Tänään päätettiin ulkoistaa

Tampereen kaupunginvaltuusto päätti kilpailuttaa kaupungin tietotekniikkapalvelut. Kyse on noin 150 työntekijän yksiköstä, joka hankkii tai tuottaa itse lähes kaiken kaupungin tarvitseman it-palvelun. Kyseessä on siis merkittävä ratkaisu.

Me vasemmistossa (skp, sdp, vas) tietenkin vastustimme, samoin perussuomalaiset. Käytäväkeskustelujen pohjalta tiedän, että niin teki mielessään myös moni porvaripuolella, vaikka ryhmäkuri heillä piti. Porvarivaltuutetulla on toki lupa olla ”huolissaan työntekijöiden tulevaisuudesta”, ”paheksua asian puutteellista valmisteluprosessia” ja valitella ”toimintaympäristön muutoksia”, kunhan lopulta painavat käskettyä nappia.

Meidän vasemmiston lisäksi ratkaisua ovat vastustaneet myös tietotekniikkakeskuksen edellinen ja nykyinen johtokunta, sekä tietysti henkilöstö. Esityslistan liitteiden mukaan kilpailutus toisi säästöjä ja ehkä parempaa palveluakin. Kestäviä perusteita arviolle ei esitetty. Tutkimukset tietopalvelujen yksityistämisestä ovat ristiriitaisia, joskus tulee kuluja, joskus säästöjä, useimmiten talousvaikutukset jäävät vähäisiksi.

Olen tullut siihen tulokseen, että porvarien suosima markkinafundamentalismi on jokin salaperäisellä logiikalla toimiva uskonlahko, joka avautuu vain harvoille ja valituille. Sen pyhimpiä dogmeja on, että yksityiseltä yritykseltä ostettu on aina itse tuotettua halvempaa.

Tavallisella koulumatematiikalla varustettu henkilö voisi kysyä, miten tämä on mahdollista, jos yritys joutuu palvelusta koituvien kulujen lisäksi tekemään vielä voittoa omistajalleen. Kokoomusvihreän liturgian mukaan tämä ei ole ongelma, sillä markkinamekanismi hoitaa homman itsestään. Kaikki vain tehdään entistä tehokkaammin.

Totta onkin, että jos yksikön työt ovat huonosti organisoitu, voi kilpailu laskee hintoja. näin ei kuitenkaan ole tietotekniikkakeskuksen kohdalla, se on pärjännyt kaikissa arvioissa erinomaisesti. Mikään tehokkuusautomaatti ei yksityinen sektori ole, tästä ehkä useimmin käytettynä esimerkkinä USA:n yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka on julkisia sisariaan paljon kalliimpi että tehottomampi.

Jos työvoimavaltaisten alojen ulkoistamisesta syntyy toivottuja säästöjä, ei sitä tavallisesti tee mikään näkymätön käsi, vaan työvoimakustannusten leikkaukset – siis vähennetään työntekijöitä tai heidän työtuntejaan, tai heikennetään työehtoja. Tämä tietysti näkyy suoraan palvelun laadussa, pölyt jäävät pyyhkimättä ja mummojen luona käydään vain kääntymässä.

Tästä syystä ehdotin päätökseen vielä pontta, jossa turvattaisiin TIOn työntekijöille lomautus- ja irtisanomissuoja neljäksi vuodeksi. Se hylättiin samoin äänin kuin kilpailutus hyväksyttiin.

Suomi yllättyi: rahalla saa valtaa!

Viime kuukaudet on keskusteltu puolueiden saamasta rahoituksesta. Olen hämmentyneenä seurannut tätä kohua: meillä päin ei ollut mikään uutinen, että yritysmaailma tukee voimakkaasti porvaripuolueita ja vastineeksi rahalleen pääomaystävällistä päätöksentekoa. Mikä tässä on se uutinen?

Vuosien ajan ammattiyhdistysliikettä on arvosteltu paljon puoluesidonnaisuudesta. Onkin totta, että SAK:ta johtavat demarit vasemmistoliiton sivustatuella ja että nämä puolueet saavat rahoitusta liitoilta – ja vastineeksi palkansaajamyönteistä päätöksentekoa.

Oma arvioni on, että puolueiden saamat tuet ovat pikkurahoja verrattuna niihin summiin, jotka uitetaan yksittäisten ehdokkaiden vaalikampanjoihin. Käytännössä merkittävällä osalla edustajista on merkittäviä taloudellisia tukijoita. Kansanedustajaksi pääseminen ilman tukea edellyttää joko omaa taloudellista panosta tai poikkeuksellista ennakkojulkisuutta.

Siis, suomalainen demokratia on edelleen rahan demokratiaa.

Jos tämä kaikki todella on nyt tullut lehdistölle niin suurena yrityksenä kuin annetaan ymmärtää (mitä suuresti ihmettelen, rahathan menevät pääosin mainontaan mediassa), on ihan oikein vaatia suurempaa avoimuutta tukirahojen suhteen. Siten fiksu äänestäjä voi päättää, kenen rahoittama ehdokas kenties ajaisi hänen asioitaan.

Itse asiassa paljon hämärämmältä minusta tuntuu, että myös kirkkovaalit käydään pitkälti puoluelistoilla ja käräjäoikeuksien lautamiehet valitaan kunnallisvaalituloksen perusteella. Kun kirkkovaltuustot koostuvat lähinnä kokoomuslaisista ja keskustalaisista, onko kirkkokin silloin Kehittyvien maakuntien Suomen palkkalistoilla?

Kotiäidit vastaan virkaäidit

Tämä ajoittain ryöpsähtävä keskustelu lasten oikeasta kasvuympäristöstä on kummallinen aikamme ilmiö: lapsensa tarhaan vievät äidit kirjoittavat yleisönosastoissa kokevansa, että heitä syyllistetään lastensa laiminlyömisestä. Kotona pitempään lapsiaan hoitavat naiset taas ovat sitä mieltä, että yhteiskunta ei heitä tue tai hyväksy.

Oma kokemukseni on, että vanhemmuuteen liittyy aina ripaus syyllisyyttä: vaikka parhaansa yrittää, ei sitä silti ole niin hyvä äiti kuin toivoisi. Oma vajavaisuus ja ajan liukuminen on vain opittava sietämään.

Koti- ja päiväkotihoidon välinen vastakkainasettelu on kuitenkin turha ja vahingollinenkin. Asetelma jättää taka-alalle monta tärkeää kysymystä, kuten että

• lopulta erilaisten hoitomuotojen välinen vertailu olisi hyvä tehdä ensisijaisesti lapsen, ei vanhempien, viranomaisten, työnantajien tai kasvatusasiantuntijoiden tarpeista käsin. Lapset ovat yksilöllisiä: joillekin sopii päiväkoti, joillekin kotihoito ja kolmansille joku muu. Joskus pitää kokeilla useampaa vaihtoehtoa, ennen kuin sopiva löytyy
  
• oletus vanhemman täysipäiväisestä kotona/töissä olosta vastaa itse asiassa koko ajan yhä huonommin työelämää. Näiden vaihtoehtojen välisen kinastelun sijaan olisi kehitettävä sellaisia joustavia hoitomuotoja, jotka tarjoaisivat tarpeellisen ulkopuolisen hoitoavun, mutta samalla tukisivat perheiden yhteistä aikaa
  
• useimmissa perheissä on kaksi aikuista, mikä edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin hoitojärjestelyihin. Esimerkiksi meillä nuorimmainen hoidettiin kolmivuotiaaksi saakka kotona niin, että molemmat vanhemmat tekivät limittäin hieman lyhyempää työaikaa
  

Minusta keskinäisen syyllistämisen sijaan lasten vanhempien - sekä isien että äitien - pitäisi yhdessä vaatia tasapainoista kasvuympäristöä lapsilleen. Siihen liittyvät ainakin perheystävällinen työelämä, riittävät tuet, elämäntilanteiden mukaan joustavat palvelut, epäviralliset verkostot, seesteinen mediamaisema, viihtyisä asuinympäristö ja niin edelleen.

Sittenkin kunnon miehiä

Olen nyt viettänyt seuraavaa kirjaani varten kaksi viikkoa Olkiluodossa, parakissa parinkymmenen puolalaisen raksamiehen kanssa. Minulla on oma huone, mutta keittiö ja pesutilat ovat täällä yhteiset. Näin intiimeissä oloissa sitä oppii toisesta jo parissa viikossa yhtä ja toista.

Myönnän, että minua etukäteen pelotti muuttaminen ainoana suomalaisena ja naisena satojen ulkomaalaisten miesten yhteisöön - varsinkin, kun olin kuullut siellä keitettävän pontikkaa ja olleen järjestyshäiriöitä. Ja kun lehdessä läheisen asutuskeskuksen baarimikko arvioi ehkä yhden kymmenestä käyttäytyvän asiallisesti. Ja kun viidettä ydinvoimalaamme rakentavien miesten parakkikylä sijaitsee keskellä metsää, josta en ajokortittomana pääsisi pois.

Oleskeluni on kuitenkin sujunut hienosti. Kämppikseni ovat tavallisia mukavia perusmiehiä, aika lailla saman oloisia kuin tuntemani suomalaiset rakentajat. Lähes kaikilla on kotona Puolassa perhe, jota kaivataan kovasti. Minun ilmestymiseni herätti tietysti hämmennystä, mutta alusta lähtien sain ystävällisen ja avuliaan vastaanoton. Miehet myös kertovat mielellään elämästään, kroonisista kieliongelmista huolimatta.

Kenttätyöjakson aikana olen ajatellut usein, kuinka onnekas olen, kun saan tutustua näin läheltä erilaisiin ihmisiin ja olosuhteisiin.

Nähdyksi tulemisesta

Tuttavani päätyi viikko sitten soutamaan kaatosateessa miestään hakemaan. Väsyneenä ja vettä valuvana hän ilmestyi erämökin ovelle, todennäköisesti ei kovin hyvällä tuulella, ei ainakaan rekisteröityään kalakaverusten tyhjentämät pullot.

Hänen miehensä tervehti spontaanilla huudahduksella: ”En ole koskaan nähnyt sinua niin kauniina kuin nyt!” Henkilöt tuntien minulla on syytä uskoa, että hän todella tarkoitti sitä.

Marguerite Duras kirjoittaa Jokapäiväisessä elämässä, kuinka hän makasi alkoholiparantolassa ja näki rakastajansa katsovan häntä. Marguerite oksensi, kuumeili ja oli varma, ettei käsien vapinalta pystyisi enää koskaan kirjoittamaan. Hourailun keskellä hänellä on kuitenkin valoisampia hetkiä. Yhden niistä aikana hän näkee yli 30 vuotta nuoremman ystävänsä seisovan sängyn laidalla ja haluavan häntä.

Tarinat vaikuttivat minuun kovasti, koska ajattelen niiden olevan kokijoilleen merkityksellisiä – ainakin riittävän tärkeitä kerrottavaksi. Kun nainen on nähnyt vaivaa laittautuakseen, hän odottaa kuulevansa rakastetultaan kohteliaisuuden. Nähdä itsensä toisen silmissä aidosti kauniina silloin kuin itse tuntee olevansa raato – se on heviä.