi ja motiivit. Parhaimmillaan kotikoulu voi edistää kriittistä ajattelua, mutta selloinkin se johtaa helposti marginalisoitumiseen.
Kotiopetus on huomattavan yleistä Yhdysvalloissa, jonka julkinen koulutusjärjestelmä ei ole kovin hyvässä kuosissa. Yksityiskoulujen tarjoama opetus käy kalliiksi, minkä lisäksi maassa on paljon perheitä, jotka valitsevat kotiopetuksen uskonnollisista syistä. Myös Briteissä ratkaisun taustalta löytyy toisinaan tarve uskonnolliseen koulutukseen ja yksityiskoulujen lukukausimaksujen tuplaantuminen viimeisen 10 vuoden aikana. Selvästi yleisin peruste on kuitenkin kiusaaminen.
Iso-Britanniassa laki määrittelee oppivelvollisuuden niin väljästi, että se jättää kotiopetukseen huomattavan vapauden. Jotkut noudattavat kotonakin virallisia opetusohjelmia ja hyödyntävät internetin nopeasti laajentuneita opiskeluympäristöjä, mutta toiset näkevät kotiopetuksen vahvuudeksi nimenomaan mahdollisuuden noudattaa omalle lapselle sopivaa rytmiä ja yksilöllisiä opetusmenetelmiä.
Vaikka kotiopetus ei koskaan ole Briteissä ollut laitonta (”koulupakko” on tietääkseni Euroopassa vain Saksassa) nykymuodossaan se on uusi ilmiö. 1970-luvulla lapsiaan opettivat sellaiset radikaalit vanhemmat, jotka suhtautuivat kriittisesti yhteiskuntaan ja massakoulutukseen sen uusintajana. Vielä tuolloin kotiopetus riitti huostaanottoperusteeksi, joten nämä vanhemmat ottivat ison riskin. Sittemmin kotiopetuksesta on tullut enemmän valtavirtaa. Silti se on edelleen voimakas kannanotto jo siksi, että useimmiten se merkitsee perheen tulotason laskua vanhemman jäädessä kotiin. Vaikka ilmiötä pidetään keskiluokkaisena, lähes puolet kotona lapsia opettavista perheistä ansaitsee alle kansallisen keskiarvon, 17 % alle 13 000 euroa vuodessa.
Vasemmistolle yleinen ja yhtäläinen peruskoulujärjestelmä on pyhä, sillä se saavutettiin kovalla työllä ja onkin ilmeisesti kokeilluista parhaiten toimiva systeemi silloin, kun tavoitteena on koulutuksellinen tasa-arvo. Peruskoulun alkuaikoina kotiopetusta tietenkin oli paljon, mutta vain eliitin lapsille – vastaavan tarjoaminen koko väestölle ei olisi ollut mahdollista. Ihmisten materiaalisten perustarpeiden tyydyttäminen vaatii koko ajan vähemmän työtunteja ja toisaalta peruskoulut tuntuvat vastaamaan toisten lasten tarpeisiin paljon toisia paremmin (esimerkkinä ”erityistä huolenpitoa vaativien lasten” lasten huima lisääntyminen ja sukupuolten väliset menestyserot). Siten kysymys kotiopetuksesta asettuu uudella tavalla kiinnostavaksi.
Kotiopetuksesta löytyy argumentteja sekä puolesta että vastaan. Usein epäillään, että koulua käymättömien lasten sosiaaliset taidot eivät kehity riittävästi, mutta toisaalta brittiartikkelin mukaan lapsia nimenomaan suojellaan kotiopetuksella sellaiselta sosiaaliselta ympäristöltä, joka osoittautuu hallitsemattoman vihamieliseksi. Jotkut huolehtivat siitä, miten jatkuvasti vanhempiensa valvonnassa olevat lapset kykenevät lainkaan itsenäistymään – uhka on varmasti todellinen, mutta jos on sattunut saamaan riittävän viisaat vanhemmat, kotiopetus mahdollistaa koulua suuremman itseohjautuvuuden. On myös väitetty, että yleistyessään kotiopetuksella voi olla ikäviä seurauksia laajemmalle yhteiskunnalliselle tasa-arvolle, kun yhteiskuntaryhmät eivät sosiaalistu toisiinsa yhteisen koulutusjärjestelmän kautta ja toisaalta rikkailla ei ole motiivia huolehtia julkisen koulutuksen laadusta, josta heidän omat lapsensa eivät hyödy. Kuitenkin ainakin Briteissä kotiopetuksesta on pikemminkin tullut ”köyhän miehen yksityiskoulu”, siihen turvautuvat vanhemmat, jotka panostavat lastensa koulutukseen mutta eivät ole riittävän varakkaita koulumaksuihin.
Kotiopetuksen suurin lupaus on, että se mahdollistaa oppimisen sellaisilla menetelmillä, jotka vaativat huomattavan paljon ohjausta. (Esimerkiksi antiikin Kreikan filosofiset saavutukset perustuivat pieniin opetusryhmiin ja pitkiin keskusteluihin.) Toisaalta voidaan kysyä, kuinka monella vanhemmalla todella on tällaiseen tarvittavat kyvyt, resurssi ja motiivit. Parhaimmillaan kotikoulu voi edistää kriittistä ajattelua, mutta selloinkin se johtaa helposti marginalisoitumiseen.
1.6.08
Raksojen urakkatyöstä
Rakennusalalla tehdään aikapalkan lisäksi myös urakoita. Tällöin osa palkasta maksetaan tavalliseen tapaan tunneittain, mutta työn valmistuttua urakka mitataan ja jäljelle jäänyt osa sovitusta hinnasta jaetaan. Urakkaa voi tehdä yksinkin, mutta suurimmissa urakkaporukoissa on kaikki keskeiset rakentamisen ammattiryhmät. Porukan puolesta urakat neuvottelee nokka, jonka on siis tunnettava alansa hyvin ja osattava laskea urakan suuruus. Se ei ole mikään pikkujuttu: kyse saattaa olla kokonaisen kerrostalon tai supermarketin rakennustyöstä.
Usein urakoissa päästään merkittävästi aikapalkkaa korkeammille keskituntiansioille, mutta aina näin ei ole. Työtapa kuitenkin on erilainen: siinä missä aikapalkkalaisilla on työnantajan määräämä työnjohtaja, urakkaporukoissa työläiset sopivat keskenään, kuka tekee mitäkin, milloin ja kenen kanssa. Tämän itsenäisyyden takia urakat ovat haluttuja. Myös työnjohto hyötyy, sillä sen vastuulle työprosessissa jää lähinnä tarvikkeiden toimittaminen ajoissa.
Minua kiinnostaa se, millaisia työläisiä urakkatyöstä syntyy. Rakennusalan muutenkin prekaariin luonteeseen yhdistyy siinä kokonaisuuden hallinnan, yhteistoiminnan ja oikeuksistaan huolehtimisen vaatimukset. Myös tuoton jakoperusteista työläiset päättävät itse: joissakin porukoissa se tapahtuu aikapalkan tavoin palkkaluokittain, mutta usein palkkaerot ovat kapeampia, jolloin pienituloisimmat hyötyvät suhteessa eniten. Tiedän porukan, jossa potti pistettiin tasan kaikkien kesken, tehtyjen työtuntien mukaan. Vastaavaa en ole tavannut muualla työelämässä, sillä on täytynyt olla huomattava vaikutus ryhmän sisäiseen dynamiikkaan.
Marxin aikalaiset unelmoivat, että eräänä päivänä työläiset valtaavat tehtaat ja pyörittävät niitä ilman kapitalistia. Se ei koskaan toteutunut. Fordismi pilkkoi tuotannon niin pieniin osiin, ettei työläisillä ollut mahdollisuutta kehittää taitoja, joita tehtaan koko toiminnan sisäistäminen olisi edellyttänyt. Tehtaiden valtaaminen esimerkiksi osuustoiminnalle ei ollut realistista. (Tosin täytyy sanoa, että fordismin ajoista myös teollisuustyö on muuttunut paljon. Nykyisellään osittamista ja standardointia harjoitetaan ilmeisesti eniten palvelualojen matalapalkkatöissä...)
Olen viime viikkoina miettinyt, voisiko raksojen urakkatyön kaltaisissa paikoissa syntyä sellaista vastarinnan potentiaalia, jota perinteinen työn järjestys ei mahdollistanut. Jos tulevaisuuden työväenluokassa on toivoa yhteiskunnallisesta heräämisestä, niin se on niissä työläisissä, joilla on kokemusta vaikuttamisesta omiin työskentelyoloihin. Tällaisia epävarmuuteen tottuneita, itsenäisiä, päteviä, valppaita, solidaarisia ja reiluja ihmisiä olen tavannut erityisen tiheässä uarkkaporukoista.
Usein urakoissa päästään merkittävästi aikapalkkaa korkeammille keskituntiansioille, mutta aina näin ei ole. Työtapa kuitenkin on erilainen: siinä missä aikapalkkalaisilla on työnantajan määräämä työnjohtaja, urakkaporukoissa työläiset sopivat keskenään, kuka tekee mitäkin, milloin ja kenen kanssa. Tämän itsenäisyyden takia urakat ovat haluttuja. Myös työnjohto hyötyy, sillä sen vastuulle työprosessissa jää lähinnä tarvikkeiden toimittaminen ajoissa.
Minua kiinnostaa se, millaisia työläisiä urakkatyöstä syntyy. Rakennusalan muutenkin prekaariin luonteeseen yhdistyy siinä kokonaisuuden hallinnan, yhteistoiminnan ja oikeuksistaan huolehtimisen vaatimukset. Myös tuoton jakoperusteista työläiset päättävät itse: joissakin porukoissa se tapahtuu aikapalkan tavoin palkkaluokittain, mutta usein palkkaerot ovat kapeampia, jolloin pienituloisimmat hyötyvät suhteessa eniten. Tiedän porukan, jossa potti pistettiin tasan kaikkien kesken, tehtyjen työtuntien mukaan. Vastaavaa en ole tavannut muualla työelämässä, sillä on täytynyt olla huomattava vaikutus ryhmän sisäiseen dynamiikkaan.
Marxin aikalaiset unelmoivat, että eräänä päivänä työläiset valtaavat tehtaat ja pyörittävät niitä ilman kapitalistia. Se ei koskaan toteutunut. Fordismi pilkkoi tuotannon niin pieniin osiin, ettei työläisillä ollut mahdollisuutta kehittää taitoja, joita tehtaan koko toiminnan sisäistäminen olisi edellyttänyt. Tehtaiden valtaaminen esimerkiksi osuustoiminnalle ei ollut realistista. (Tosin täytyy sanoa, että fordismin ajoista myös teollisuustyö on muuttunut paljon. Nykyisellään osittamista ja standardointia harjoitetaan ilmeisesti eniten palvelualojen matalapalkkatöissä...)
Olen viime viikkoina miettinyt, voisiko raksojen urakkatyön kaltaisissa paikoissa syntyä sellaista vastarinnan potentiaalia, jota perinteinen työn järjestys ei mahdollistanut. Jos tulevaisuuden työväenluokassa on toivoa yhteiskunnallisesta heräämisestä, niin se on niissä työläisissä, joilla on kokemusta vaikuttamisesta omiin työskentelyoloihin. Tällaisia epävarmuuteen tottuneita, itsenäisiä, päteviä, valppaita, solidaarisia ja reiluja ihmisiä olen tavannut erityisen tiheässä uarkkaporukoista.
4.5.08
Tanssii sosiologin kanssa...
On olemassa ammatteja, joista on seuraelämässä hyötyä. Esimerkiksi palomiehet, raksamiehet ja poliisit sijoittuvat ”seksikkäin ammatti” –gallupeissa korkealle, jolloin voisi olettaa, että työstään kannattaa mainita iltaelämässäkin. Toista se on meidän yhteiskuntatieteilijöiden kohdalla.
Kävinpä eilen tanssiravintolassa ja kivaa oli. Viime kerrasta on vähän aikaa, mutta tanssi on kuin etnografinen kenttätyö: kun sen kerran oppii, taito palaa helposti mieleen. Keskikaupungin ravintolat ovat siitä mukavia, että siellä kaltaiseni keskivertotanssijakin pärjää mainiosti. Ja kun ei hirveästi tallo varpaita, hakijat tulevat kysymään uudestaan, kunhan vain muistaa yhden säännön:
Älä ikinä, ikinä, ikinä kerro olevasi sosiologi.
Jostain syystä miehet muuttuvat sen jälkeen kummallisiksi. Rento small talk alkaa takellella. Kappale tanssitaan loppuun vaivautuneessa hiljaisuudessa, jonka jälkeen minut palautetaan kiireesti pöytääni. Uutta hakua ei kannata jäädä odottelemaan. Näin on käynyt usein ennenkin, olin vain ehtinyt unohtaa.
En ole koskaan oikein päässyt selvyyteen, miksi sosiologia hylkii tanssitaitoisia miehiä. Sosiologithan ovat kiinnostavia, fiksuja, sosiaalisia ja usein myös tunnollisia juhlijoita! (Ja ei, kyse ei ole poliittisesti epäkorrekteista tutkimusaiheistani - niin pitkälle en yleensä esittelyssä pääse.)
Jos tästä vielä tanssimaan lähden, täytyy varmaan naamioitua palomieheksi.
Kävinpä eilen tanssiravintolassa ja kivaa oli. Viime kerrasta on vähän aikaa, mutta tanssi on kuin etnografinen kenttätyö: kun sen kerran oppii, taito palaa helposti mieleen. Keskikaupungin ravintolat ovat siitä mukavia, että siellä kaltaiseni keskivertotanssijakin pärjää mainiosti. Ja kun ei hirveästi tallo varpaita, hakijat tulevat kysymään uudestaan, kunhan vain muistaa yhden säännön:
Älä ikinä, ikinä, ikinä kerro olevasi sosiologi.
Jostain syystä miehet muuttuvat sen jälkeen kummallisiksi. Rento small talk alkaa takellella. Kappale tanssitaan loppuun vaivautuneessa hiljaisuudessa, jonka jälkeen minut palautetaan kiireesti pöytääni. Uutta hakua ei kannata jäädä odottelemaan. Näin on käynyt usein ennenkin, olin vain ehtinyt unohtaa.
En ole koskaan oikein päässyt selvyyteen, miksi sosiologia hylkii tanssitaitoisia miehiä. Sosiologithan ovat kiinnostavia, fiksuja, sosiaalisia ja usein myös tunnollisia juhlijoita! (Ja ei, kyse ei ole poliittisesti epäkorrekteista tutkimusaiheistani - niin pitkälle en yleensä esittelyssä pääse.)
Jos tästä vielä tanssimaan lähden, täytyy varmaan naamioitua palomieheksi.
1.5.08
Hyvinvointivaltion puolustamisesta
Maanantaina julkaistiin pamfletti Puolueiden kriisi, jossa yhtenä kirjoittajana minäkin. Oma artikkelini Onko vasemmistosta haastajaksi? käsitteli lähinnä Vasemmistoliiton muutospotentiaalia. Tässä blogimerkinnässä kiinnitän huomiota vain tekstin yhteen sivujuonteeseen, ns. hyvinvointivaltion puolustamiseen nykyvasemmistolaisuuden ytimenä.
Mielestäni vasemmiston uusi nousu edellyttää hyvä valtio vastaan paha yksityissektori –dikotomian purkamista. Kun voittoa tavoittelematon järjestökenttä tarjoaa yhä suuremman osan hyvinvointipalveluista ja julkista sektoria hallinnoidaan markkinalogiikalla, ei ole olemassa mitään puhdasta ja pyhää hyvinvointivaltiota pelastettavaksi. Todellinen ristiriita ei ole julkisen ja yksityisen sektorin, vaan yksityisen ja yhteisen omistamisen välillä.
Valtio sisältää mahdollisuuden omistuksen demokraattiseen kontrolliin, mutta nykyisellään sen ensisijainen tavoite on kapitalismin tukeminen. Juuri valtio luo uusliberalismille markkinoita ja vahvistaa yksityisomistuksen lainsuojan. Tehyn työtaistelun yhteydessä säädetty pakkotyölaki opetti, että tarpeen tulle valtio on valmis uhraamaan talouselämälle jopa oman perustuslakinsa takaamat oikeudet.
Samassa pamfletissa myös Ruurik Holm pohtii hyvinvointivaltio-ideologian ja vasemmiston suhdetta. Hän kirjoittaa, että vasemmiston itsemäärittelyssä julkisten palvelujen puolustajaksi on ainakin kolme strategista ongelmaa: Ensinnäkin se katsoo taaksepäin, puolustaa vanhaa ja siten vaikuttaa konservatiiviselta, mistä johtuen jokainen poliittinen kompromissi merkitsee luopumista jo kertaalleen saavutetuista eduista, siis häviötä. Kolmanneksi, vasemmisto ei Holmin mukaan ole kyennyt perustelemaan poliittisesti, miksi palvelujen julkinen tuottaminen on hyvä asia.
Ongelman ratkaisuksi Holm ehdottaa radikaalia osallistuvaa vaikuttamista. Julkisesti tuotetuista palveluista tulee ylivoimainen vaihtoehto silloin, kun niiden kehittäminen voi tapahtua oikeasti kansalaisten valvonnassa. Ylhäältä hierarkkisesti johdetun hyvinvointivaltiomallin sijaan Holm tarjoaa useita keskenään kilpailevia, voittoa tuottamattomia ja julkisrahoitteisia toimijoita.
Mielestäni vasemmiston uusi nousu edellyttää hyvä valtio vastaan paha yksityissektori –dikotomian purkamista. Kun voittoa tavoittelematon järjestökenttä tarjoaa yhä suuremman osan hyvinvointipalveluista ja julkista sektoria hallinnoidaan markkinalogiikalla, ei ole olemassa mitään puhdasta ja pyhää hyvinvointivaltiota pelastettavaksi. Todellinen ristiriita ei ole julkisen ja yksityisen sektorin, vaan yksityisen ja yhteisen omistamisen välillä.
Valtio sisältää mahdollisuuden omistuksen demokraattiseen kontrolliin, mutta nykyisellään sen ensisijainen tavoite on kapitalismin tukeminen. Juuri valtio luo uusliberalismille markkinoita ja vahvistaa yksityisomistuksen lainsuojan. Tehyn työtaistelun yhteydessä säädetty pakkotyölaki opetti, että tarpeen tulle valtio on valmis uhraamaan talouselämälle jopa oman perustuslakinsa takaamat oikeudet.
Samassa pamfletissa myös Ruurik Holm pohtii hyvinvointivaltio-ideologian ja vasemmiston suhdetta. Hän kirjoittaa, että vasemmiston itsemäärittelyssä julkisten palvelujen puolustajaksi on ainakin kolme strategista ongelmaa: Ensinnäkin se katsoo taaksepäin, puolustaa vanhaa ja siten vaikuttaa konservatiiviselta, mistä johtuen jokainen poliittinen kompromissi merkitsee luopumista jo kertaalleen saavutetuista eduista, siis häviötä. Kolmanneksi, vasemmisto ei Holmin mukaan ole kyennyt perustelemaan poliittisesti, miksi palvelujen julkinen tuottaminen on hyvä asia.
Ongelman ratkaisuksi Holm ehdottaa radikaalia osallistuvaa vaikuttamista. Julkisesti tuotetuista palveluista tulee ylivoimainen vaihtoehto silloin, kun niiden kehittäminen voi tapahtua oikeasti kansalaisten valvonnassa. Ylhäältä hierarkkisesti johdetun hyvinvointivaltiomallin sijaan Holm tarjoaa useita keskenään kilpailevia, voittoa tuottamattomia ja julkisrahoitteisia toimijoita.
20.3.08
Miksei ministeri saisi ihastua strippariin?
45-minuuttia –ohjelmassa käsiteltiin poliitikkojen julkisuuskuvaa, mm. Kanervan Jonna Tukiaiselle lähettämiä eroottisia tekstareita. Koko skandaalihan kertoo lähinnä siitä, että maamme julkkikset ovat keskimäärin niin harmaita, ettei niillä oikein saa elätettyä näin suurta suomenkielistä roskalehdistöä. Vai oliko jollekulle vielä uutinen, että Kanerva tykkää tekstailla tuhmia?
Mielestäni paljon huolestuttavampaa oli tapa, jolla jutussa käsiteltiin Tukiaista. Kirjastosta oli tavoitettu ihan oikea tutkija (Erkka Railo) kertomaan, kuinka on ”aivan legitiimi huolenaihe, onko meidän ulkoministeri ihan kartalla, jos hän lähettää 200 tekstiviestiä eroottiselle tanssijattarelle.”
Miten niin ”legitiimi huolenaihe”?
Olisiko huoli vähemmän legitiimi, jos tekstailun kohteena olisi ollut kampaaja tai sosiologi? Miten juuri Tukiaisen ammatti herättää huolen ”kartalla” olemisesta? Miksei ministeri saisi ihastua strippariin, saati sitten tekstailla kenen kanssa haluaa?
Jos kyse oli yksipuolisesta viestinnästä avosuhteessa elävälle naiselle, eikö silloin pitäisi puhua seksuaalisesta häirinnästä? Jos taas kyse oli molemminpuolisesta viestittelystä, mikä tässä on se ongelma?
Maikkarin jutussa Tukiaisesta annetaan järjestelmällisesti niin negatiivinen kuva, että se hyppää reilusti hyvän maun tuolle puolen. Toimittaja toteaa, että ”moni poliitikko harkitsisi imagoaan tarkkaan, ennen kuin lähestyisi tätä naista.”
Samaan aikaan näytetään pornokuvaa Tukiaisesta.
Totta on, että moni poliitikko ei julkisuuden pelossa olisi missään tekemisissä stripparin kanssa. Tämä on ihan oikeasti ongelma, varsinkin, kun samaiset poliitikot (toimittajien kerkeällä avustuksella) kuitenkin säätävät seksityöntekijöiden asemaa heikentäviä lakeja. On olemassa tiettyjä ihmisryhmiä, jotka on työnnetty niin marginaaliin, että jo heidän seuransa stigmatisoi. Jos kyseessä on nainen, leima todennäköisesti liittyy hänen seksikäyttäytymiseensä. Naisen seksuaalisuudelle asetetaan edelleen tiukat normit, ja niiden rikkomisesta rangaistaan ankarasti. 45 minuuttia ei rakentanut Tukiaista vain kevytkenkäisenä naisena, vaan ikään kuin tämän seksuaalisen rikkomuksen jatkoksi hänen yhteydessään vihjailtiin myös rahan- ja julkisuudenahneuteen.
Samaisessa ohjelmassa toimittaja päivittelee, miten politiikassa seksiseikkailut sallitaan vain miehille. Kuitenkin hän itse uusintaa voimakkaasti sitä madonna-huora –jakoa, jolla (kunniallisen kategoriaan kuuluvat) poliitikkonaiset pidetään kurissa ja kunniattomilta estetään osallistuminen yhteiskuntaan.
Mielestäni paljon huolestuttavampaa oli tapa, jolla jutussa käsiteltiin Tukiaista. Kirjastosta oli tavoitettu ihan oikea tutkija (Erkka Railo) kertomaan, kuinka on ”aivan legitiimi huolenaihe, onko meidän ulkoministeri ihan kartalla, jos hän lähettää 200 tekstiviestiä eroottiselle tanssijattarelle.”
Miten niin ”legitiimi huolenaihe”?
Olisiko huoli vähemmän legitiimi, jos tekstailun kohteena olisi ollut kampaaja tai sosiologi? Miten juuri Tukiaisen ammatti herättää huolen ”kartalla” olemisesta? Miksei ministeri saisi ihastua strippariin, saati sitten tekstailla kenen kanssa haluaa?
Jos kyse oli yksipuolisesta viestinnästä avosuhteessa elävälle naiselle, eikö silloin pitäisi puhua seksuaalisesta häirinnästä? Jos taas kyse oli molemminpuolisesta viestittelystä, mikä tässä on se ongelma?
Maikkarin jutussa Tukiaisesta annetaan järjestelmällisesti niin negatiivinen kuva, että se hyppää reilusti hyvän maun tuolle puolen. Toimittaja toteaa, että ”moni poliitikko harkitsisi imagoaan tarkkaan, ennen kuin lähestyisi tätä naista.”
Samaan aikaan näytetään pornokuvaa Tukiaisesta.
Totta on, että moni poliitikko ei julkisuuden pelossa olisi missään tekemisissä stripparin kanssa. Tämä on ihan oikeasti ongelma, varsinkin, kun samaiset poliitikot (toimittajien kerkeällä avustuksella) kuitenkin säätävät seksityöntekijöiden asemaa heikentäviä lakeja. On olemassa tiettyjä ihmisryhmiä, jotka on työnnetty niin marginaaliin, että jo heidän seuransa stigmatisoi. Jos kyseessä on nainen, leima todennäköisesti liittyy hänen seksikäyttäytymiseensä. Naisen seksuaalisuudelle asetetaan edelleen tiukat normit, ja niiden rikkomisesta rangaistaan ankarasti. 45 minuuttia ei rakentanut Tukiaista vain kevytkenkäisenä naisena, vaan ikään kuin tämän seksuaalisen rikkomuksen jatkoksi hänen yhteydessään vihjailtiin myös rahan- ja julkisuudenahneuteen.
Samaisessa ohjelmassa toimittaja päivittelee, miten politiikassa seksiseikkailut sallitaan vain miehille. Kuitenkin hän itse uusintaa voimakkaasti sitä madonna-huora –jakoa, jolla (kunniallisen kategoriaan kuuluvat) poliitikkonaiset pidetään kurissa ja kunniattomilta estetään osallistuminen yhteiskuntaan.
7.3.08
Mistä maalarille maksetaan?
Tällä viikolla olen ollut kiinnostunut naismaalareista. Juuri julkaistu tiedote tes-neuvottelutuloksesta ei vielä kerro, saatiinko maalarien sukupuolittuneisiin palkkoihin korjausta. Ehkä huomisen uutisissa.
Naismaalarien palkat ovat noin viidenneksen miehiä kehnompia. Osittain kyse on urakoiden valumisesta miehille ja naisten arkuudesta pyytää, mutta perusongelma on kykyjen arvostuksessa: naisen pitää todistaa ammattitaitonsa moninkertaisesti päästäkseen samaan tuntipalkkaan kouluttautumattoman miehen kanssa. Perinteisesti naiset ovat tehneet rakennuksilla siivous- ja avustavia töitä, ja sellaiseksi naisen paikka raksoilla ehkä edelleen mielletään.
Kerrotaan, että 1990-luvun alussa pienet palkat suojasivat (silloin harvinaisia) naismaalareita, kun kalliimmaksi tulevat miehet pantiin ensin kortistoon. Uusia naisia ei alalle kuitenkaan tullut ennen kuin ihan viime vuosina. Nyt naismaalarien määrä on kasvanut nopeasti, he ovat jo 12 prosenttia ammattikunnasta ja joillakin alan kursseilla enemmistö.
Palkkatason heikkeneminen on kiinnostavaa: vika voi olla pyytäjässä tai maksajassa, mutta onko niin, että naisten tuleminen perinteisesti miesvaltaiselle alalle siis merkitsee automaattisesti palkkakurjistumista?
On ollut mukava seurata, että niinkin miesvaltainen liitto kuin Raksa (jäsenistöstä miehiä n. 95 %) on ottanut näkyvästi kantaa tasa-arvokysymyksiin järjestön tärkeimmällä alueella, tes-neuvotteluissa. Toki kyse on miestenkin edusta: Naisten (ja ulkomaalaisten) palkkasyrjintä on uhka myös miesmaalareille, sillä se vetää koko alan palkkoja alaspäin.
Naismaalarien palkat ovat noin viidenneksen miehiä kehnompia. Osittain kyse on urakoiden valumisesta miehille ja naisten arkuudesta pyytää, mutta perusongelma on kykyjen arvostuksessa: naisen pitää todistaa ammattitaitonsa moninkertaisesti päästäkseen samaan tuntipalkkaan kouluttautumattoman miehen kanssa. Perinteisesti naiset ovat tehneet rakennuksilla siivous- ja avustavia töitä, ja sellaiseksi naisen paikka raksoilla ehkä edelleen mielletään.
Kerrotaan, että 1990-luvun alussa pienet palkat suojasivat (silloin harvinaisia) naismaalareita, kun kalliimmaksi tulevat miehet pantiin ensin kortistoon. Uusia naisia ei alalle kuitenkaan tullut ennen kuin ihan viime vuosina. Nyt naismaalarien määrä on kasvanut nopeasti, he ovat jo 12 prosenttia ammattikunnasta ja joillakin alan kursseilla enemmistö.
Palkkatason heikkeneminen on kiinnostavaa: vika voi olla pyytäjässä tai maksajassa, mutta onko niin, että naisten tuleminen perinteisesti miesvaltaiselle alalle siis merkitsee automaattisesti palkkakurjistumista?
On ollut mukava seurata, että niinkin miesvaltainen liitto kuin Raksa (jäsenistöstä miehiä n. 95 %) on ottanut näkyvästi kantaa tasa-arvokysymyksiin järjestön tärkeimmällä alueella, tes-neuvotteluissa. Toki kyse on miestenkin edusta: Naisten (ja ulkomaalaisten) palkkasyrjintä on uhka myös miesmaalareille, sillä se vetää koko alan palkkoja alaspäin.
1.3.08
Sananvapaudesta
Eilen pääsin katsomaan tämän hetken kuumimman nukkeanimaation ”Uralin perhonen”, jonka sensuuria ehdittiin vaatia jo eduskunnassakin. Ihmettelen koko soppaa. Itse animaatio oli ihan tyypillistä Lillqvistin tuotantoa, kaunis ja koskettava. Yksi sivuhenkilöistä todella sattui olemaan poikiin mieltynyt Mannerheim, mutta entä sitten? Itse katsoin animaatiota pikemminkin esityksenä lapsuuteni Pispalan tarinaperinteestä. (Ja mitä tulee Mannerheimiin, hän teki rikoksensa kyllä ihan jossain muualla kuin makuuhuoneessa.)
Kyllä silloin demokratialla menee jo tosi huonosti, jos nukkeanimaatioita aletaan sensuroida.
Vaan eipä ole sananvapaus uhattuna vain kulttuurielämässä. Vuoden 2008 alusta poliisi on ylläpitänyt salaista internetlistaa, joka jaetaan eri internetpalveluntarjoajille näiden ”vapaaehtoisesti” käytettäväksi asiakkaidensa internetyhteyksien suodatukseen. Perusteena sensuurilaille on lapsiporno.
Internetsensuuri on poliitikoille vaikea asia. Vaikka internetiä on helppo verrata perinteisempiin välineisiin kuten sanomalehtiin tai mielenosoituksiin, se on myös monella tapaa erilainen ja vaatii uudenlaista ajattelua, johon kaikki eivät selvästikään kykene. Uusi sensuurilaki onkin monella tapaa ongelmallinen:
Ensinnäkin, tällaisilla toimenpiteillä on ikävä taipumus riistäytyä käsistä. Huhujen mukaan listan perusteella on jo sensuroitu paljon muutakin kuin lapsipornoa. Kielitaidottomat poliisit ovat laittaneet listalle mm. japanilaisia verkkokauppoja. Myös sensuurin virallisesta laajentamisesta on jo keskusteltu, seuraavaksi lienevät listalla nettipokeri ja piratismi. (Vaatimus internetpalveluntarjoajan piratismintorjunnasta on suunnilleen yhtä järjetöntä kuin vaatia paperitehdasta varmistamaan, ettei sen paperille paineta Muhammedin pilakuvia.)
Toiseksi, käytännössä sensuurin kiertäminen on käytännössä (sanovat nettiä paremmin tuntevat) äärimmäisen helppoa. Tämä viittaa siihen, että lain todellinen funktio ei ole lapsipornon hillitseminen vaan virkavallan omantunnon rauhoittelu.
Kolmanneksi, sensuurilistan salaisuus on täysin mieletöntä. Se johtaa tilanteeseen, jossa poliisi voi sensuroida mitä milloinkin täysin ilman valvontaa.
Jollei kyse ehkä vielä ole varsinaisesta mielipiteen- ja sananvapauden rajoittamisesta, niin ainakin sen uhasta. Jotain huolen laajuudesta kertonee se, että kansalaisten ”sähköisiä oikeuksia” valvova Effi-järjestö on viime viikkoina saanut räjähdysmäisesti uusia jäseniä.
Kyllä silloin demokratialla menee jo tosi huonosti, jos nukkeanimaatioita aletaan sensuroida.
Vaan eipä ole sananvapaus uhattuna vain kulttuurielämässä. Vuoden 2008 alusta poliisi on ylläpitänyt salaista internetlistaa, joka jaetaan eri internetpalveluntarjoajille näiden ”vapaaehtoisesti” käytettäväksi asiakkaidensa internetyhteyksien suodatukseen. Perusteena sensuurilaille on lapsiporno.
Internetsensuuri on poliitikoille vaikea asia. Vaikka internetiä on helppo verrata perinteisempiin välineisiin kuten sanomalehtiin tai mielenosoituksiin, se on myös monella tapaa erilainen ja vaatii uudenlaista ajattelua, johon kaikki eivät selvästikään kykene. Uusi sensuurilaki onkin monella tapaa ongelmallinen:
Ensinnäkin, tällaisilla toimenpiteillä on ikävä taipumus riistäytyä käsistä. Huhujen mukaan listan perusteella on jo sensuroitu paljon muutakin kuin lapsipornoa. Kielitaidottomat poliisit ovat laittaneet listalle mm. japanilaisia verkkokauppoja. Myös sensuurin virallisesta laajentamisesta on jo keskusteltu, seuraavaksi lienevät listalla nettipokeri ja piratismi. (Vaatimus internetpalveluntarjoajan piratismintorjunnasta on suunnilleen yhtä järjetöntä kuin vaatia paperitehdasta varmistamaan, ettei sen paperille paineta Muhammedin pilakuvia.)
Toiseksi, käytännössä sensuurin kiertäminen on käytännössä (sanovat nettiä paremmin tuntevat) äärimmäisen helppoa. Tämä viittaa siihen, että lain todellinen funktio ei ole lapsipornon hillitseminen vaan virkavallan omantunnon rauhoittelu.
Kolmanneksi, sensuurilistan salaisuus on täysin mieletöntä. Se johtaa tilanteeseen, jossa poliisi voi sensuroida mitä milloinkin täysin ilman valvontaa.
Jollei kyse ehkä vielä ole varsinaisesta mielipiteen- ja sananvapauden rajoittamisesta, niin ainakin sen uhasta. Jotain huolen laajuudesta kertonee se, että kansalaisten ”sähköisiä oikeuksia” valvova Effi-järjestö on viime viikkoina saanut räjähdysmäisesti uusia jäseniä.
25.2.08
Viidakon lait voidaan kumota
Vietin viikonlopun ay-kurssilla. Safarivideosta löytyy sen keskeinen opetus: kapitalismin heikoin lenkki -logiikkaa vastaan auttaa joukkovoima...
http://www.youtube.com/watch?v=LU8DDYz68kM
http://www.youtube.com/watch?v=LU8DDYz68kM
21.2.08
Kontrollia vai huolenpitoa?
Viime aikoina olen ollut tyytyväisempi puolueeni linjauksiin. Maltillista ja mietteliästä se on ollut, mutta ainakin oikeaan suuntaan. Nyt puoluehallituksen kannari suomalaisten terveyseroista sai kuitenkin harmistumaan.
On totta, että työväenluokkaiset kuolevat vuosia koulutettua keskiluokkaa aikaisemmin. He myös sairastavat enemmän, elävät epäterveellisemmin ja ovat epätasa-arvoisessa asemassa niin terveys- kuin liikuntapalvelujenkin käyttäjinä. Siksi puoluehallituksen esitys perusterveydenhuollon ja liikuntapaikkojen asiakasmaksujen poistaminen on kannatettava, samoin terveydenhuollon lisäresurssointi.
Mutta mutta. Puoluehallitus kirjoittaa:
”Erityistä panostusta on suunnattava sosiaalisesti ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevien terveellisempien elämäntapojen edistämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Sairastamista kiihdyttäviä tupakointia, liikalihavuutta ja runsasta juomista on hillittävä ennaltaehkäisevillä toimilla.”
Tämä on terveyskontrollia, joka vielä halutaan kohdistaa siihen ihmisryhmään, jota läpi historian on ohjattu, hallittu ja pakotettu. Käynnissä on raju invaasio yksilön ruumiiseen kansan tuottavuuden takaamiseksi, enkä haluaisi nähdä vassareita tässä projektissa.
Tuskin viina, tupakka ja rasvasokerimömmöt kellekään hyvää tekee, mutta aika harva asia elämässä on hyväksi. Ihmisten elintapojen koko ajan tiukentuva kontrolli on suoraan sidoksissa taloudelliseen riistoon, sillä se argumentoidaan säästöillä ja sen tehtävänä on ulottaa ihmisten tilivelvollisuus kapitalistille myös vapaa-aikaan. Viinaan kuolee väkeä, mutta niin kuolee työntekoonkin. Jos kyse olisi puhtaasti ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi, Vas vaatisi toimenpiteitä laiskottelun lisäämiseksi.
Lisäksi olen todella huolissani siitä, miten tämä terveysterrori (kansalaisoikeudet edellyttävät jatkuvaa työkyvyn ylläpitoa) yhdistettynä esteettiseen kontrolliin (työ/parisuhde kuuluu vain kauniille) vaikuttavat ihmisten elämään: samaan aikaan laihuuskampanjoiden kanssa kun ovat lisääntyneet syömishäiriöt ja kauneusleikkaukset…
Kannari oli hyvä esimerkki siitä, mikä tällä hetkellä eniten huolestuttaa puolueessani: Jotenkin vasemmistoväki yrittää asettua köyhien, itsestään huolehtimaan kykenemättömien raukkojen ”pelastajaksi” tai ”suojelijaksi”. Ei huomata, että ei tässä itse kunkaan elämä niin ihmeellisellä mallilla ole, lihavaa on puolueväkikin ja kansandemokraattista viinaakin kuluu edelleen reippaasti. Ihmisten yläpuolelle hakeutumisen sijaan pitäisi reilusti julistaa, että ME VAADIMME itsellemme ja kaikille muille halukkaille kunnon terveyspalveluita ja kuntosalikortit, mutta myös oikeutta olla ruma ja lihava.
On totta, että työväenluokkaiset kuolevat vuosia koulutettua keskiluokkaa aikaisemmin. He myös sairastavat enemmän, elävät epäterveellisemmin ja ovat epätasa-arvoisessa asemassa niin terveys- kuin liikuntapalvelujenkin käyttäjinä. Siksi puoluehallituksen esitys perusterveydenhuollon ja liikuntapaikkojen asiakasmaksujen poistaminen on kannatettava, samoin terveydenhuollon lisäresurssointi.
Mutta mutta. Puoluehallitus kirjoittaa:
”Erityistä panostusta on suunnattava sosiaalisesti ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevien terveellisempien elämäntapojen edistämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Sairastamista kiihdyttäviä tupakointia, liikalihavuutta ja runsasta juomista on hillittävä ennaltaehkäisevillä toimilla.”
Tämä on terveyskontrollia, joka vielä halutaan kohdistaa siihen ihmisryhmään, jota läpi historian on ohjattu, hallittu ja pakotettu. Käynnissä on raju invaasio yksilön ruumiiseen kansan tuottavuuden takaamiseksi, enkä haluaisi nähdä vassareita tässä projektissa.
Tuskin viina, tupakka ja rasvasokerimömmöt kellekään hyvää tekee, mutta aika harva asia elämässä on hyväksi. Ihmisten elintapojen koko ajan tiukentuva kontrolli on suoraan sidoksissa taloudelliseen riistoon, sillä se argumentoidaan säästöillä ja sen tehtävänä on ulottaa ihmisten tilivelvollisuus kapitalistille myös vapaa-aikaan. Viinaan kuolee väkeä, mutta niin kuolee työntekoonkin. Jos kyse olisi puhtaasti ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi, Vas vaatisi toimenpiteitä laiskottelun lisäämiseksi.
Lisäksi olen todella huolissani siitä, miten tämä terveysterrori (kansalaisoikeudet edellyttävät jatkuvaa työkyvyn ylläpitoa) yhdistettynä esteettiseen kontrolliin (työ/parisuhde kuuluu vain kauniille) vaikuttavat ihmisten elämään: samaan aikaan laihuuskampanjoiden kanssa kun ovat lisääntyneet syömishäiriöt ja kauneusleikkaukset…
Kannari oli hyvä esimerkki siitä, mikä tällä hetkellä eniten huolestuttaa puolueessani: Jotenkin vasemmistoväki yrittää asettua köyhien, itsestään huolehtimaan kykenemättömien raukkojen ”pelastajaksi” tai ”suojelijaksi”. Ei huomata, että ei tässä itse kunkaan elämä niin ihmeellisellä mallilla ole, lihavaa on puolueväkikin ja kansandemokraattista viinaakin kuluu edelleen reippaasti. Ihmisten yläpuolelle hakeutumisen sijaan pitäisi reilusti julistaa, että ME VAADIMME itsellemme ja kaikille muille halukkaille kunnon terveyspalveluita ja kuntosalikortit, mutta myös oikeutta olla ruma ja lihava.
2.2.08
Poliittista kähmintää
Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä eduskunnassa. Seksityötutkijana törmään ilmiöön ehkä muita nuoria naisia harvemmin – useimmat poliitikkomiehet eivät oikein tiedä, miten suhtautua seksiteoreetikkoon. Silti olen minäkin sen verran nähnyt, että voin aiheesta blogia kirjoittaa.
Flirtti kuuluu poliittiseen kulttuuriin. Usein se on molemminpuolista ja pehmentää politiikassa väistämättömiä konflikteja. Itse iloitsen kovasti saamastani huomiosta, sillä yliopistomaailmasta ei kehuja heru. On todella sääli, jos seksuaaliseen häirintään liittyvä julkisuuskeskustelu kuolettaa flirttiperinteen.
Leikkiin tai kohteliaisuuksiin puettuja huomautuksia voidaan politiikassa käyttää myös toisen uskottavuuden mitätöimiseen. Silloin kyse on vallankäytöstä, jonka ainakin itse tulkitsen häirinnäksi. Sanallisessa häirinnässä voi vielä olla kyse kommunikaatio-ongelmista, mutta politiikasta löytyy myös ”kähmijöitä”, jotka eivät kunnioita toisen fyysistä koskemattomuutta. Äkkiä sen oppii, kuka on aina tilaisuuden tullen kiinni rinnassa tai pakarassa. Kyse on ihan oikeasta sikavaarasta.
Seksuaaliselle väkivallalle (josta häirintä on siis vain yksi muoto) on tyypillistä, että järjestelmämme ei kykene tunnistamaan sitä tai suojelemaan siltä. Erittäin harvoin tapaukset nousevat käsittelyyn ja vielä harvemmin tekijälle koituu siitä seurauksia. Seksuaalirikoksella on harvoin silminnäkijöitä, ja oikeus on syytetyn puolella kunnes toisin todistetaan. Ilmitulleissa tapauksissa sosiaaliset kustannukset ovat usein uhrille suuremmat kuin rikolliselle.
Seksuaalista häirintää on kuitenkin politiikassa vielä vaikeampi käsitellä kuin muussa yhteiskunnassa. Ensinnäkään luottamushenkilöillä ei ole työelämän kaltaista vakiintunutta järjestelmää seksuaalisen häirinnän käsittelemiseksi. Kenelle sitä voisi/pitäisi tehdä valitus, kun pomona on anonyymi äänestäjä?
Toiseksi, seksuaalisesta häirinnästä valittava henkilö asettaa aina oman maineensa kyseenalaiseksi, ja poliitikolle maine on elämisen ehto. Suuri osa ihmisistä ajattelee, että jos ihminen ei pysty häätämään yhtä pervoa, kuinka sille voi antaa muiden asioita hoidettavaksi. Vielä vaikeampi tilanne on, jos kähmijä tulee samasta puolueesta: valittaja ei aseta kyseenalaiseksi vain omaansa vaan myös taustaryhmänsä maineen. Kukaan ei pidä oman pesänsä likaajista.
Entisen apulaisoikeusasiamiehen Pirkko K. Koskisen vaatimus kaikkien kähmijöiden ”paljastamisesta” kertoo vain, kuinka huonosti juristit ymmärtävät politiikan realiteetteja. Politiikassa lasku häirinnästä lankeaa edelleen uhrille, muodossa tai toisessa.
Flirtti kuuluu poliittiseen kulttuuriin. Usein se on molemminpuolista ja pehmentää politiikassa väistämättömiä konflikteja. Itse iloitsen kovasti saamastani huomiosta, sillä yliopistomaailmasta ei kehuja heru. On todella sääli, jos seksuaaliseen häirintään liittyvä julkisuuskeskustelu kuolettaa flirttiperinteen.
Leikkiin tai kohteliaisuuksiin puettuja huomautuksia voidaan politiikassa käyttää myös toisen uskottavuuden mitätöimiseen. Silloin kyse on vallankäytöstä, jonka ainakin itse tulkitsen häirinnäksi. Sanallisessa häirinnässä voi vielä olla kyse kommunikaatio-ongelmista, mutta politiikasta löytyy myös ”kähmijöitä”, jotka eivät kunnioita toisen fyysistä koskemattomuutta. Äkkiä sen oppii, kuka on aina tilaisuuden tullen kiinni rinnassa tai pakarassa. Kyse on ihan oikeasta sikavaarasta.
Seksuaaliselle väkivallalle (josta häirintä on siis vain yksi muoto) on tyypillistä, että järjestelmämme ei kykene tunnistamaan sitä tai suojelemaan siltä. Erittäin harvoin tapaukset nousevat käsittelyyn ja vielä harvemmin tekijälle koituu siitä seurauksia. Seksuaalirikoksella on harvoin silminnäkijöitä, ja oikeus on syytetyn puolella kunnes toisin todistetaan. Ilmitulleissa tapauksissa sosiaaliset kustannukset ovat usein uhrille suuremmat kuin rikolliselle.
Seksuaalista häirintää on kuitenkin politiikassa vielä vaikeampi käsitellä kuin muussa yhteiskunnassa. Ensinnäkään luottamushenkilöillä ei ole työelämän kaltaista vakiintunutta järjestelmää seksuaalisen häirinnän käsittelemiseksi. Kenelle sitä voisi/pitäisi tehdä valitus, kun pomona on anonyymi äänestäjä?
Toiseksi, seksuaalisesta häirinnästä valittava henkilö asettaa aina oman maineensa kyseenalaiseksi, ja poliitikolle maine on elämisen ehto. Suuri osa ihmisistä ajattelee, että jos ihminen ei pysty häätämään yhtä pervoa, kuinka sille voi antaa muiden asioita hoidettavaksi. Vielä vaikeampi tilanne on, jos kähmijä tulee samasta puolueesta: valittaja ei aseta kyseenalaiseksi vain omaansa vaan myös taustaryhmänsä maineen. Kukaan ei pidä oman pesänsä likaajista.
Entisen apulaisoikeusasiamiehen Pirkko K. Koskisen vaatimus kaikkien kähmijöiden ”paljastamisesta” kertoo vain, kuinka huonosti juristit ymmärtävät politiikan realiteetteja. Politiikassa lasku häirinnästä lankeaa edelleen uhrille, muodossa tai toisessa.
16.1.08
Kunnan kumisaappaat ja vasemmiston tulevaisuus
Kuka tietää, mitä ovat ”kunnan kumisaappaat”? En minäkään tiennyt.
Ennen vanhaan kunta myönsi köyhille lapsille vaateavustusta. Jako tapahtui koulun kautta ja monesti oppitunnilla, niin että kaikki varmasti tiesivät, ketkä luokassa olivat niitä köyhiä (joskin lapset sen kyllä kai muutenkin tietävät). Kunnan kumisaappaista tuli tietyllä tapaa varattomuuden ja ehkä huonommuudenkin symboli.
Olen yllättynyt siitä, kuinka moni käveli aikanaan kansandemokraattiseen liikkeeseen kunnan kumppareissa. Väitän, että tällä on ollut ja on vielä jonkin aikaa suuri merkitys vasemmistolaiselle liikkeelle, sillä vielä hetken puolueen johdossa on ihmisiä, jotka oikeasti tietävät, miltä köyhyys tuntuu. He eivät tee politiikkaa köyhien puolesta vaan köyhien kanssa.
Minun tietooni tulleista saapastelijoista nuorin on nyt 49, vanhimmat jo eläkkeellä. Toki nuoremmissakin polvissa on köyhyyden kokemuksia, mutta oman ikäluokkani vasemmistolaisten keskuudessa se alkaa olla harvinaisempaa. Meistä nuorista löytyy paljon humanistisen keskiluokan ja liikkeen etabloiman työläisaristokratian kasvatteja, jotka ovat eläneet turvallisen lapsuuden. Toki heitäkin tarvitaan (keskiluokkaa se Marxkin oli), mutta jos liike koostuu pelkästään etuoikeutetuista, se helposti muuttuu sisäsiistiksi hyväntekeväisyysjärjestöksi.
Jollakin syvätasolla tämä voi olla uhka liikkeelle, joka aikanaan ponnisti alistettujen itsensä vapausliikkeenä.
Ennen vanhaan kunta myönsi köyhille lapsille vaateavustusta. Jako tapahtui koulun kautta ja monesti oppitunnilla, niin että kaikki varmasti tiesivät, ketkä luokassa olivat niitä köyhiä (joskin lapset sen kyllä kai muutenkin tietävät). Kunnan kumisaappaista tuli tietyllä tapaa varattomuuden ja ehkä huonommuudenkin symboli.
Olen yllättynyt siitä, kuinka moni käveli aikanaan kansandemokraattiseen liikkeeseen kunnan kumppareissa. Väitän, että tällä on ollut ja on vielä jonkin aikaa suuri merkitys vasemmistolaiselle liikkeelle, sillä vielä hetken puolueen johdossa on ihmisiä, jotka oikeasti tietävät, miltä köyhyys tuntuu. He eivät tee politiikkaa köyhien puolesta vaan köyhien kanssa.
Minun tietooni tulleista saapastelijoista nuorin on nyt 49, vanhimmat jo eläkkeellä. Toki nuoremmissakin polvissa on köyhyyden kokemuksia, mutta oman ikäluokkani vasemmistolaisten keskuudessa se alkaa olla harvinaisempaa. Meistä nuorista löytyy paljon humanistisen keskiluokan ja liikkeen etabloiman työläisaristokratian kasvatteja, jotka ovat eläneet turvallisen lapsuuden. Toki heitäkin tarvitaan (keskiluokkaa se Marxkin oli), mutta jos liike koostuu pelkästään etuoikeutetuista, se helposti muuttuu sisäsiistiksi hyväntekeväisyysjärjestöksi.
Jollakin syvätasolla tämä voi olla uhka liikkeelle, joka aikanaan ponnisti alistettujen itsensä vapausliikkeenä.
14.1.08
Lastensuojelun huolenaiheet
Vuoden alusta astui voimaan uusi lastensuojelulaki. Muutos näkyy muun muassa siten, että tänä vuonna en enää istu perjantaiaamujani päättämässä lasten huostaanotoista. Homma siirtyy meiltä luottamushenkilöiltä juristeille.
Lastensuojeluun liittyvät asiat ovat tietenkin yksilötasolla salaisia, mutta joitakin yleisiä kehittämisen tai huolen paikkoja haluan muistini pohjalta kirjata. Faktoista en mene takuuseen, kyse on enemmän käytännön työstä jääneistä mielikuvista.
I huoli: Aikanaan lastensuojelu syntyi nimenomaan köyhien perheiden kasvatustyön kontrolliin. Vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokaan, jossain määrin luokkaluonne on säilynyt: käsittelemistäni pienten lasten huostaanotoista kaikki olivat työväenluokkaisia perheitä, kun taas sekä sosiaaliviranomaiset että luottamushenkilöt tulevat lähinnä keskiluokasta. Keskiluokkainen virkakoneisto ei ole herkkä luokkaerolle. Se esimerkiksi tulkitsee raskauttavasti sellaisia seikkoja (vaikkapa kieltäytymistä tarjotusta tuesta), jotka työväenluokkaisessa kulttuurissa voivat olla tuettua tai jopa kunnioitettavaa käyttäytymistä.
II huoli: Keskiluokkaiset ihanteet näkyivät myös huostaanottoperusteissa: koulumenestyksellä oli niissä toistuvasti keskeinen osuus (pakkovalmentautuminen työkyky-yhteiskuntaan) ja niin äitien kuin tyttärienkin kohdalla perusteena oli seksuaalinen käyttäytyminen, mitä miesten ja poikien tapauksissa ei ollut (poikkeuksena yksi insestiepäily). Joko Tampereella kaikki pervot ovat naisia, tai sitten kyse on sukupuolittuneesta seksuaalisuuden kontrollimekanismista.
III huoli: Itseäni karmaisi vierailu ”vastaanottokeskuksissa”, joihin huostaanotetut lapset toimitetaan odottamaan sopivaa sijoitusperhettä. Niiden tiukat liikkumisrajoitukset (vessakin oli lukossa) johtavat siihen, että huostaanottoa edeltävät kaverisuhteet katkeavat ja uusia solmitaan toisiin saman keskuksen asukkaisiin. Olen aina kannattanut nuorten vertaistukea, mutta omituiseksi järjestelyn tekee se, että monia huostaanottoja perustellaan ”huonolla seuralla”. Viimeistään keskuksen porukoissa lapset kuitenkin sosiaalistuvat tuhmuuksiin, kuten koulupinnaamiseen, karkailuun ja näpistelyyn.
IV huoli: Lastensuojelun resurssit. Toistuvasti sain papereista lukea, miten tukiperheiden ja tukihenkilöiden saaminen on kestänyt kohtuuttoman kauan tai jäänyt kokonaan toteutumatta. Yhdessä tai kahdessa tapauksessa huostaanottoon päädyttiin ilman avopuolen toimenpiteitä, koska näitä ei ollut kohtuullisessa ajassa saatavilla. Lisäksi minulle jäi mielikuva, että huostaanotto- tai avioerotilanteesta johtuen muualla asuvan vanhemman tapaamisoikeudet ovat heikot, jos tapaaminen edellyttää valvontaa. Valvojia ei löydy tai niihin ei ole varaa.
V huoli: Lisäksi olen sitä mieltä, että päättäjien ja asianosaisten välillä on kohtuuttoman syvä kuilu. Aina välillä tuntui, että ihmiset eivät ymmärtäneet, mitä heiltä odotettiin tai mitä seurauksia heidän valinnoillaan on. Päätöksiä tekevät ihmiset, jotka näkevät tapahtumaketjusta vain pienen osan. Tämän arvelen pahentuvan, kun päätökset siirtyvät juristeille. Tilannetta on ainakin toistaiseksi heikentänyt se, että palautejärjestelmän puuttuessa päättäjät saavat hyvin satunnaisesti tietoa ratkaisujensa seurauksista.
Lastensuojeluun liittyvät asiat ovat tietenkin yksilötasolla salaisia, mutta joitakin yleisiä kehittämisen tai huolen paikkoja haluan muistini pohjalta kirjata. Faktoista en mene takuuseen, kyse on enemmän käytännön työstä jääneistä mielikuvista.
I huoli: Aikanaan lastensuojelu syntyi nimenomaan köyhien perheiden kasvatustyön kontrolliin. Vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokaan, jossain määrin luokkaluonne on säilynyt: käsittelemistäni pienten lasten huostaanotoista kaikki olivat työväenluokkaisia perheitä, kun taas sekä sosiaaliviranomaiset että luottamushenkilöt tulevat lähinnä keskiluokasta. Keskiluokkainen virkakoneisto ei ole herkkä luokkaerolle. Se esimerkiksi tulkitsee raskauttavasti sellaisia seikkoja (vaikkapa kieltäytymistä tarjotusta tuesta), jotka työväenluokkaisessa kulttuurissa voivat olla tuettua tai jopa kunnioitettavaa käyttäytymistä.
II huoli: Keskiluokkaiset ihanteet näkyivät myös huostaanottoperusteissa: koulumenestyksellä oli niissä toistuvasti keskeinen osuus (pakkovalmentautuminen työkyky-yhteiskuntaan) ja niin äitien kuin tyttärienkin kohdalla perusteena oli seksuaalinen käyttäytyminen, mitä miesten ja poikien tapauksissa ei ollut (poikkeuksena yksi insestiepäily). Joko Tampereella kaikki pervot ovat naisia, tai sitten kyse on sukupuolittuneesta seksuaalisuuden kontrollimekanismista.
III huoli: Itseäni karmaisi vierailu ”vastaanottokeskuksissa”, joihin huostaanotetut lapset toimitetaan odottamaan sopivaa sijoitusperhettä. Niiden tiukat liikkumisrajoitukset (vessakin oli lukossa) johtavat siihen, että huostaanottoa edeltävät kaverisuhteet katkeavat ja uusia solmitaan toisiin saman keskuksen asukkaisiin. Olen aina kannattanut nuorten vertaistukea, mutta omituiseksi järjestelyn tekee se, että monia huostaanottoja perustellaan ”huonolla seuralla”. Viimeistään keskuksen porukoissa lapset kuitenkin sosiaalistuvat tuhmuuksiin, kuten koulupinnaamiseen, karkailuun ja näpistelyyn.
IV huoli: Lastensuojelun resurssit. Toistuvasti sain papereista lukea, miten tukiperheiden ja tukihenkilöiden saaminen on kestänyt kohtuuttoman kauan tai jäänyt kokonaan toteutumatta. Yhdessä tai kahdessa tapauksessa huostaanottoon päädyttiin ilman avopuolen toimenpiteitä, koska näitä ei ollut kohtuullisessa ajassa saatavilla. Lisäksi minulle jäi mielikuva, että huostaanotto- tai avioerotilanteesta johtuen muualla asuvan vanhemman tapaamisoikeudet ovat heikot, jos tapaaminen edellyttää valvontaa. Valvojia ei löydy tai niihin ei ole varaa.
V huoli: Lisäksi olen sitä mieltä, että päättäjien ja asianosaisten välillä on kohtuuttoman syvä kuilu. Aina välillä tuntui, että ihmiset eivät ymmärtäneet, mitä heiltä odotettiin tai mitä seurauksia heidän valinnoillaan on. Päätöksiä tekevät ihmiset, jotka näkevät tapahtumaketjusta vain pienen osan. Tämän arvelen pahentuvan, kun päätökset siirtyvät juristeille. Tilannetta on ainakin toistaiseksi heikentänyt se, että palautejärjestelmän puuttuessa päättäjät saavat hyvin satunnaisesti tietoa ratkaisujensa seurauksista.
4.1.08
Hannu Mäkelä ja meidän Casanovamme
Väitöskirjan viime metreillä lopetin kaiken muun elämän, myös blogini päivittämisen. Nyt olen palannut kammiostani takaisin elämään ja aloitan kommentoimalla joululukemistostani Hannu Mäkelän kirjoittamaa Casanovan elämäkertaa.
Casanova syntyi Venetsiassa 1725 ja eli tuon ajan seikkailijan elämän. Hän ehti kiertää kaikkialla Euroopassa, seurustella kaikista yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten kanssa, olla välillä upporikas ja lopulta täysin rahaton. Tunnetuksi hän tuli ennen muuta nais- (ja ilmeisesti jossain määrin myös mies-) seikkailuistaan. Don Juanin ohella Casanova on länsimaisen perinteen suuria myyttisiä rakastajia.
Mäkelä sai minut ihastumaan Casanovaansa. Pidin seikkailijan demokraattisesta naiskäsityksestä, miten hän rakastuessaan saattoi kihlata naisen yhtä hyvin bordellista kuin aatelissuvusta. Pidin myös Casanovan naismausta: hänen naisensa olivat älykkäitä, rohkeita ja vahvoja, eivät missään tapauksessa passiivisia viettelyn kohteita, jollaisiksi me helposti tuon ajan naiset kuvittelemme.
Mikä teki Casanovasta suuren? Ei suinkaan kumppanien lukumäärä, kuten usein ajatellaan (monella tuttavallani on ollut parikymppisenä enemmän seksipartnereita kuin Casanovalla koko elämässään), vaan niiden merkitys hänelle. Naiset olivat Casanovalle äärimmäisen tärkeitä. Se näkyy tavassa, jolla hän kirjoittaa muistelmiensa keskeiset käänteet rakkaussuhteesta toiseen. Hän ei vain harrastanut seksiä, hän myös laati sen ympärille merkittävän kirjallisen tuotannon. Ja enemmänkin: näyttää siltä, että Casanovan koko kohtaloa määritteli Eros, muut seikat tulivat ikään kuin sen seurauksena. Esimerkiksi saapuessaan lähes rahattomana uuteen kaupunkiin hän näkee kauniin palvelijattaren ja saa päähänsä laittaa lopun omaisuutensa tämän teetarjottimelle. Tarina anteliaista ”juomarahoista” leviää nopeasti ja Casanova saa rikkaan miehen maineen, sen turvin luottoa ja mahdollisuuden jatkaa taas matkaansa. Kuvio on Casanovalle hyvin tyypillinen.
Paikka paikoin hurmaavan Casanovan tarinaa häiritsi Mäkelän advokaattirooli, jota kirjailija itsekin pysähtyy nauramaan siinä kohtaa, kun huomaa selittelevänsä parhain päin päähenkilönsä suhdetta omaan (aikuiseen) tyttäreensä. Mäkelällä on huomattavia vaikeuksia sovittaa Casanovaa positiivisessa valossa oman aikamme seksuaalikulttuuriin, joka palvoo intiimiä monogaamista suhdetta. Sinnikkäästi hän vakuuttelee Casanovan rakastaneen aidosti naisiaan – kukin vuorollaan oli hänelle ”se ainoa” (tosin käy ilmi, että toisinaan Casanovalla oli useampia naisia vuoteessaan samanaikaisesti…) Casanova ei voinut olla kylmäverinen naistenkaataja, Mäkelä todistaa, sillä hän kykeni yhdyntään vain ollessaan naisesta aidosti viehtynyt (pätee varmaan aika moneen mieheen?) 2000-luvun normia edelleen noudatellen Mäkelä muistuttaa, että Casanova sai täydellisimmän nautinnon nähdessään kumppaninsa nauttivan. (Juuri naisen nautinnon korostamisellahan nykymies ilmentää olevansa sänkypuuhissa ”edistyksellinen” ja siis hyvä rakastaja.)
Mäkelä ei pohdi, josko rakkaus merkitsi Casanovan kielessä eri asiaa kuin meille Hollywood-romantiikan tulvassa kasvaneille. Ehkä hän oman aikansa käsitteillä saattoi ihan aidosti olla ”rakastunut” moneen naiseen samanaikaisesti. Hän ei myöskään mieti, aiheuttaako Casanovalle nautintoa oikeaoppisesti ”epäitsekäs” kumppanin nautinnosta iloitseminen vai siitä seuraava ”itsekäs” halutuksi tulemisen kokemus – vai olisiko koko jaottelu 1700-luvun näkökulmasta järjetön.
Itseäni ärsytti myös Mäkelän tapa ripotella muuten niin jouhevasti etenevään ja asiantuntevaan tarinaansa kliseitä, joiden tehtävänä on ilmeisesti rakentaa siltaa 2000-luvulle, mutta jotka pahimmillaan ovat aika pateettisia ja ainakin itselleni viestittivät vain kirjoittajan kritiikitöntä suhtautumista oman aikamme vallitseviin myytteihin. Tällaisia olivat Mäkelän rohkeat historialliset katsaukset ”Venäjän paljon myöhemmästä kumouksesta riitti lopulta pelkkää murhetta useammaksi vuosikymmeneksi” (s. 567), mutta ennen kaikkea hänen analyysinsä ihmisyyden olemuksesta: ”rikas kuolee henkisesti usein muita nopeammin, vaikka ruumis eläisi köyhää kauemmin, tahdon sanoa.” (570)
Mistä sitten kirjassa pidin? Mäkelä ei ehkä ymmärrä (uskalla ymmärtää?) seksiä kuten Casanova, mutta häntä yhdistää sankariinsa intohimo, intuitio, päättäväisyys ja periksi antamattomuus. Mäkelä on tehnyt valtavan työn päästäkseen sisälle Casanovan maailmaan ja välittääkseen sen eteenpäin aikalaisilleen. Hän on perehtynyt Casanovan omiin teksteihin sekä muihin Casanova-tulkintoihin ja yleiseen ajan kuvaan. Hän on kiertänyt ympäri Eurooppaa niillä historiallisilla paikoilla, joilla vielä voisi tavoittaa kaikuja Casanovan vuosisatojen takaisesta läsnäolosta. Kirja on kirjoitettu hyvin, alati vaihtuvista paikoista ja henkilöistä huolimatta se pysyy kasassa ja sitä on miellyttävä lukea. Kaiken kaikkiaan hieno työ.
Mäkelä Hannu. Casanova eli Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi. Tammi, Helsinki 2007.
Casanova syntyi Venetsiassa 1725 ja eli tuon ajan seikkailijan elämän. Hän ehti kiertää kaikkialla Euroopassa, seurustella kaikista yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten kanssa, olla välillä upporikas ja lopulta täysin rahaton. Tunnetuksi hän tuli ennen muuta nais- (ja ilmeisesti jossain määrin myös mies-) seikkailuistaan. Don Juanin ohella Casanova on länsimaisen perinteen suuria myyttisiä rakastajia.
Mäkelä sai minut ihastumaan Casanovaansa. Pidin seikkailijan demokraattisesta naiskäsityksestä, miten hän rakastuessaan saattoi kihlata naisen yhtä hyvin bordellista kuin aatelissuvusta. Pidin myös Casanovan naismausta: hänen naisensa olivat älykkäitä, rohkeita ja vahvoja, eivät missään tapauksessa passiivisia viettelyn kohteita, jollaisiksi me helposti tuon ajan naiset kuvittelemme.
Mikä teki Casanovasta suuren? Ei suinkaan kumppanien lukumäärä, kuten usein ajatellaan (monella tuttavallani on ollut parikymppisenä enemmän seksipartnereita kuin Casanovalla koko elämässään), vaan niiden merkitys hänelle. Naiset olivat Casanovalle äärimmäisen tärkeitä. Se näkyy tavassa, jolla hän kirjoittaa muistelmiensa keskeiset käänteet rakkaussuhteesta toiseen. Hän ei vain harrastanut seksiä, hän myös laati sen ympärille merkittävän kirjallisen tuotannon. Ja enemmänkin: näyttää siltä, että Casanovan koko kohtaloa määritteli Eros, muut seikat tulivat ikään kuin sen seurauksena. Esimerkiksi saapuessaan lähes rahattomana uuteen kaupunkiin hän näkee kauniin palvelijattaren ja saa päähänsä laittaa lopun omaisuutensa tämän teetarjottimelle. Tarina anteliaista ”juomarahoista” leviää nopeasti ja Casanova saa rikkaan miehen maineen, sen turvin luottoa ja mahdollisuuden jatkaa taas matkaansa. Kuvio on Casanovalle hyvin tyypillinen.
Paikka paikoin hurmaavan Casanovan tarinaa häiritsi Mäkelän advokaattirooli, jota kirjailija itsekin pysähtyy nauramaan siinä kohtaa, kun huomaa selittelevänsä parhain päin päähenkilönsä suhdetta omaan (aikuiseen) tyttäreensä. Mäkelällä on huomattavia vaikeuksia sovittaa Casanovaa positiivisessa valossa oman aikamme seksuaalikulttuuriin, joka palvoo intiimiä monogaamista suhdetta. Sinnikkäästi hän vakuuttelee Casanovan rakastaneen aidosti naisiaan – kukin vuorollaan oli hänelle ”se ainoa” (tosin käy ilmi, että toisinaan Casanovalla oli useampia naisia vuoteessaan samanaikaisesti…) Casanova ei voinut olla kylmäverinen naistenkaataja, Mäkelä todistaa, sillä hän kykeni yhdyntään vain ollessaan naisesta aidosti viehtynyt (pätee varmaan aika moneen mieheen?) 2000-luvun normia edelleen noudatellen Mäkelä muistuttaa, että Casanova sai täydellisimmän nautinnon nähdessään kumppaninsa nauttivan. (Juuri naisen nautinnon korostamisellahan nykymies ilmentää olevansa sänkypuuhissa ”edistyksellinen” ja siis hyvä rakastaja.)
Mäkelä ei pohdi, josko rakkaus merkitsi Casanovan kielessä eri asiaa kuin meille Hollywood-romantiikan tulvassa kasvaneille. Ehkä hän oman aikansa käsitteillä saattoi ihan aidosti olla ”rakastunut” moneen naiseen samanaikaisesti. Hän ei myöskään mieti, aiheuttaako Casanovalle nautintoa oikeaoppisesti ”epäitsekäs” kumppanin nautinnosta iloitseminen vai siitä seuraava ”itsekäs” halutuksi tulemisen kokemus – vai olisiko koko jaottelu 1700-luvun näkökulmasta järjetön.
Itseäni ärsytti myös Mäkelän tapa ripotella muuten niin jouhevasti etenevään ja asiantuntevaan tarinaansa kliseitä, joiden tehtävänä on ilmeisesti rakentaa siltaa 2000-luvulle, mutta jotka pahimmillaan ovat aika pateettisia ja ainakin itselleni viestittivät vain kirjoittajan kritiikitöntä suhtautumista oman aikamme vallitseviin myytteihin. Tällaisia olivat Mäkelän rohkeat historialliset katsaukset ”Venäjän paljon myöhemmästä kumouksesta riitti lopulta pelkkää murhetta useammaksi vuosikymmeneksi” (s. 567), mutta ennen kaikkea hänen analyysinsä ihmisyyden olemuksesta: ”rikas kuolee henkisesti usein muita nopeammin, vaikka ruumis eläisi köyhää kauemmin, tahdon sanoa.” (570)
Mistä sitten kirjassa pidin? Mäkelä ei ehkä ymmärrä (uskalla ymmärtää?) seksiä kuten Casanova, mutta häntä yhdistää sankariinsa intohimo, intuitio, päättäväisyys ja periksi antamattomuus. Mäkelä on tehnyt valtavan työn päästäkseen sisälle Casanovan maailmaan ja välittääkseen sen eteenpäin aikalaisilleen. Hän on perehtynyt Casanovan omiin teksteihin sekä muihin Casanova-tulkintoihin ja yleiseen ajan kuvaan. Hän on kiertänyt ympäri Eurooppaa niillä historiallisilla paikoilla, joilla vielä voisi tavoittaa kaikuja Casanovan vuosisatojen takaisesta läsnäolosta. Kirja on kirjoitettu hyvin, alati vaihtuvista paikoista ja henkilöistä huolimatta se pysyy kasassa ja sitä on miellyttävä lukea. Kaiken kaikkiaan hieno työ.
Mäkelä Hannu. Casanova eli Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi. Tammi, Helsinki 2007.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
