Jonkin aikaa sitten valmistelin junassa esitelmää samalle illalle. Kun muistiinpanot pettivät, jouduin turvautumaan kirjastoon. Piti saada nopeasti selville tietyn varhaiskristillisen pyhimyksen nimi, joka hallitsijan tiukatessa kirkon omaisuutta marssitti tämän eteen kaupungin sairaat ja köyhät ja esitteli, että tässä oli seurakunnan aarre. Sen tarkemmin en muistanut vuosisataa, maata tai maanosaakaan.
Hetken aikaa oli kännykässäni hiljaista. Sitten virkailija rapisteli löytämäänsä teosta ja kysyi, tarkoitinko kenties Rooman keisari Valerianuksen vainoissa 200-luvulla vangittua Laurentiusta. No sehän se tietysti oli, äkkäsin helpottuneena.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kirjastolaitos on pelastanut pinteestä. Olen vuosien varrella kaivanut sen uumenista Gorbatshovin varhaisia puheita, afganistanilaista hömppäkirjallisuutta ja muinaisroomalaista seksivalistusta. Jos lähikirjastostani ei jotain löydy, se voidaan aina tilata – maakuntakirjastosta, valtakunnallisesta kirjastoverkosta tai lähes mistä maailman kolkasta tahansa.
Tietenkin internet on korvannut monia tiedonhakuun liittyviä tehtäviä ja audiovisuaalisen median kehitys vähentää kertomakirjallisuuden kysyntää. Silti kirjasto on säilyttänyt suosionsa: yli 70 prosenttia suomalaisista ilmoittaa käyttävänsä kirjastoa.
Parhaimmillaan kirjastot ovatkin paljon enemmän kuin kirjavarastoja: lapsiperheille ne tarjoavat turvallisen ja ilmaisen puuhapaikan, lukusali säästää työttömän kalliilta tilaukselta, eläkeläiset oppivat seniorisurffauksessa atk-taitoja ja usein lähikirjasto saa toimia nuorisokeskuksenakin. Julkisen tilan kaupallistuessa ja eriytyessä alkaa kirjasto olla viimeisiä paikkoja, jonne kaikki ovat tervetulleita ikään tai lompakkoon katsomatta.
Väitän, että kaikille avoin julkinen kirjasto on Suomen historian suurimpia innovaatioita. Ilman sitä olisivat waltarit, marimekot ja nokiat jääneet ehkä syntymättä. Samasta syystä epäilen kovasti suunnitelmia peruskoulun tuotteistamiseksi ulkomaanvientiin – suomalaisen lukutaidon taustalla kun ei ole vain laadukas opetus, vaan myös korkeatasoisen lastenkirjallisuuden hyvä saatavuus.
Jos uskaltaa ajatella vähän pidemmälle, voisi kirjasto olla osaratkaisu myös ylikulutukseen: tällä hetkellähän keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja nelinkertaisesti maapallon uusiutumiskykyyn nähden. On selvää, että materiaalista kulutusta on vähennettävä merkittävästi, ja kivuttomimmin se tapahtuu yhteiskäytön kautta.
Jos kirjoja voidaan lainata ja palauttaa, miksei samaa tehtäisi työkalujen, soitinten, urheiluvälineiden tai minkä tahansa sellaisen tavaran kanssa, jota harvoin mutta väistämättä tarvitaan? Ei maailma ehkä vielä sillä pelastu, mutta ainakin se veisi oikeaan suuntaan, säästäisi rajallisia ympäristöresursseja, helpottaisi erityisesti pienituloisten elämää ja kyseenalaistaisi tehokkaasti kapitalismin perustana olevan massakulutuksen välttämättömyyden.
Kun seuraavan kerran kaipaan iskuporakonetta, ehkä voisin hakea sen lainastosta kirjastokortillani.
22.2.11
Ei nuoria kannata päästää oikeisiin töihin
Päinvastaisista puheista huolimatta ei opiskelijoiden valmistumista ja nuorten pääsyä asiallisille työmarkkinoille haluta kiirehtiä. Vai mitä muuta voisi päätellä siitä, että opintorahajärjestelmää rapautetaan, opettajia vähennetään ja eläkeikäisiä painostetaan pysymään työpaikoissaan?
Niin kauan kuin maahanmuuttajia ei riitä kaikkiin raskaisiin ja kehnosti palkattuihin töihin, elinkeinoelämä tarvitsee reippaita, epävarmassa työmarkkina-asemassa olevia opiskelijanuoria. He suostuvat keikkatöihin, vuorotöihin, vuokratöihin ja osa-aikatöihin. Heidän on pakko, sillä sosiaaliturva on täynnä erityisesti nuorille suunnattuja ”kannustimia”, karensseja ja leikkauksia.
Palvelualojen ammattiliiton mukaan nuoret ovat (maahanmuuttajien ohella) useimmin työehtorikkomusten kohteeksi joutuva ryhmä. Sinällään tämä on outoa, erilaisten harjoittelujen ja työllistämistoimien nimissä kun nuoria voi riistää ihan laillisestikin.
Yhteiskuntamme perustuu siihen, että jotkut suostuvat luuttuamaan, jakelemaan, myymään ja hoivaamaan tosi joustavasti ja halvalla. Jos kukaan ei vapaaehtoisesti suostu, on pelisääntöjä muutettava siten, että joidenkin on pakko. Poliitikot vaativat yhteen ääneen nuorille töitä. Vaan eihän meidän nuoriltamme töitä puutu, ainoastaan palkka ja kunnolliset työehdot.
Siksi ekonomisteja kiinnostaa pidentää työuria mieluummin loppu- kuin alkupäästä. Nuorethan ovat todellisuudessa jo nytkin tuottavia, ja sitä paitsi oikeutensa tuntevat pirteät eläkeläiset tulevat yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin tulonsiirtojen, opiskelun ja keikkatöiden aallokossa räpiköivä nuorköyhälistö.
Tottahan se maksaa motivoida yli kuusikymppisiä jatkamaan työelämässä, muttei lainkaan niin paljon kuin luopuminen nuorten halpatyövoimareservistä.
Niin kauan kuin maahanmuuttajia ei riitä kaikkiin raskaisiin ja kehnosti palkattuihin töihin, elinkeinoelämä tarvitsee reippaita, epävarmassa työmarkkina-asemassa olevia opiskelijanuoria. He suostuvat keikkatöihin, vuorotöihin, vuokratöihin ja osa-aikatöihin. Heidän on pakko, sillä sosiaaliturva on täynnä erityisesti nuorille suunnattuja ”kannustimia”, karensseja ja leikkauksia.
Palvelualojen ammattiliiton mukaan nuoret ovat (maahanmuuttajien ohella) useimmin työehtorikkomusten kohteeksi joutuva ryhmä. Sinällään tämä on outoa, erilaisten harjoittelujen ja työllistämistoimien nimissä kun nuoria voi riistää ihan laillisestikin.
Yhteiskuntamme perustuu siihen, että jotkut suostuvat luuttuamaan, jakelemaan, myymään ja hoivaamaan tosi joustavasti ja halvalla. Jos kukaan ei vapaaehtoisesti suostu, on pelisääntöjä muutettava siten, että joidenkin on pakko. Poliitikot vaativat yhteen ääneen nuorille töitä. Vaan eihän meidän nuoriltamme töitä puutu, ainoastaan palkka ja kunnolliset työehdot.
Siksi ekonomisteja kiinnostaa pidentää työuria mieluummin loppu- kuin alkupäästä. Nuorethan ovat todellisuudessa jo nytkin tuottavia, ja sitä paitsi oikeutensa tuntevat pirteät eläkeläiset tulevat yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin tulonsiirtojen, opiskelun ja keikkatöiden aallokossa räpiköivä nuorköyhälistö.
Tottahan se maksaa motivoida yli kuusikymppisiä jatkamaan työelämässä, muttei lainkaan niin paljon kuin luopuminen nuorten halpatyövoimareservistä.
16.2.11
Tyhjä lompakko on terveysriski
Meille on kasvamassa kolmiportainen terveydenhoitomalli. Ensinnäkin ovat hyvätuloiset, jotka käyttävät a-luokan yksityisiä terveyspalveluja. Sitten ovat pienituloiset, lapset ja vanhukset vähitellen rapautetuissa julkisissa terveyskeskuksissa. Alimmalla portaalla istuu satunnaisten tai paperittomien siirtolaisten ryhmä, joka ei voi muuta kuin ostaa apteekista buranaa.
On ihan aiheellista kysyä, miten tässä näin on käynyt. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon kuuluu ajatus yhteisestä, kaikkia palvelevasta kansanterveysjärjestelmästä. Universalismin järki on siinä, että niin kauan kuin rikkaatkin käyttävät julkista palvelua, sille löytyy rahoitusta. Nyt kun hyvätuloiset eivät enää kunnallisissa terveyskeskuksissa käy, porvaripuolueet ajavat kilpaa julkisen terveydenhuollon heikennyksiä, minkä seurauksena kaikki kynnelle kykenevät valuvat yksityisille terveysasemille. Kierre on valmis.
Ironisinta on, että yksityinen sektori on itse asiassa kehittynyt pitkälti vasemmistolaisen ammattiyhdistysliikkeen siipien suojassa. Sen ajama työterveyslaki velvoittaa työnantajaa järjestämään työterveyshuollon kaikille työntekijöille työsuhteen muodosta ja kestosta riippumatta, usein ostamalla palvelut yksityiseltä lääkäriasemalta. Työterveyslainsäädäntö on toki edistänyt merkittävästi työsuojelua ja todennäköisesti myös kansanterveyttä laajemmin. Samalla se on kuitenkin varmistanut yksityisen terveyssektorin syntymiselle tarpeellisen asiakaspohjan.
Kummallista kyllä, Suomessa yksityiseksi terveyspalveluiksi nimitetään toimintaa, jossa merkittävä osa kuluista korvataan julkisista varoista. Ilman kansaneläkelaitoksen anteliaita tukieuroja maksaisi yksityislääkärikäynti asiakkaalle lähes tuplasti enemmän. Kyse on siis oikeastaan julkisesta extrapalvelusta maksukykyisille kansalaisille, vähän samasta logiikasta, johon palveluseteleillä pyritään.
Myös monet vasemmistopoliitikot suostuvat hiljaisesti systeemiin, koska ajattelevat yksityisten lääkäriasemien vähentävän painetta ylibuukatuissa terveyskeskuksissa. Niinhän ne tietysti tekevätkin, mutta toisaalta ilman yksityisen terveydenhuollon mittavia tukia riittäisi julkisella puolella lääkäriaika jokaiselle sairaalle.
Ei minulla ole mitään yksityistä terveydenhoitoa, yksityislääkäreitä tai yksityissairaaloita vastaan. Mutta ne pitää toteuttaa yksityisellä rahalla ja suunnata verot sellaiseen yhteiseen kansanterveysjärjestelmään, josta kaikki myös saavat sairastuessaan hoitoa nopeasti ja asiantuntevasti.
On ihan aiheellista kysyä, miten tässä näin on käynyt. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon kuuluu ajatus yhteisestä, kaikkia palvelevasta kansanterveysjärjestelmästä. Universalismin järki on siinä, että niin kauan kuin rikkaatkin käyttävät julkista palvelua, sille löytyy rahoitusta. Nyt kun hyvätuloiset eivät enää kunnallisissa terveyskeskuksissa käy, porvaripuolueet ajavat kilpaa julkisen terveydenhuollon heikennyksiä, minkä seurauksena kaikki kynnelle kykenevät valuvat yksityisille terveysasemille. Kierre on valmis.
Ironisinta on, että yksityinen sektori on itse asiassa kehittynyt pitkälti vasemmistolaisen ammattiyhdistysliikkeen siipien suojassa. Sen ajama työterveyslaki velvoittaa työnantajaa järjestämään työterveyshuollon kaikille työntekijöille työsuhteen muodosta ja kestosta riippumatta, usein ostamalla palvelut yksityiseltä lääkäriasemalta. Työterveyslainsäädäntö on toki edistänyt merkittävästi työsuojelua ja todennäköisesti myös kansanterveyttä laajemmin. Samalla se on kuitenkin varmistanut yksityisen terveyssektorin syntymiselle tarpeellisen asiakaspohjan.
Kummallista kyllä, Suomessa yksityiseksi terveyspalveluiksi nimitetään toimintaa, jossa merkittävä osa kuluista korvataan julkisista varoista. Ilman kansaneläkelaitoksen anteliaita tukieuroja maksaisi yksityislääkärikäynti asiakkaalle lähes tuplasti enemmän. Kyse on siis oikeastaan julkisesta extrapalvelusta maksukykyisille kansalaisille, vähän samasta logiikasta, johon palveluseteleillä pyritään.
Myös monet vasemmistopoliitikot suostuvat hiljaisesti systeemiin, koska ajattelevat yksityisten lääkäriasemien vähentävän painetta ylibuukatuissa terveyskeskuksissa. Niinhän ne tietysti tekevätkin, mutta toisaalta ilman yksityisen terveydenhuollon mittavia tukia riittäisi julkisella puolella lääkäriaika jokaiselle sairaalle.
Ei minulla ole mitään yksityistä terveydenhoitoa, yksityislääkäreitä tai yksityissairaaloita vastaan. Mutta ne pitää toteuttaa yksityisellä rahalla ja suunnata verot sellaiseen yhteiseen kansanterveysjärjestelmään, josta kaikki myös saavat sairastuessaan hoitoa nopeasti ja asiantuntevasti.
30.1.11
Miksi kansa luottaa poliisiin?
Tuttavaperhe osti talon. Muuttopäivän lähestyessä kävi ilmi, ettei vanhoilla asukkailla ollut aikomustakaan pakata tavaroitaan. Kun neuvottelu ei johtanut mihinkään, meni tuttavani poliisin puheille. Eihän se toki niin voi mennä, että vauvaperhe jää taivasalle, koska heidän ostamassaan kodissa asuu muita ihmisiä?
Poliisi ei ottanut asiaa käsiteltäväkseen. Heillä on kuulemma parempaakin tekemistä. Perheen tilanne on edelleen avoin.
Kyseinen perhe koki saaneensa osakseen perin huonoa kohtelua, mutta heidän käsitystään suomalaisen poliisin erinomaisuudesta ei tapaus silti romuttanut. Hostelleja netistä selaillessaan he vain tuumivat, että eihän se heidän asiansa varmaan pahimmasta päästä ollut. Hyvä, että poliisi osaa keskittyä olennaiseen.
Suomalainen poliisi nauttii kansangallupeissa lähes luonnottoman vankkaa luottamusta. Jäin miettimään, mihin tämä horjumaton kannatus oikein perustuu.
Ei ainakaan fyysisen koskemattomuuden takaamiseen. Poliisin kykenemättömyys suojata fyysistä koskemattomuutta tiedetään niin hyvin, että vain jokunen prosentti seksuaalista väkivaltaa kokeneista edes harkitsee rikosilmoitusta. Sama pätee lähisuhdeväkivaltaan. Myös kaikki tuttavapiirissäni tapahtuneet varkaudet ovat jääneet ratkaisematta. (Paitsi kummitätini tapaus, jossa hän itse törmäsi puistossa varkaisiin, piti näille kunnon saarnan ja talutti pyöränsä kotiin.)
Mutta ehkä ne tärkeämmät työt ovatkin muualla, esimerkiksi laajenevan kansainvälisen talousrikollisuuden torjunnassa?
Epäilen vahvasti. Tutkimilleni ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttötapauksille on nimittäin yhteistä, että tutkinta oli jätetty sikseen nimenomaan rikoksen kansainvälisyyden vuoksi. Ne kun ovat niin hankalia, pitäisi poliisinkin osata kieliä, tehdä monikansallista yhteistyötä ja niin edelleen… Jos olisin Suomeen päätynyt ihmiskaupan uhri, en näillä tiedoin kyllä uskaltaisi hakea suojaa virkavallalta.
Vaikka ainakin yleisen järjestyksen luulisi olevan poliisin peruskauraa, ihan putkeen ei kai mene sekään. Ainakin vartiointiliikkeiden kasvu ja toistuvat vaatimukset vartijoiden toimivallan kasvattamisesta viittaavat siihen, ettei poliisi selviävänsä järjestyksenpidosta.
Kaikki vuosien varrella tapaamani poliisit ovat olleet kieltämättä kivan, fiksun ja rehdin oloisia. Silti en muista kuulleeni yhdestäkään tapauksesta, jossa rikoksen uhriksi joutunut henkilö olisi todella saanut apua. Olenkin alkanut epäillä, että suomalaisten luottamus poliisiin ehkä perustuu enemmän väestön yleiseen lainkuuliaisuuteen kuin dokumentoituihin saavutuksiin.
Tai sitten on poliisin onnistunut rekrytoida harvinaisen pätevä brändityöryhmä?
Poliisi ei ottanut asiaa käsiteltäväkseen. Heillä on kuulemma parempaakin tekemistä. Perheen tilanne on edelleen avoin.
Kyseinen perhe koki saaneensa osakseen perin huonoa kohtelua, mutta heidän käsitystään suomalaisen poliisin erinomaisuudesta ei tapaus silti romuttanut. Hostelleja netistä selaillessaan he vain tuumivat, että eihän se heidän asiansa varmaan pahimmasta päästä ollut. Hyvä, että poliisi osaa keskittyä olennaiseen.
Suomalainen poliisi nauttii kansangallupeissa lähes luonnottoman vankkaa luottamusta. Jäin miettimään, mihin tämä horjumaton kannatus oikein perustuu.
Ei ainakaan fyysisen koskemattomuuden takaamiseen. Poliisin kykenemättömyys suojata fyysistä koskemattomuutta tiedetään niin hyvin, että vain jokunen prosentti seksuaalista väkivaltaa kokeneista edes harkitsee rikosilmoitusta. Sama pätee lähisuhdeväkivaltaan. Myös kaikki tuttavapiirissäni tapahtuneet varkaudet ovat jääneet ratkaisematta. (Paitsi kummitätini tapaus, jossa hän itse törmäsi puistossa varkaisiin, piti näille kunnon saarnan ja talutti pyöränsä kotiin.)
Mutta ehkä ne tärkeämmät työt ovatkin muualla, esimerkiksi laajenevan kansainvälisen talousrikollisuuden torjunnassa?
Epäilen vahvasti. Tutkimilleni ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttötapauksille on nimittäin yhteistä, että tutkinta oli jätetty sikseen nimenomaan rikoksen kansainvälisyyden vuoksi. Ne kun ovat niin hankalia, pitäisi poliisinkin osata kieliä, tehdä monikansallista yhteistyötä ja niin edelleen… Jos olisin Suomeen päätynyt ihmiskaupan uhri, en näillä tiedoin kyllä uskaltaisi hakea suojaa virkavallalta.
Vaikka ainakin yleisen järjestyksen luulisi olevan poliisin peruskauraa, ihan putkeen ei kai mene sekään. Ainakin vartiointiliikkeiden kasvu ja toistuvat vaatimukset vartijoiden toimivallan kasvattamisesta viittaavat siihen, ettei poliisi selviävänsä järjestyksenpidosta.
Kaikki vuosien varrella tapaamani poliisit ovat olleet kieltämättä kivan, fiksun ja rehdin oloisia. Silti en muista kuulleeni yhdestäkään tapauksesta, jossa rikoksen uhriksi joutunut henkilö olisi todella saanut apua. Olenkin alkanut epäillä, että suomalaisten luottamus poliisiin ehkä perustuu enemmän väestön yleiseen lainkuuliaisuuteen kuin dokumentoituihin saavutuksiin.
Tai sitten on poliisin onnistunut rekrytoida harvinaisen pätevä brändityöryhmä?
24.1.11
Koditon demokratia
Poliittisen maantieteen kartoissa kotikaupunkini jakautuu harmaisiin alueisiin ja sitten niihin väriläiskiin, joissa puoluepolitiikkaa saa harjoittaa. Vähitellen, julkisen tilan yksityistymisen myötä, näkyy väriä entistä vähemmän.
Usein valitetaan, että poliitikot ovat etääntyneet ”tavallisesta kansasta”. Ainakaan ruohonjuuritasolla se ei pidä paikkaansa. Tuntemani puolueaktiivit kun ovat itsekin ihan tavallisia ihmisiä, opiskelijoita, eläkeläisiä, kukkakauppiaita, siivoojia, isiä ja äitejä. He elävät arkeaan täsmälleen siellä missä muutkin.
Silti niin pian kuin joku nostaa puoluetunnuksen, hän muuttuu henkipatoksi. Toistaiseksi me saamme vielä pystyttää teltan torille, mutta esimerkiksi ostoskeskuksiin, tapahtumiin, työpaikoille tai kahviloihin on ainakin omalla puolueellani porttikielto. Ihan niin kuin demokratia olisi jokin vaarallinen tarttuva tauti.
Muutama vuosi sitten keskustaan avattiin kahvila, joka toivotti myös vasemmiston tervetulleeksi järjestämään kokouksia ja yleisötilaisuuksia. Konsepti toimi hyvin ja väkeä piisasi. Valitettavasti paikka jouduttiin sulkemaan, kun taloyhtiö sanoi vuokrasopimuksen irti ”epämääräisen asiakaskunnan” vuoksi. Viereen sai jäädä anniskeluliike, jonka kävijät koostuvat kai lähinnä ammattijuomareista.
Tänä keväänä yritimme vuokrata VR:ltä liiketilan. Ajatuksena oli perustaa vilkasliikenteiseen asematunneliin matalan kynnyksen kohtaamispaikka, jonne ihmisten olisi helppo tuoda ongelmia ja ehdotuksia. Hinnasta ei ollut erimielisyyttä, mutta neuvottelut kaatuivat jälleen poliittisuuteen (tila nököttää edelleen tyhjillään). Lainsäädäntömme kieltää syrjimästä ketään poliittisten mielipiteiden vuoksi, mutta ilmeisesti syrjintä on sallittua, jos se koskee kaikkia puolueita.
Jäljelle jää muutama demokratian kannalta aika olennainen kysymys: miten politiikka voidaan jalkauttaa, miten kansaa tavata ja miten vaaleja käydä, jos missään ei saa olla?
Usein valitetaan, että poliitikot ovat etääntyneet ”tavallisesta kansasta”. Ainakaan ruohonjuuritasolla se ei pidä paikkaansa. Tuntemani puolueaktiivit kun ovat itsekin ihan tavallisia ihmisiä, opiskelijoita, eläkeläisiä, kukkakauppiaita, siivoojia, isiä ja äitejä. He elävät arkeaan täsmälleen siellä missä muutkin.
Silti niin pian kuin joku nostaa puoluetunnuksen, hän muuttuu henkipatoksi. Toistaiseksi me saamme vielä pystyttää teltan torille, mutta esimerkiksi ostoskeskuksiin, tapahtumiin, työpaikoille tai kahviloihin on ainakin omalla puolueellani porttikielto. Ihan niin kuin demokratia olisi jokin vaarallinen tarttuva tauti.
Muutama vuosi sitten keskustaan avattiin kahvila, joka toivotti myös vasemmiston tervetulleeksi järjestämään kokouksia ja yleisötilaisuuksia. Konsepti toimi hyvin ja väkeä piisasi. Valitettavasti paikka jouduttiin sulkemaan, kun taloyhtiö sanoi vuokrasopimuksen irti ”epämääräisen asiakaskunnan” vuoksi. Viereen sai jäädä anniskeluliike, jonka kävijät koostuvat kai lähinnä ammattijuomareista.
Tänä keväänä yritimme vuokrata VR:ltä liiketilan. Ajatuksena oli perustaa vilkasliikenteiseen asematunneliin matalan kynnyksen kohtaamispaikka, jonne ihmisten olisi helppo tuoda ongelmia ja ehdotuksia. Hinnasta ei ollut erimielisyyttä, mutta neuvottelut kaatuivat jälleen poliittisuuteen (tila nököttää edelleen tyhjillään). Lainsäädäntömme kieltää syrjimästä ketään poliittisten mielipiteiden vuoksi, mutta ilmeisesti syrjintä on sallittua, jos se koskee kaikkia puolueita.
Jäljelle jää muutama demokratian kannalta aika olennainen kysymys: miten politiikka voidaan jalkauttaa, miten kansaa tavata ja miten vaaleja käydä, jos missään ei saa olla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
