Viikonlopun vaalipaneelissa kokoomusministeri Jan Vapaavuori otti ilmeisen mietityn ja sofistikoituneen kannan maksuttomaan joukkoliikenteeseen: sen on hänestä ”pelkkää huuhaata”.
Minä kannatan maksutonta joukkoliikennettä. Sillä julkista liikennettä saadaan sujuvammaksi ja helpommaksi.
Arvelen, että Vapaavuoren mielestä maksuton joukkoliikenne tuntuu huuhaalta siksi, että Suomessa siitä on totuttu maksamaan. Samalla tavoin pidämme itsestäänselvyytenä, että tien käyttäminen yksityisautolla, kirjojen lainaaminen kirjastosta ja peruskoulu ovat maksuttomia. (Jopa kokoomuslainen miettii kahdesti, ennen kuin lähtee esittämään niihin maksuja.)
Ei kuitenkaan ole olemassa mitään luonnonlakia, jonka mukaan jostain palvelusta pitäisi kerätä maksu ja toisesta ei. Monissa maissa koulutus, kirjasto ja tien käyttö maksavat. Myös maksuttomasta joukkoliikenteestä on paljon esimerkkejä.
Maksuton julkinen liikenne ei tietenkään ole ilmaista. Helsingissä Vapaa liikkuvuus –verkosto laskee, että se toteuttaminen edellyttäisi 1,25% kunnallisveron korotusta. Kuitenkin jopa 80 % kuntalaisista hyötyisi taloudellisesti, kun matkalippuja ei enää kyseltäisi. Muutoksen häviäjiksi jäisivät lähinnä sellaiset vapaavuoret, jotka eivät julkisia käytä ja/tai joiden tulot ovat huomattavan suuret.
Julkista liikennettä tarvitaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta joukkoliikenne ei ole vain ympäristökysymys. Urbaanissa ympäristössä liikkuminen on yhteiskuntaan kuulumisen kannalta tärkeää. Kaupunki ei ole vapaa eikä yhteinen, jos kaikilla ei ole mahdollisuutta tulla ja osallistua.
18.10.08
Mitä taantuma tekee rakennusalalla?
Noususuhdannetta seuraa laskusuhdanne ja rakennuksilla on totuttu siihen, että mäet ovat jyrkkiä. Tapaamani rakentajat suhtautuvat lomautuslappuihin, yt-neuvotteluihin ja työsuhteiden päättymisiin keskimäärin aika rauhallisesti – joskus tuntuu, että minä murehdin asiaa paljon enemmän…
Viime viikolla uutisissa povattiin 50 000 rakentajan työttömyyttä. Se on iso porukka, siihen mahtuu jo monen lapsiperheen huoltaja. Lisäksi pelkään, että tällä taantumalla saattaa olla pitemmällekin ulottuvia vaikutuksia.
Nykyinen rakentajien ikäjakauma nimittäin menee niin, että alalla on paljon suuria ikäluokkia ja toisaalta ammattikoulusta tulleita nuoria. (En ole tietoa itse tarkistanut, mutta näin yleisesti väitetään.) 1990-luvun alun lama söi välistä yhden sukupolven. Laman aikana myös purettiin vanha oppipoikajärjestelmä, jonka kautta tulokkaat oli siihen saakka ajettu sisään: rakentaminen opitaan tekemällä, eikä siihen ammattikouluvuodet riitä.
Taantuma tarkoittaa, että suurten ikäluokkien rakentajat alkavat vakavasti pohtia eläkeputkea. Heidän mukanaan ketju katkeaa ja alalta katoaa aikaisempien rakentajapolvien vähän kerrassaan kerryttämä ammattitaito.
Sitä on paha yrittää saada takaisin.
Martti Korhonen: Elvytyksen aika on nyt
Viime viikolla uutisissa povattiin 50 000 rakentajan työttömyyttä. Se on iso porukka, siihen mahtuu jo monen lapsiperheen huoltaja. Lisäksi pelkään, että tällä taantumalla saattaa olla pitemmällekin ulottuvia vaikutuksia.
Nykyinen rakentajien ikäjakauma nimittäin menee niin, että alalla on paljon suuria ikäluokkia ja toisaalta ammattikoulusta tulleita nuoria. (En ole tietoa itse tarkistanut, mutta näin yleisesti väitetään.) 1990-luvun alun lama söi välistä yhden sukupolven. Laman aikana myös purettiin vanha oppipoikajärjestelmä, jonka kautta tulokkaat oli siihen saakka ajettu sisään: rakentaminen opitaan tekemällä, eikä siihen ammattikouluvuodet riitä.
Taantuma tarkoittaa, että suurten ikäluokkien rakentajat alkavat vakavasti pohtia eläkeputkea. Heidän mukanaan ketju katkeaa ja alalta katoaa aikaisempien rakentajapolvien vähän kerrassaan kerryttämä ammattitaito.
Sitä on paha yrittää saada takaisin.
Martti Korhonen: Elvytyksen aika on nyt
5.10.08
Mistä miehet puhuvat?
Uuden tutkimukseni vuoksi olen viime aikoina istunut monta iltaa suurin piirtein ikäisteni duunarimiesten kanssa. Mistä arvelet heidän puhuvan oluttuopin ääressä? Viinasta, naisista ja urheilusta?
No tavallaan. Otantani on ehkä vino tai ehkä sosiologin läsnäolo vaikuttaa aihevalintoihin, mutta useimmin toistuvat teemat ovat
- miten kaverien kanssa ei enää tule käytyä rällästämässä. Kodissa ja lapsissa on niin paljon hommaa, että vaikka muijalta pääsisikin, ei jaksa lähteä
- miten siinä aina käy niin, että kun lapset saa vihdoin hoitoon ja on kahdenkeskistä aikaa, niin se menee riitelyyn (vaikka sitä tosissaan rakastaa)
- miten jotkut vanhemmat ei sitten tajua, että 10-vuotiaiden ringetessä pelaaminen on voittoa tärkeämpää.
Maailma on mennyt ihan kummalliseksi…
Aloittelen parhaillaan Riitta Jallinojan Perheen vastaiskua. Se kuvaa vakuuttavasti, miten 2000-luvun alun familistinen käänne oli edelleen keskustelua ensisijaisesti äidin vanhemmuudesta.
Silti historiallinen muutos on selvästi käynnistynyt: isät ovat koko ajan enemmän osallisia perheiden arjessa.
14.9.08
Sijoitetut lapset
Lapsen ottaminen vanhemmiltaan on äärimmäinen ja väkivaltainen toimenpide. Lainkin mukaan sitä tulee käyttää vasta sitten, kun pehmeämmät keinot eivät riitä turvaamaan lapsen perustarpeita ja kehitystä. Silti näiden sijoitettujen määrä on tuplaantunut Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana.
Hesarin sunnuntaidebatissa Heikki Hiilamo kirjoittaa, että sijoitettujen lasten määrä on häpeällisen suuri. Hänen mielestään palvelujärjestelmän pitäisi toimia ”ennaltaehkäisevästi” eli siten, että tilanteet eivät pääsisi sijoitukseen asti. Kynnystä päihdehoitoihin olisi alennettava, tulonsiirtoja köyhille lapsiperheille lisättävä, kotiapua oltava saatavilla. Julkisen sektorin lisäksi perheitä voisivat tukea enemmän myös kansalaisjärjestöt.
Kannatan lämpimästi Hiilamon listaa. Silti olen skeptinen sen suhteen, että ongelma ratkeaisi näilläkään eväillä. Ajattelen lasten aseman liittyvän laajempaan kehitykseen, jossa perhekoko jatkuvasti pienenee, verkostot ovat kaukana ja ihmisten yleisin asumismuoto muistuttaa erehdyttävästi kanakoppia. Ei ihme, että ihmiset jäävät ongelmineen yksin.
En ihannoi modernin ajan ydinperhemallia. (Minusta on samantekevää, mitä sukupuolta perheen aikuiset ovat ja ovatko he parisuhteessa keskenään.) Sen sijaan uskon, että lasten hyvinvointia lisää, kun ympärillä on paljon heistä välittäviä ja huolehtivia aikuisia. Perinteisissä yhteisöissä näin olikin: suurimmalla osalla väestöstä kun ei ollut tilaa tai mahdollisuutta jäädä yksin. Todennäköisesti lapsiin kohdistuvat laiminlyönnit ainakin havaittiin aikaisemmin.
Vaikka kannatankin sosiaalityöntekijöiden lisäämistä tällä hetkellä, en usko, että me koskaan kykenemme korvaamaan murenevia yhteisöjä palkatulla väellä. Siksi olisikin mietittävä, miten ihmisten vertaistoimintaa ja uutta yhteisöllisyyttä voitaisiin tukea. ”Ennaltaehkäisevä työ” ei saisi tarkoittaa ongelmiin tarttumista vähän aikaisemmin, vaan sellaisten systeemien rakentamista, joissa ongelmia ei syntyisi.
Hesarin sunnuntaidebatissa Heikki Hiilamo kirjoittaa, että sijoitettujen lasten määrä on häpeällisen suuri. Hänen mielestään palvelujärjestelmän pitäisi toimia ”ennaltaehkäisevästi” eli siten, että tilanteet eivät pääsisi sijoitukseen asti. Kynnystä päihdehoitoihin olisi alennettava, tulonsiirtoja köyhille lapsiperheille lisättävä, kotiapua oltava saatavilla. Julkisen sektorin lisäksi perheitä voisivat tukea enemmän myös kansalaisjärjestöt.
Kannatan lämpimästi Hiilamon listaa. Silti olen skeptinen sen suhteen, että ongelma ratkeaisi näilläkään eväillä. Ajattelen lasten aseman liittyvän laajempaan kehitykseen, jossa perhekoko jatkuvasti pienenee, verkostot ovat kaukana ja ihmisten yleisin asumismuoto muistuttaa erehdyttävästi kanakoppia. Ei ihme, että ihmiset jäävät ongelmineen yksin.
En ihannoi modernin ajan ydinperhemallia. (Minusta on samantekevää, mitä sukupuolta perheen aikuiset ovat ja ovatko he parisuhteessa keskenään.) Sen sijaan uskon, että lasten hyvinvointia lisää, kun ympärillä on paljon heistä välittäviä ja huolehtivia aikuisia. Perinteisissä yhteisöissä näin olikin: suurimmalla osalla väestöstä kun ei ollut tilaa tai mahdollisuutta jäädä yksin. Todennäköisesti lapsiin kohdistuvat laiminlyönnit ainakin havaittiin aikaisemmin.
Vaikka kannatankin sosiaalityöntekijöiden lisäämistä tällä hetkellä, en usko, että me koskaan kykenemme korvaamaan murenevia yhteisöjä palkatulla väellä. Siksi olisikin mietittävä, miten ihmisten vertaistoimintaa ja uutta yhteisöllisyyttä voitaisiin tukea. ”Ennaltaehkäisevä työ” ei saisi tarkoittaa ongelmiin tarttumista vähän aikaisemmin, vaan sellaisten systeemien rakentamista, joissa ongelmia ei syntyisi.
3.9.08
Lenin ja vallankumous
Kuljin ohi kahden nuorukaisen, ikää heillä ehkä 17 vuotta. Kumpikin ilmeisen tiukkoja aatteen miehiä. Keskustelun aiheena oli eräs kolmas toveri, joka suhtautui huolestuttavan kevytmielisesti Leninin teksteihin. Jossain sydämen tienoilla ailahti nostalgia; en ollut aikoihin muistanut koko Leniniä.
Minulla on aina ollut vähän hankala suhde Leniniin. Pidän kovasti siitä nauravasilmäisestä Lenin-sedästä, joka katselee lukuisista lapsuuteni tauluista, korteista, kirjoista ja maalauksista. Aikuisena olen kuitenkin käsitellyt hänen tuotantoaan tavalla, jota nuo pojat varmaan pitäisivät kevytmielisenä.
Minua vaivaa ikävä tunne, että Lenin tiesi asioiden olevan muuta kuin miltä ne näyttivät: Lenin tiesi, ettei vuosi 1917 ollut ”työväen vallankumous” vaan pienen porukan (Saksan sodanjohdosta käsin suunniteltu) vallankaappaus.
Minä en usko vallankumouksiin, ainakaan sanan yleisessä merkityksessä. Ajattelen, että ihmisten arjen kannalta olennainen valta sijaitsee kulttuurissa, hallintojärjestelmässä ja tuotantorakenteessa. Ne muuttuvat hitaasti, kumouksellisia muutoksia aiheuttavat korkeintaan luonnonmullistusten kaltaiset kriisit, joiden seuraukset ovat kaikkea muuta kuin tavoiteltavia. Joskus yhteiskunnallista kehitystä voidaan nopeuttaa tai hidastaa vaihtamalla johtajia, mutta silloin kyse on vallankaappauksesta. On aivan mahdollista, ettei tavallinen ihminen kaappausta edes huomaa: vielä Jeltsinin aikaan Venäjältä löytyi ihmisiä, jotka uskoivat elävänsä tsaarinvallan alla.
Todelliset vallankumoukset ovat sellaisia kuin ”teollinen vallankumous”, jossa ihmisten olemassaolon ja keskinäisen kanssakäymisen säännöt menevät merkittävällä tavalla uusiksi – tuotannosta, aikakäsityksestä ja perheinstituutiosta lähtien. Sellaiset syntyvät sukupolvien kovan työn ja keskinäisten kamppailujen tarkoittamattomina seurauksina.
Tällaista kokonaan toisenlaista olemisen ja yhteisöllisyyden tapaa voi ja kannattaakin tavoitella ja näin Leninkin varmasti ajatteli. Vaikka inhimillisesti tavoitettavissa olevat muutokset ovat historiallisesti pieniä, ne ovat joka tapauksessa muutoksia.
Sitä paitsi maailmani olisi ikävämpi ilman noita nuoria ja vakavamielisiä marxisti-leninistejä.
Minulla on aina ollut vähän hankala suhde Leniniin. Pidän kovasti siitä nauravasilmäisestä Lenin-sedästä, joka katselee lukuisista lapsuuteni tauluista, korteista, kirjoista ja maalauksista. Aikuisena olen kuitenkin käsitellyt hänen tuotantoaan tavalla, jota nuo pojat varmaan pitäisivät kevytmielisenä.
Minua vaivaa ikävä tunne, että Lenin tiesi asioiden olevan muuta kuin miltä ne näyttivät: Lenin tiesi, ettei vuosi 1917 ollut ”työväen vallankumous” vaan pienen porukan (Saksan sodanjohdosta käsin suunniteltu) vallankaappaus.
Minä en usko vallankumouksiin, ainakaan sanan yleisessä merkityksessä. Ajattelen, että ihmisten arjen kannalta olennainen valta sijaitsee kulttuurissa, hallintojärjestelmässä ja tuotantorakenteessa. Ne muuttuvat hitaasti, kumouksellisia muutoksia aiheuttavat korkeintaan luonnonmullistusten kaltaiset kriisit, joiden seuraukset ovat kaikkea muuta kuin tavoiteltavia. Joskus yhteiskunnallista kehitystä voidaan nopeuttaa tai hidastaa vaihtamalla johtajia, mutta silloin kyse on vallankaappauksesta. On aivan mahdollista, ettei tavallinen ihminen kaappausta edes huomaa: vielä Jeltsinin aikaan Venäjältä löytyi ihmisiä, jotka uskoivat elävänsä tsaarinvallan alla.
Todelliset vallankumoukset ovat sellaisia kuin ”teollinen vallankumous”, jossa ihmisten olemassaolon ja keskinäisen kanssakäymisen säännöt menevät merkittävällä tavalla uusiksi – tuotannosta, aikakäsityksestä ja perheinstituutiosta lähtien. Sellaiset syntyvät sukupolvien kovan työn ja keskinäisten kamppailujen tarkoittamattomina seurauksina.
Tällaista kokonaan toisenlaista olemisen ja yhteisöllisyyden tapaa voi ja kannattaakin tavoitella ja näin Leninkin varmasti ajatteli. Vaikka inhimillisesti tavoitettavissa olevat muutokset ovat historiallisesti pieniä, ne ovat joka tapauksessa muutoksia.
Sitä paitsi maailmani olisi ikävämpi ilman noita nuoria ja vakavamielisiä marxisti-leninistejä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
