Tämä on ollut terveysviikko: tiistaina kabinetissani vieraili Marjatta Stenius-Kaukonen keskustelemassa terveysasioista ja keskiviikkona puhuin Sydänliiton ja Diabetesliiton yhteistilaisuudessa. Hyötyliikuntaakin on kertynyt, kun esiintymisten välissä juoksee jakamassa vaalilehteä. Tukiryhmässäni on käytäntönä, että en pyydä tukijoiltani sellaisia töitä, joita en itsekin ole valmis tekemään. Siispä hissittömät kerrostalot ovat tulleet tutuiksi, vaikka muita pienemmällä jakoalueella pääsenkin.
Näiden vaalien alla on puhuttu paljon siitä, kuinka kalliiksi käyvät epäterveelliset elämäntavat ja erityisesti ylipaino. Terveysjärjestöt vaativat resursseja ennaltaehkäisevään työhön, Hesari kampanjoi laihduttamisen puolella ja on jopa puhuttu erityisestä haittaverosta lihaville ihmisille.
Tietenkin kannatan sitä, että ihmisillä on tietoa ja mahdollisuus terveelliseen elämään. Kannatan alhaisia maksuja liikuntapaikkoihin ja karkkiautomaattien poistamista kouluista. Silti jokin tässä keskustelussa menee pahasti pieleen.
Ei se ole mitenkään sattumaa, että samaan aikaan kuin nautintoihin liittyviä terveysriskejä paheksutaan ankarasti, työntekoon liittyviä terveysriskejä ei pidetä todellisena uhkana tai kuluna. Kuitenkin tutkimukset näyttävät selvästi, että stressi ja työpahoinvointi ovat lisääntyneet huimasti. Itsemurhiin kuolee kolme kertaa useampi kuin liikenteessä. Mielenterveyshoito on rajusti aliresursoitu ja mielenterveysongelmaiset marginalisoidaan.
Pelottavaa on, että samaan aikaan kun ihmisiä kehotetaan laihtumaan, syömishäiriöt lisääntyvät ja saavat uusia alamuotoja. Yleisesti ajatellaan, että syömishäiriöiden taustalla on mielikuva- ja mainosteollisuuden epärealistinen ihmiskuva. Harvemmin mietitään, miten auktoriteettien taholta tuleva syyllistäminen ja jopa lihavien diskriminointi työelämässä vaikuttavat ihmisiin.
11.3.07
2.3.07
Kapitalistinen realismi
Kaikki tietävät mitä on sosialistinen realismi, mutta moniko on kuullut kapitalistisesta realismista – itse asiassa aika moni. Sillä tarkoitetaan markkinatalouteen oleellisesti kuuluvaa mainos- ja mielikuvateollisuutta.
Niin kuin sosialistisella realismilla aikoinaan, myös kapitalistisella on oikeastaan hyvin vähän tekemistä olemassa olevan todellisuuden kanssa. Ennemminkin sillä viitataan visioon, jonka oletetaan voivan olla totta jossakin oman arkikokemuksen ulkopuolella ja jota valtaapitävät haluavat ihmisten pitävän tavoittelemisen arvoisena. Se on visio, jota ilman yhteiskunta romahtaisi.
Kylmät väreet tanssivat lapaluissa.
Niin kuin sosialistisella realismilla aikoinaan, myös kapitalistisella on oikeastaan hyvin vähän tekemistä olemassa olevan todellisuuden kanssa. Ennemminkin sillä viitataan visioon, jonka oletetaan voivan olla totta jossakin oman arkikokemuksen ulkopuolella ja jota valtaapitävät haluavat ihmisten pitävän tavoittelemisen arvoisena. Se on visio, jota ilman yhteiskunta romahtaisi.
Kylmät väreet tanssivat lapaluissa.
26.2.07
Taskussa punapojan preivit?
Viime viikkoina on tullut kierrettyä vaali-iltamia ympäri Pirkanmaan. Modernimman ohjelman ohessa niissä kuulee myös perinteisiä työväenlauluja. Yhtä olen ihmetellyt jo pitempään: lähes aina kun lauluissa mainitaan naiset erikseen, muistetaan huolehtia näiden seksuaalimoraalista. Omissa lauluissaan naiset vakuuttavat, että
Tai uudemmassa tuotannossa Kristiina Halkolan sanoin:
Vanhoissa työväenlehdissä kestomyytti kertoi nuoresta työväenluokan naisesta, joka hairahtuu herrojen kanssa marjaan, tulee raskaaksi ja miehen hylkäämäksi. Tämän vastakohdaksi nostetaan rehti ja vastuunsa kantava työläismies, johon on syytä turvata. (Tarvinneeko mainita, että työläismiesten seksikäyttäytyminen ei näytä huolestuttavan ketään.)
Työväenliikkeen huolella on tietysti historialliset juuret: vanha luokkayhteiskunta ei merkinnyt vain taloudellista, vaan myös seksuaalista riistoa. Paikoittain Euroopassa ja Venäjällä tilanherralla oli ns. ensiyön oikeus, kun hänen alustalaisensa menivät naimisiin, morsiamen oli vietettävä hääyö tilanomistajan vuoteessa. Oli varsin tavallista, että herroilla oli oman puolison lisäksi alempisäätyisiä rakastajattaria, jotkut pakotettuja, toiset mielihalusta. Joka tapauksessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa alempien yhteiskuntaluokkien miehet saattoivat kokea nämä suhteet henkilökohtaisena nöyryytyksenä silloinkin, kun kyse ei ollut omasta vaimosta tai tyttärestä.
No, kaikki tämähän on tietenkin historiaa – vai onko? Vasemmistonainen ei porvarin kulkusia nuole, kuuluttaa vasemmistoliiton naisverkoston kampanja. Ja eräs vanhempi miespolitrukki on edelleen sitä mieltä, että porvarin sänkyyn ei sitten naisten sovi mennä. Kysyin piruuttani politrukilta, että lasketaankos demaritkin porvareihin.
Se kuulemma riippuu siitä, onko vaalit tulossa.
”Muilla on mielessä prinssit ja kreivit / oppineet maljoja maistelemaan. /
Meillä on taskussa punapojan preivit / ja yhdessä lähdemme taistelemaan.”
Tai uudemmassa tuotannossa Kristiina Halkolan sanoin:
”Jos rakastat seteleitä, / minä autan sinua luopumaan niistä /
ja annan sinulle kaiken, minkä tahdot. / Mutta sydäntäni en anna.”
Vanhoissa työväenlehdissä kestomyytti kertoi nuoresta työväenluokan naisesta, joka hairahtuu herrojen kanssa marjaan, tulee raskaaksi ja miehen hylkäämäksi. Tämän vastakohdaksi nostetaan rehti ja vastuunsa kantava työläismies, johon on syytä turvata. (Tarvinneeko mainita, että työläismiesten seksikäyttäytyminen ei näytä huolestuttavan ketään.)
”Teitä tytöt minä neuvoisin, jos aiotte naimisiin /
oman liiton mies on hyvä pyydystää, ja yhdessä eteenpäin rynnistää.”
Työväenliikkeen huolella on tietysti historialliset juuret: vanha luokkayhteiskunta ei merkinnyt vain taloudellista, vaan myös seksuaalista riistoa. Paikoittain Euroopassa ja Venäjällä tilanherralla oli ns. ensiyön oikeus, kun hänen alustalaisensa menivät naimisiin, morsiamen oli vietettävä hääyö tilanomistajan vuoteessa. Oli varsin tavallista, että herroilla oli oman puolison lisäksi alempisäätyisiä rakastajattaria, jotkut pakotettuja, toiset mielihalusta. Joka tapauksessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa alempien yhteiskuntaluokkien miehet saattoivat kokea nämä suhteet henkilökohtaisena nöyryytyksenä silloinkin, kun kyse ei ollut omasta vaimosta tai tyttärestä.
No, kaikki tämähän on tietenkin historiaa – vai onko? Vasemmistonainen ei porvarin kulkusia nuole, kuuluttaa vasemmistoliiton naisverkoston kampanja. Ja eräs vanhempi miespolitrukki on edelleen sitä mieltä, että porvarin sänkyyn ei sitten naisten sovi mennä. Kysyin piruuttani politrukilta, että lasketaankos demaritkin porvareihin.
Se kuulemma riippuu siitä, onko vaalit tulossa.
23.2.07
Mikä on tärkeää?
When I was an adolescent, I was obsessed with having many commercial things,
cars, clothes, stupid things. Now that I have all that, I include/understand
that the superfluous things can turn to you into a very stupid idiot-type. In
East Germany there were very few things, but there was also a feeling of
solidarity that no longer exists. Now we are up to the neck in consumption, the
ego, the individualism. Now before friendship, it is merchandise.
Näin siis Rammsteinin Till Lindemann, joka aikanaan kieltäytyi Itä-Saksan asepalveluksesta ja istui sen vuoksi vankilassa.
19.2.07
Onko avioliitto kahden kauppa?
Uskontotieteilijä Kim Östman kirjoitti Aamuporvarissa raikkaasti yksi- ja moniavioisuudesta. Lainaan pätkän: ”Mitkä ihmissuhde- ja perhemallit ovat sallittuja, mitkä kiellettyjä – ja miksi? Määritteleekö ihmissuhteen normaaliuden ja hyväksyttävyyden sen absoluuttinen muoto vai sen laatu?”
Kysymykset ovat hyvin ajankohtaisia juuri nyt. Ajankohtaisuudella en tarkoita tänään käynnistyvää Big Love -sarjaa, vaan samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vakiintumisesta osaksi perhekäsitystämme. Se mursi lopullisesti vuosikymmenien (osittain vuosisatojen) perinteen, jonka mukaan perheen ydin on kristillisen Jumalan sinetöimä, kahden eri sukupuolta olevan henkilön keskinäisestä rakkaudesta muodostama liitto ja lasten kasvatusinstituutio.
Siis kristillinen? Uskonnollisilla yhteisöillä on toki (lain puitteissa) oikeus laatia sääntöjä, ja olettaa jäsentensä niitä noudattavan. Ensisijaisesti avioliittoa säätelee kuitenkin meillä valtio. Se määrittää naimakelpoisuuden, puolisoiden juridiset oikeudet ja velvollisuudet sekä suhteen purkamisen ehdot.
Lukumäärä ja sukupuoli? Kun sallittiin samaa sukupuolta olevien liitot, lyötiin lukkoon instituution merkitys ensisijaisesti maallisena sopimuksena, johon pariskunnat voivat lisätä haluamiaan uskonnollisia elementtejä. Silti kyseessä on aivan erityinen sopimussuhde, sillä solmijoiden lukumäärä on rajattu kahteen. Periaatteessa vapaiden aikuisten ihmisten välisessä sopimuksessa minkä tahansa koalition pitäisi olla mahdollinen.
Keskinäinen rakkaus? Yksi yhteiskuntamme tiukimpia dogmeja on ajatus siitä, että liitto voi perustua vain keskinäiselle rakkaudelle ja että ihminen voi rakastaa tässä mielessä vain yhtä kumppania kerrallaan. Kaikki muu on perverssiä. Huolimatta siitä, että suurin osa maailman ihmisistä perustelee edelleen avioliittonsa muulla(kin) kuin rakkaudella. Huolimatta siitä, että valtaosa länsimaisesta taiteesta Sofoklesta Salkkareihin rakentuu kolmiodraamalle. Keskinäinen rakkaus on epäsuorasti kirjattu lakiinkin, mikä näkyy esimerkiksi silloin kun pyritään erottelemaan suomalaisten ulkomaalaisten kanssa solmimat ”lumeliitot” ”oikeista”.
Avioliittokäytäntömme perustuvat sääntöihin, joiden ainoa merkitys teollisuusyhteiskunnan seksuaalinormien toisto. Laki parisuhteen rekisteröinnistä rajattiin siten, että se ei kyseenalaistanut perinteisiä arvoja, sillä edelleen perustana on kahden ihmisen romanttinen parisuhde (jonka siunaamisesta kirkko käy parhaillaan voimakasta keskustelua). Jos kyse olisi todella vain ihmisten välisestä sopimuksesta, olisi kai samantekevää, montako ja minkä sukupuolen edustajaa avioliiton keskenään solmisi. Tunkkainen pikkuporvarillisuus jyrää.
Entä sitten lapset? Avioliittohan ei ole vain kahden ihmisen välinen sopimus, se on myös yhteiskunnan tapa huolehtia lapsistaan – vai onko? Jos avioliitto olisi ensisijaisesti lapsia varten, miksi lapsettomat lainkaan solmisivat liiton? Ja eikö silloin avioero-oikeus pitäisi rajata vain tapauksiin, joissa lapset ovat jo täysi-ikäisiä tai heidän hyvinvointinsa uhattuna?
Kysymykset ovat hyvin ajankohtaisia juuri nyt. Ajankohtaisuudella en tarkoita tänään käynnistyvää Big Love -sarjaa, vaan samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vakiintumisesta osaksi perhekäsitystämme. Se mursi lopullisesti vuosikymmenien (osittain vuosisatojen) perinteen, jonka mukaan perheen ydin on kristillisen Jumalan sinetöimä, kahden eri sukupuolta olevan henkilön keskinäisestä rakkaudesta muodostama liitto ja lasten kasvatusinstituutio.
Siis kristillinen? Uskonnollisilla yhteisöillä on toki (lain puitteissa) oikeus laatia sääntöjä, ja olettaa jäsentensä niitä noudattavan. Ensisijaisesti avioliittoa säätelee kuitenkin meillä valtio. Se määrittää naimakelpoisuuden, puolisoiden juridiset oikeudet ja velvollisuudet sekä suhteen purkamisen ehdot.
Lukumäärä ja sukupuoli? Kun sallittiin samaa sukupuolta olevien liitot, lyötiin lukkoon instituution merkitys ensisijaisesti maallisena sopimuksena, johon pariskunnat voivat lisätä haluamiaan uskonnollisia elementtejä. Silti kyseessä on aivan erityinen sopimussuhde, sillä solmijoiden lukumäärä on rajattu kahteen. Periaatteessa vapaiden aikuisten ihmisten välisessä sopimuksessa minkä tahansa koalition pitäisi olla mahdollinen.
Keskinäinen rakkaus? Yksi yhteiskuntamme tiukimpia dogmeja on ajatus siitä, että liitto voi perustua vain keskinäiselle rakkaudelle ja että ihminen voi rakastaa tässä mielessä vain yhtä kumppania kerrallaan. Kaikki muu on perverssiä. Huolimatta siitä, että suurin osa maailman ihmisistä perustelee edelleen avioliittonsa muulla(kin) kuin rakkaudella. Huolimatta siitä, että valtaosa länsimaisesta taiteesta Sofoklesta Salkkareihin rakentuu kolmiodraamalle. Keskinäinen rakkaus on epäsuorasti kirjattu lakiinkin, mikä näkyy esimerkiksi silloin kun pyritään erottelemaan suomalaisten ulkomaalaisten kanssa solmimat ”lumeliitot” ”oikeista”.
Avioliittokäytäntömme perustuvat sääntöihin, joiden ainoa merkitys teollisuusyhteiskunnan seksuaalinormien toisto. Laki parisuhteen rekisteröinnistä rajattiin siten, että se ei kyseenalaistanut perinteisiä arvoja, sillä edelleen perustana on kahden ihmisen romanttinen parisuhde (jonka siunaamisesta kirkko käy parhaillaan voimakasta keskustelua). Jos kyse olisi todella vain ihmisten välisestä sopimuksesta, olisi kai samantekevää, montako ja minkä sukupuolen edustajaa avioliiton keskenään solmisi. Tunkkainen pikkuporvarillisuus jyrää.
Entä sitten lapset? Avioliittohan ei ole vain kahden ihmisen välinen sopimus, se on myös yhteiskunnan tapa huolehtia lapsistaan – vai onko? Jos avioliitto olisi ensisijaisesti lapsia varten, miksi lapsettomat lainkaan solmisivat liiton? Ja eikö silloin avioero-oikeus pitäisi rajata vain tapauksiin, joissa lapset ovat jo täysi-ikäisiä tai heidän hyvinvointinsa uhattuna?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
