Kotiäidit vastaan virkaäidit

Tämä ajoittain ryöpsähtävä keskustelu lasten oikeasta kasvuympäristöstä on kummallinen aikamme ilmiö: lapsensa tarhaan vievät äidit kirjoittavat yleisönosastoissa kokevansa, että heitä syyllistetään lastensa laiminlyömisestä. Kotona pitempään lapsiaan hoitavat naiset taas ovat sitä mieltä, että yhteiskunta ei heitä tue tai hyväksy.

Oma kokemukseni on, että vanhemmuuteen liittyy aina ripaus syyllisyyttä: vaikka parhaansa yrittää, ei sitä silti ole niin hyvä äiti kuin toivoisi. Oma vajavaisuus ja ajan liukuminen on vain opittava sietämään.

Koti- ja päiväkotihoidon välinen vastakkainasettelu on kuitenkin turha ja vahingollinenkin. Asetelma jättää taka-alalle monta tärkeää kysymystä, kuten että

• lopulta erilaisten hoitomuotojen välinen vertailu olisi hyvä tehdä ensisijaisesti lapsen, ei vanhempien, viranomaisten, työnantajien tai kasvatusasiantuntijoiden tarpeista käsin. Lapset ovat yksilöllisiä: joillekin sopii päiväkoti, joillekin kotihoito ja kolmansille joku muu. Joskus pitää kokeilla useampaa vaihtoehtoa, ennen kuin sopiva löytyy
  
• oletus vanhemman täysipäiväisestä kotona/töissä olosta vastaa itse asiassa koko ajan yhä huonommin työelämää. Näiden vaihtoehtojen välisen kinastelun sijaan olisi kehitettävä sellaisia joustavia hoitomuotoja, jotka tarjoaisivat tarpeellisen ulkopuolisen hoitoavun, mutta samalla tukisivat perheiden yhteistä aikaa
  
• useimmissa perheissä on kaksi aikuista, mikä edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin hoitojärjestelyihin. Esimerkiksi meillä nuorimmainen hoidettiin kolmivuotiaaksi saakka kotona niin, että molemmat vanhemmat tekivät limittäin hieman lyhyempää työaikaa
  

Minusta keskinäisen syyllistämisen sijaan lasten vanhempien - sekä isien että äitien - pitäisi yhdessä vaatia tasapainoista kasvuympäristöä lapsilleen. Siihen liittyvät ainakin perheystävällinen työelämä, riittävät tuet, elämäntilanteiden mukaan joustavat palvelut, epäviralliset verkostot, seesteinen mediamaisema, viihtyisä asuinympäristö ja niin edelleen.

Sittenkin kunnon miehiä

Olen nyt viettänyt seuraavaa kirjaani varten kaksi viikkoa Olkiluodossa, parakissa parinkymmenen puolalaisen raksamiehen kanssa. Minulla on oma huone, mutta keittiö ja pesutilat ovat täällä yhteiset. Näin intiimeissä oloissa sitä oppii toisesta jo parissa viikossa yhtä ja toista.

Myönnän, että minua etukäteen pelotti muuttaminen ainoana suomalaisena ja naisena satojen ulkomaalaisten miesten yhteisöön - varsinkin, kun olin kuullut siellä keitettävän pontikkaa ja olleen järjestyshäiriöitä. Ja kun lehdessä läheisen asutuskeskuksen baarimikko arvioi ehkä yhden kymmenestä käyttäytyvän asiallisesti. Ja kun viidettä ydinvoimalaamme rakentavien miesten parakkikylä sijaitsee keskellä metsää, josta en ajokortittomana pääsisi pois.

Oleskeluni on kuitenkin sujunut hienosti. Kämppikseni ovat tavallisia mukavia perusmiehiä, aika lailla saman oloisia kuin tuntemani suomalaiset rakentajat. Lähes kaikilla on kotona Puolassa perhe, jota kaivataan kovasti. Minun ilmestymiseni herätti tietysti hämmennystä, mutta alusta lähtien sain ystävällisen ja avuliaan vastaanoton. Miehet myös kertovat mielellään elämästään, kroonisista kieliongelmista huolimatta.

Kenttätyöjakson aikana olen ajatellut usein, kuinka onnekas olen, kun saan tutustua näin läheltä erilaisiin ihmisiin ja olosuhteisiin.

Nähdyksi tulemisesta

Tuttavani päätyi viikko sitten soutamaan kaatosateessa miestään hakemaan. Väsyneenä ja vettä valuvana hän ilmestyi erämökin ovelle, todennäköisesti ei kovin hyvällä tuulella, ei ainakaan rekisteröityään kalakaverusten tyhjentämät pullot.

Hänen miehensä tervehti spontaanilla huudahduksella: ”En ole koskaan nähnyt sinua niin kauniina kuin nyt!” Henkilöt tuntien minulla on syytä uskoa, että hän todella tarkoitti sitä.

Marguerite Duras kirjoittaa Jokapäiväisessä elämässä, kuinka hän makasi alkoholiparantolassa ja näki rakastajansa katsovan häntä. Marguerite oksensi, kuumeili ja oli varma, ettei käsien vapinalta pystyisi enää koskaan kirjoittamaan. Hourailun keskellä hänellä on kuitenkin valoisampia hetkiä. Yhden niistä aikana hän näkee yli 30 vuotta nuoremman ystävänsä seisovan sängyn laidalla ja haluavan häntä.

Tarinat vaikuttivat minuun kovasti, koska ajattelen niiden olevan kokijoilleen merkityksellisiä – ainakin riittävän tärkeitä kerrottavaksi. Kun nainen on nähnyt vaivaa laittautuakseen, hän odottaa kuulevansa rakastetultaan kohteliaisuuden. Nähdä itsensä toisen silmissä aidosti kauniina silloin kuin itse tuntee olevansa raato – se on heviä.

Huoran ja feministin dialogi

Teksti sai kantaesityksensä 1980-luvulla seksityöntekijöiden ensimmäisessä maailmankonferenssin iltakabareessa. Se kuvastaa hyvin niitä ennakkoluuloja, joita vielä tuolloin esiintyi feministeistä ja seksityöntekijöistä. Nykyäänhän niistä tietenkin on päästy jo yli, eikös vain?

Huora: Sinä isin oma Madonna. Sinä nokkela pikkutyttö, sinut kasvatettiin Madonnaksi ja siksi sinusta tuli feministi. Koetat saada valtaa takaisin.

Feministi: Sinä isin huora, hänen sievä pikkunaisensa. Sinut kasvatettiin huoraksi ja siksi sinusta tuli prostituoitu. Yrität saada valtaa takaisin.

Huora: Kuvittelet olevasi poliittisesti vapautunut, mutta oikeasti olet onneton. Et sinä ole alkuunkaan vapaa.

Feministi: Kuvittelet olevasi seksuaalisesti vapautunut, mutta oikeasti olet alistettu. Et sinä ole alkuunkaan vapaa.

Huora: Elit lapsuutesi pumpulissa. Olet sairas!

Feministi: Sinua laiminlyötiin lapsena ja siksi olet sairas!

Huora: Sinulla on pakkomielle. Välität vain urasta ja politiikasta.

Feministi: Sinulla on pakkomielle. Et välitä muusta kuin seksistä ja rahasta.

Huora: Sinä sanot aina, että naisten pitää olla taloudellisesti itsenäisiä. Eiväthän useimmat feministit kykene ansaitsemaan edes omaa leipäänsä. Olet tyhmä.

Feministi: Sinä voisit olla taloudellisesti itsenäinen, mutta ei, ylläpidät miehiä ja annat heille kaikki rahasi. Sinä olet tyhmä.

Huora: Vihaat miehiä, koska sinulla on niistä huonoja kokemuksia. Te kaikki vihaatte miehiä.

Feministi: Sinä vihaat miehiä, koska sinulla on niistä huonoja kokemuksia. Te kaikki vihaatte miehiä.

Huora: Sinä et huolehdi vartalostasi, et koskaan näytä freesiltä, et käytä edes deodoranttia. Sinä haiset pahalta!

Feministi: Sinä sait sukupuolitaudin. Olet tautinen ja käytät halpaa hajuvettä. Sinä haiset!

Huora: Luulet tietäväsi kaiken, vaikka et tiedä mitään. Olet naiivi ja ylimielinen.

Feministi: Sinä olet ylimielinen. Luulet tietäväsi kaiken koska olet maannut niin monen miehen kanssa, mutta oletkin hyväksikäytetty.

Huora: Sinä olet lesbo: et pidä seksistä miesten kanssa, mutta kunnon pano tekisi sinulle varmasti hyvää. Te olette yksinäisiä naisia.

Feministi: Sinä olet frigidi tai nymfomaani, mutta oikea rakastelu tekisi sinulle hyvää. Te olette yksinäisiä.

Huora: Kuvittelet olevasi emansipoitunut, mutta minä tässä olen emansipoitunut. Minä olen ottanut vallan takaisin.

Feministi: Kuvittelet olevasi emansipoitunut, mutta emansipoitunut olen minä. Minä olen ottanut vallan takaisin.

Huora & Feministi: Me olemme emansipoituneita naisia.

Huora: Oletko sinä todella Madonna?

Feministi: Oletko sinä todella huora?

Kirkko etsii rooliaan

Pastori Kai Sadinmaa vaati Hesarissa kirkolta riistokapitalismin vastaisia tekoja. Hän muistuttaa, että vallitseva talousjärjestelmä on vakava uhka ympäristölle ja perustuu kristinuskon kannalta kestämättömän käyttäytymisen, esimerkiksi ahneuden, piittaamattomuuden ja heikomman hyväksikäytön legitimointiin.

Kapitalismikritiikissä sinänsä ei ole mitään uutta, sitä on toki kuultu kirkon taholta vuosien ajan. Sadinmaan puheenvuoron raikkaus tuli kuitenkin sen konkreettisuudesta. Yleisen moraalipaheksunnan sijaan hän kohdistaa kritiikkinsä selkeästi kirkkoon itseensä: älkää kuunnelko heidän puheitaan, vaan katsokaa, mitä heidän kätensä tekevät. Sadinmaan mielestä kirkon pitäisi lopettaa individualistinen psykohöpinä ja asettua uskottavasti ihmisten puolelle riistoa vastaan. Sijoituskeinottelun ja koronkiskonnan sijaan luterilaisen kirkon tulisi omassa varainhoidossaan noudattaa saarnaamiaan oikeudenmukaisuuden ja vaatimattomuuden periaatteita. Hän myös epäilee kirkon kykyä oikeasti haastaa vallanpitäjiä tilanteessa, jossa kirkkovaltuustojen enemmistö koostuu hallituspuolueiden jäsenistä.

Minä en tiedä.

Aikaisemmin ajattelin, että kirkon tehtävänä on kyseenalaistaa väkivaltaisia rakenteita ja taistella heikkojen puolesta. Tämähän on muun muassa vapautuksen teologian lähtökohta: jotkut seurakuntien työntekijät Latinalaisessa Amerikassa kokivat kestämättömänä tilanteen, jossa papit vain veisailivat virsiä kun vieressä kidutettiin ja tapettiin ihmisiä. Arvostan suuresti sitä työtä, jota kirkon ihmiset näissä maissa ovat tehneet, usein pyyteettömästi oman henkensä uhalla.

Toisaalta ajattelen kuitenkin uskontoja ensisijaisesti jonkinlaisina tietopankkeina, en poliittisina toimijoina. Niihin on vuosituhansien kuluessa tallennettu tietoa sellaisesta, joka on välitettävissä vain kokemuksen, ei sanojen avulla. Siinä missä maailman parantamista tekevät monet muutkin instituutiot, suhteessa ”tuonpuoleiseen” on uskonnoilla käytännössä monopoli.

Mielestäni kirkot pyrkivät yleensä tarjoamaan kahdenlaista ohjeistusta. Toinen liittyy ihmisen ja Jumalan (mikä se sitten lieneekin) väliseen suhteeseen ja sen keskeisenä tehtävänä on tukea ja auttaa keskustelukanaan syntymistä näiden kahden välille. Toinen liittyy yhteiskuntaan, sen tehtävänä on antaa ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi kohdella toisiaan. Tämä kaksijakoisuus on nähtävissä myös Jeesuksen toiminnassa, jonka pitäisi olla kristinuskon ohjenuorana.

Nämä kaksi ohjeistusta eivät välttämättä ole yhteismitallisia, joskus ne saattavat olla jopa keskenään ristiriidassa. Esimerkiksi oman jumalasuhteeni kannalta voisi olla suotavaa käydä sunnuntaisin kirkossa, mutta jos perheellä on hyvin vähän yhteistä aikaa, voi kirkossa käynti olla äitiyden laiminlyömistä.

Niin kauan kuin kirkko pyrkii normittamaan ihmisten keskinäistä käyttäytymistä, on luontevaa vaatia, että se itse eläisi opetustensa mukaisesti. Tästä lähtökohdasta Sadinmaan puheenvuoro on aiheellinen ja perusteltu. Itse kuitenkin ajattelen, että luterilaisen kirkon ongelmana on myös toisen tehtävän unohtaminen, että maallistunut ja byrokratisoitunut kirkko ei juuri anna tilaa hengelliselle etsinnälle. Jos kirkko on kadottanut jumalansa, ei asiaa paranna se, että se lakkaa tukemasta ihmisten hyväksikäyttöä (joskaan ei siitä haittaakaan ole). Ongelma on paljon syvemmällä.