On olemassa ammatteja, joista on seuraelämässä hyötyä. Esimerkiksi palomiehet, raksamiehet ja poliisit sijoittuvat ”seksikkäin ammatti” –gallupeissa korkealle, jolloin voisi olettaa, että työstään kannattaa mainita iltaelämässäkin. Toista se on meidän yhteiskuntatieteilijöiden kohdalla.
Kävinpä eilen tanssiravintolassa ja kivaa oli. Viime kerrasta on vähän aikaa, mutta tanssi on kuin etnografinen kenttätyö: kun sen kerran oppii, taito palaa helposti mieleen. Keskikaupungin ravintolat ovat siitä mukavia, että siellä kaltaiseni keskivertotanssijakin pärjää mainiosti. Ja kun ei hirveästi tallo varpaita, hakijat tulevat kysymään uudestaan, kunhan vain muistaa yhden säännön:
Älä ikinä, ikinä, ikinä kerro olevasi sosiologi.
Jostain syystä miehet muuttuvat sen jälkeen kummallisiksi. Rento small talk alkaa takellella. Kappale tanssitaan loppuun vaivautuneessa hiljaisuudessa, jonka jälkeen minut palautetaan kiireesti pöytääni. Uutta hakua ei kannata jäädä odottelemaan. Näin on käynyt usein ennenkin, olin vain ehtinyt unohtaa.
En ole koskaan oikein päässyt selvyyteen, miksi sosiologia hylkii tanssitaitoisia miehiä. Sosiologithan ovat kiinnostavia, fiksuja, sosiaalisia ja usein myös tunnollisia juhlijoita! (Ja ei, kyse ei ole poliittisesti epäkorrekteista tutkimusaiheistani - niin pitkälle en yleensä esittelyssä pääse.)
Jos tästä vielä tanssimaan lähden, täytyy varmaan naamioitua palomieheksi.
1.5.08
Hyvinvointivaltion puolustamisesta
Maanantaina julkaistiin pamfletti Puolueiden kriisi, jossa yhtenä kirjoittajana minäkin. Oma artikkelini Onko vasemmistosta haastajaksi? käsitteli lähinnä Vasemmistoliiton muutospotentiaalia. Tässä blogimerkinnässä kiinnitän huomiota vain tekstin yhteen sivujuonteeseen, ns. hyvinvointivaltion puolustamiseen nykyvasemmistolaisuuden ytimenä.
Mielestäni vasemmiston uusi nousu edellyttää hyvä valtio vastaan paha yksityissektori –dikotomian purkamista. Kun voittoa tavoittelematon järjestökenttä tarjoaa yhä suuremman osan hyvinvointipalveluista ja julkista sektoria hallinnoidaan markkinalogiikalla, ei ole olemassa mitään puhdasta ja pyhää hyvinvointivaltiota pelastettavaksi. Todellinen ristiriita ei ole julkisen ja yksityisen sektorin, vaan yksityisen ja yhteisen omistamisen välillä.
Valtio sisältää mahdollisuuden omistuksen demokraattiseen kontrolliin, mutta nykyisellään sen ensisijainen tavoite on kapitalismin tukeminen. Juuri valtio luo uusliberalismille markkinoita ja vahvistaa yksityisomistuksen lainsuojan. Tehyn työtaistelun yhteydessä säädetty pakkotyölaki opetti, että tarpeen tulle valtio on valmis uhraamaan talouselämälle jopa oman perustuslakinsa takaamat oikeudet.
Samassa pamfletissa myös Ruurik Holm pohtii hyvinvointivaltio-ideologian ja vasemmiston suhdetta. Hän kirjoittaa, että vasemmiston itsemäärittelyssä julkisten palvelujen puolustajaksi on ainakin kolme strategista ongelmaa: Ensinnäkin se katsoo taaksepäin, puolustaa vanhaa ja siten vaikuttaa konservatiiviselta, mistä johtuen jokainen poliittinen kompromissi merkitsee luopumista jo kertaalleen saavutetuista eduista, siis häviötä. Kolmanneksi, vasemmisto ei Holmin mukaan ole kyennyt perustelemaan poliittisesti, miksi palvelujen julkinen tuottaminen on hyvä asia.
Ongelman ratkaisuksi Holm ehdottaa radikaalia osallistuvaa vaikuttamista. Julkisesti tuotetuista palveluista tulee ylivoimainen vaihtoehto silloin, kun niiden kehittäminen voi tapahtua oikeasti kansalaisten valvonnassa. Ylhäältä hierarkkisesti johdetun hyvinvointivaltiomallin sijaan Holm tarjoaa useita keskenään kilpailevia, voittoa tuottamattomia ja julkisrahoitteisia toimijoita.
Mielestäni vasemmiston uusi nousu edellyttää hyvä valtio vastaan paha yksityissektori –dikotomian purkamista. Kun voittoa tavoittelematon järjestökenttä tarjoaa yhä suuremman osan hyvinvointipalveluista ja julkista sektoria hallinnoidaan markkinalogiikalla, ei ole olemassa mitään puhdasta ja pyhää hyvinvointivaltiota pelastettavaksi. Todellinen ristiriita ei ole julkisen ja yksityisen sektorin, vaan yksityisen ja yhteisen omistamisen välillä.
Valtio sisältää mahdollisuuden omistuksen demokraattiseen kontrolliin, mutta nykyisellään sen ensisijainen tavoite on kapitalismin tukeminen. Juuri valtio luo uusliberalismille markkinoita ja vahvistaa yksityisomistuksen lainsuojan. Tehyn työtaistelun yhteydessä säädetty pakkotyölaki opetti, että tarpeen tulle valtio on valmis uhraamaan talouselämälle jopa oman perustuslakinsa takaamat oikeudet.
Samassa pamfletissa myös Ruurik Holm pohtii hyvinvointivaltio-ideologian ja vasemmiston suhdetta. Hän kirjoittaa, että vasemmiston itsemäärittelyssä julkisten palvelujen puolustajaksi on ainakin kolme strategista ongelmaa: Ensinnäkin se katsoo taaksepäin, puolustaa vanhaa ja siten vaikuttaa konservatiiviselta, mistä johtuen jokainen poliittinen kompromissi merkitsee luopumista jo kertaalleen saavutetuista eduista, siis häviötä. Kolmanneksi, vasemmisto ei Holmin mukaan ole kyennyt perustelemaan poliittisesti, miksi palvelujen julkinen tuottaminen on hyvä asia.
Ongelman ratkaisuksi Holm ehdottaa radikaalia osallistuvaa vaikuttamista. Julkisesti tuotetuista palveluista tulee ylivoimainen vaihtoehto silloin, kun niiden kehittäminen voi tapahtua oikeasti kansalaisten valvonnassa. Ylhäältä hierarkkisesti johdetun hyvinvointivaltiomallin sijaan Holm tarjoaa useita keskenään kilpailevia, voittoa tuottamattomia ja julkisrahoitteisia toimijoita.
20.3.08
Miksei ministeri saisi ihastua strippariin?
45-minuuttia –ohjelmassa käsiteltiin poliitikkojen julkisuuskuvaa, mm. Kanervan Jonna Tukiaiselle lähettämiä eroottisia tekstareita. Koko skandaalihan kertoo lähinnä siitä, että maamme julkkikset ovat keskimäärin niin harmaita, ettei niillä oikein saa elätettyä näin suurta suomenkielistä roskalehdistöä. Vai oliko jollekulle vielä uutinen, että Kanerva tykkää tekstailla tuhmia?
Mielestäni paljon huolestuttavampaa oli tapa, jolla jutussa käsiteltiin Tukiaista. Kirjastosta oli tavoitettu ihan oikea tutkija (Erkka Railo) kertomaan, kuinka on ”aivan legitiimi huolenaihe, onko meidän ulkoministeri ihan kartalla, jos hän lähettää 200 tekstiviestiä eroottiselle tanssijattarelle.”
Miten niin ”legitiimi huolenaihe”?
Olisiko huoli vähemmän legitiimi, jos tekstailun kohteena olisi ollut kampaaja tai sosiologi? Miten juuri Tukiaisen ammatti herättää huolen ”kartalla” olemisesta? Miksei ministeri saisi ihastua strippariin, saati sitten tekstailla kenen kanssa haluaa?
Jos kyse oli yksipuolisesta viestinnästä avosuhteessa elävälle naiselle, eikö silloin pitäisi puhua seksuaalisesta häirinnästä? Jos taas kyse oli molemminpuolisesta viestittelystä, mikä tässä on se ongelma?
Maikkarin jutussa Tukiaisesta annetaan järjestelmällisesti niin negatiivinen kuva, että se hyppää reilusti hyvän maun tuolle puolen. Toimittaja toteaa, että ”moni poliitikko harkitsisi imagoaan tarkkaan, ennen kuin lähestyisi tätä naista.”
Samaan aikaan näytetään pornokuvaa Tukiaisesta.
Totta on, että moni poliitikko ei julkisuuden pelossa olisi missään tekemisissä stripparin kanssa. Tämä on ihan oikeasti ongelma, varsinkin, kun samaiset poliitikot (toimittajien kerkeällä avustuksella) kuitenkin säätävät seksityöntekijöiden asemaa heikentäviä lakeja. On olemassa tiettyjä ihmisryhmiä, jotka on työnnetty niin marginaaliin, että jo heidän seuransa stigmatisoi. Jos kyseessä on nainen, leima todennäköisesti liittyy hänen seksikäyttäytymiseensä. Naisen seksuaalisuudelle asetetaan edelleen tiukat normit, ja niiden rikkomisesta rangaistaan ankarasti. 45 minuuttia ei rakentanut Tukiaista vain kevytkenkäisenä naisena, vaan ikään kuin tämän seksuaalisen rikkomuksen jatkoksi hänen yhteydessään vihjailtiin myös rahan- ja julkisuudenahneuteen.
Samaisessa ohjelmassa toimittaja päivittelee, miten politiikassa seksiseikkailut sallitaan vain miehille. Kuitenkin hän itse uusintaa voimakkaasti sitä madonna-huora –jakoa, jolla (kunniallisen kategoriaan kuuluvat) poliitikkonaiset pidetään kurissa ja kunniattomilta estetään osallistuminen yhteiskuntaan.
Mielestäni paljon huolestuttavampaa oli tapa, jolla jutussa käsiteltiin Tukiaista. Kirjastosta oli tavoitettu ihan oikea tutkija (Erkka Railo) kertomaan, kuinka on ”aivan legitiimi huolenaihe, onko meidän ulkoministeri ihan kartalla, jos hän lähettää 200 tekstiviestiä eroottiselle tanssijattarelle.”
Miten niin ”legitiimi huolenaihe”?
Olisiko huoli vähemmän legitiimi, jos tekstailun kohteena olisi ollut kampaaja tai sosiologi? Miten juuri Tukiaisen ammatti herättää huolen ”kartalla” olemisesta? Miksei ministeri saisi ihastua strippariin, saati sitten tekstailla kenen kanssa haluaa?
Jos kyse oli yksipuolisesta viestinnästä avosuhteessa elävälle naiselle, eikö silloin pitäisi puhua seksuaalisesta häirinnästä? Jos taas kyse oli molemminpuolisesta viestittelystä, mikä tässä on se ongelma?
Maikkarin jutussa Tukiaisesta annetaan järjestelmällisesti niin negatiivinen kuva, että se hyppää reilusti hyvän maun tuolle puolen. Toimittaja toteaa, että ”moni poliitikko harkitsisi imagoaan tarkkaan, ennen kuin lähestyisi tätä naista.”
Samaan aikaan näytetään pornokuvaa Tukiaisesta.
Totta on, että moni poliitikko ei julkisuuden pelossa olisi missään tekemisissä stripparin kanssa. Tämä on ihan oikeasti ongelma, varsinkin, kun samaiset poliitikot (toimittajien kerkeällä avustuksella) kuitenkin säätävät seksityöntekijöiden asemaa heikentäviä lakeja. On olemassa tiettyjä ihmisryhmiä, jotka on työnnetty niin marginaaliin, että jo heidän seuransa stigmatisoi. Jos kyseessä on nainen, leima todennäköisesti liittyy hänen seksikäyttäytymiseensä. Naisen seksuaalisuudelle asetetaan edelleen tiukat normit, ja niiden rikkomisesta rangaistaan ankarasti. 45 minuuttia ei rakentanut Tukiaista vain kevytkenkäisenä naisena, vaan ikään kuin tämän seksuaalisen rikkomuksen jatkoksi hänen yhteydessään vihjailtiin myös rahan- ja julkisuudenahneuteen.
Samaisessa ohjelmassa toimittaja päivittelee, miten politiikassa seksiseikkailut sallitaan vain miehille. Kuitenkin hän itse uusintaa voimakkaasti sitä madonna-huora –jakoa, jolla (kunniallisen kategoriaan kuuluvat) poliitikkonaiset pidetään kurissa ja kunniattomilta estetään osallistuminen yhteiskuntaan.
7.3.08
Mistä maalarille maksetaan?
Tällä viikolla olen ollut kiinnostunut naismaalareista. Juuri julkaistu tiedote tes-neuvottelutuloksesta ei vielä kerro, saatiinko maalarien sukupuolittuneisiin palkkoihin korjausta. Ehkä huomisen uutisissa.
Naismaalarien palkat ovat noin viidenneksen miehiä kehnompia. Osittain kyse on urakoiden valumisesta miehille ja naisten arkuudesta pyytää, mutta perusongelma on kykyjen arvostuksessa: naisen pitää todistaa ammattitaitonsa moninkertaisesti päästäkseen samaan tuntipalkkaan kouluttautumattoman miehen kanssa. Perinteisesti naiset ovat tehneet rakennuksilla siivous- ja avustavia töitä, ja sellaiseksi naisen paikka raksoilla ehkä edelleen mielletään.
Kerrotaan, että 1990-luvun alussa pienet palkat suojasivat (silloin harvinaisia) naismaalareita, kun kalliimmaksi tulevat miehet pantiin ensin kortistoon. Uusia naisia ei alalle kuitenkaan tullut ennen kuin ihan viime vuosina. Nyt naismaalarien määrä on kasvanut nopeasti, he ovat jo 12 prosenttia ammattikunnasta ja joillakin alan kursseilla enemmistö.
Palkkatason heikkeneminen on kiinnostavaa: vika voi olla pyytäjässä tai maksajassa, mutta onko niin, että naisten tuleminen perinteisesti miesvaltaiselle alalle siis merkitsee automaattisesti palkkakurjistumista?
On ollut mukava seurata, että niinkin miesvaltainen liitto kuin Raksa (jäsenistöstä miehiä n. 95 %) on ottanut näkyvästi kantaa tasa-arvokysymyksiin järjestön tärkeimmällä alueella, tes-neuvotteluissa. Toki kyse on miestenkin edusta: Naisten (ja ulkomaalaisten) palkkasyrjintä on uhka myös miesmaalareille, sillä se vetää koko alan palkkoja alaspäin.
Naismaalarien palkat ovat noin viidenneksen miehiä kehnompia. Osittain kyse on urakoiden valumisesta miehille ja naisten arkuudesta pyytää, mutta perusongelma on kykyjen arvostuksessa: naisen pitää todistaa ammattitaitonsa moninkertaisesti päästäkseen samaan tuntipalkkaan kouluttautumattoman miehen kanssa. Perinteisesti naiset ovat tehneet rakennuksilla siivous- ja avustavia töitä, ja sellaiseksi naisen paikka raksoilla ehkä edelleen mielletään.
Kerrotaan, että 1990-luvun alussa pienet palkat suojasivat (silloin harvinaisia) naismaalareita, kun kalliimmaksi tulevat miehet pantiin ensin kortistoon. Uusia naisia ei alalle kuitenkaan tullut ennen kuin ihan viime vuosina. Nyt naismaalarien määrä on kasvanut nopeasti, he ovat jo 12 prosenttia ammattikunnasta ja joillakin alan kursseilla enemmistö.
Palkkatason heikkeneminen on kiinnostavaa: vika voi olla pyytäjässä tai maksajassa, mutta onko niin, että naisten tuleminen perinteisesti miesvaltaiselle alalle siis merkitsee automaattisesti palkkakurjistumista?
On ollut mukava seurata, että niinkin miesvaltainen liitto kuin Raksa (jäsenistöstä miehiä n. 95 %) on ottanut näkyvästi kantaa tasa-arvokysymyksiin järjestön tärkeimmällä alueella, tes-neuvotteluissa. Toki kyse on miestenkin edusta: Naisten (ja ulkomaalaisten) palkkasyrjintä on uhka myös miesmaalareille, sillä se vetää koko alan palkkoja alaspäin.
1.3.08
Sananvapaudesta
Eilen pääsin katsomaan tämän hetken kuumimman nukkeanimaation ”Uralin perhonen”, jonka sensuuria ehdittiin vaatia jo eduskunnassakin. Ihmettelen koko soppaa. Itse animaatio oli ihan tyypillistä Lillqvistin tuotantoa, kaunis ja koskettava. Yksi sivuhenkilöistä todella sattui olemaan poikiin mieltynyt Mannerheim, mutta entä sitten? Itse katsoin animaatiota pikemminkin esityksenä lapsuuteni Pispalan tarinaperinteestä. (Ja mitä tulee Mannerheimiin, hän teki rikoksensa kyllä ihan jossain muualla kuin makuuhuoneessa.)
Kyllä silloin demokratialla menee jo tosi huonosti, jos nukkeanimaatioita aletaan sensuroida.
Vaan eipä ole sananvapaus uhattuna vain kulttuurielämässä. Vuoden 2008 alusta poliisi on ylläpitänyt salaista internetlistaa, joka jaetaan eri internetpalveluntarjoajille näiden ”vapaaehtoisesti” käytettäväksi asiakkaidensa internetyhteyksien suodatukseen. Perusteena sensuurilaille on lapsiporno.
Internetsensuuri on poliitikoille vaikea asia. Vaikka internetiä on helppo verrata perinteisempiin välineisiin kuten sanomalehtiin tai mielenosoituksiin, se on myös monella tapaa erilainen ja vaatii uudenlaista ajattelua, johon kaikki eivät selvästikään kykene. Uusi sensuurilaki onkin monella tapaa ongelmallinen:
Ensinnäkin, tällaisilla toimenpiteillä on ikävä taipumus riistäytyä käsistä. Huhujen mukaan listan perusteella on jo sensuroitu paljon muutakin kuin lapsipornoa. Kielitaidottomat poliisit ovat laittaneet listalle mm. japanilaisia verkkokauppoja. Myös sensuurin virallisesta laajentamisesta on jo keskusteltu, seuraavaksi lienevät listalla nettipokeri ja piratismi. (Vaatimus internetpalveluntarjoajan piratismintorjunnasta on suunnilleen yhtä järjetöntä kuin vaatia paperitehdasta varmistamaan, ettei sen paperille paineta Muhammedin pilakuvia.)
Toiseksi, käytännössä sensuurin kiertäminen on käytännössä (sanovat nettiä paremmin tuntevat) äärimmäisen helppoa. Tämä viittaa siihen, että lain todellinen funktio ei ole lapsipornon hillitseminen vaan virkavallan omantunnon rauhoittelu.
Kolmanneksi, sensuurilistan salaisuus on täysin mieletöntä. Se johtaa tilanteeseen, jossa poliisi voi sensuroida mitä milloinkin täysin ilman valvontaa.
Jollei kyse ehkä vielä ole varsinaisesta mielipiteen- ja sananvapauden rajoittamisesta, niin ainakin sen uhasta. Jotain huolen laajuudesta kertonee se, että kansalaisten ”sähköisiä oikeuksia” valvova Effi-järjestö on viime viikkoina saanut räjähdysmäisesti uusia jäseniä.
Kyllä silloin demokratialla menee jo tosi huonosti, jos nukkeanimaatioita aletaan sensuroida.
Vaan eipä ole sananvapaus uhattuna vain kulttuurielämässä. Vuoden 2008 alusta poliisi on ylläpitänyt salaista internetlistaa, joka jaetaan eri internetpalveluntarjoajille näiden ”vapaaehtoisesti” käytettäväksi asiakkaidensa internetyhteyksien suodatukseen. Perusteena sensuurilaille on lapsiporno.
Internetsensuuri on poliitikoille vaikea asia. Vaikka internetiä on helppo verrata perinteisempiin välineisiin kuten sanomalehtiin tai mielenosoituksiin, se on myös monella tapaa erilainen ja vaatii uudenlaista ajattelua, johon kaikki eivät selvästikään kykene. Uusi sensuurilaki onkin monella tapaa ongelmallinen:
Ensinnäkin, tällaisilla toimenpiteillä on ikävä taipumus riistäytyä käsistä. Huhujen mukaan listan perusteella on jo sensuroitu paljon muutakin kuin lapsipornoa. Kielitaidottomat poliisit ovat laittaneet listalle mm. japanilaisia verkkokauppoja. Myös sensuurin virallisesta laajentamisesta on jo keskusteltu, seuraavaksi lienevät listalla nettipokeri ja piratismi. (Vaatimus internetpalveluntarjoajan piratismintorjunnasta on suunnilleen yhtä järjetöntä kuin vaatia paperitehdasta varmistamaan, ettei sen paperille paineta Muhammedin pilakuvia.)
Toiseksi, käytännössä sensuurin kiertäminen on käytännössä (sanovat nettiä paremmin tuntevat) äärimmäisen helppoa. Tämä viittaa siihen, että lain todellinen funktio ei ole lapsipornon hillitseminen vaan virkavallan omantunnon rauhoittelu.
Kolmanneksi, sensuurilistan salaisuus on täysin mieletöntä. Se johtaa tilanteeseen, jossa poliisi voi sensuroida mitä milloinkin täysin ilman valvontaa.
Jollei kyse ehkä vielä ole varsinaisesta mielipiteen- ja sananvapauden rajoittamisesta, niin ainakin sen uhasta. Jotain huolen laajuudesta kertonee se, että kansalaisten ”sähköisiä oikeuksia” valvova Effi-järjestö on viime viikkoina saanut räjähdysmäisesti uusia jäseniä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
