”En ole koskaan piitannut vihollisista, vaikka tiedän, että heitä on. Jos ottaisin heidät vakavasti, he olisivat vakavasti otettavia vihollisia.”
-Äiti Maria Normanbylainen, 1975
25.6.09
10.6.09
Vasemmistoliitto-kärvistelyä
Vasemmistoliiton puheenjohtaja Martti Korhonen on tänään ilmoittanut eroavansa. Pestiä hoitaa Paavo Arhinmäki ainakin siihen saakka, kun uusi puheenjohtaja valitaan.
Olin ratkaisusta periaatteessa helpottunut: tässä tilanteessa on puolueen kasvojen vaihtaminen välttämätöntä ja Paavo on kykenevä, kokenut ja näkemyksellinen henkilö puoluetta luotsaamaan.
Vasemmistoliitossa ollaan kuitenkin perinteisesti allergisia suurille ratkaisuille, ja pelkään, että pahimmassa tapauksessa muutos typistyy tälläkin kertaa uuteen pintamaaliin: pari naamaa vaihdetaan, ohjelmiin vähän prekariaattia sinne ja ympäristöä tänne ja sitten jatketaan entiseen malliin.
Minusta Vasemmistoliiton ongelma on se, että se ei tiedä oman olemassaolonsa syytä eikä siksi ole ulospäinkään uskottava. Meidät erottaa demareista se, että sosiaalidemokratia vaatii ihmisystävällisiä muutoksia tämän järjestelmän sisällä (joka tosin on heiltä viime vuosina osittain unohtunut). Me taas ajattelemme, että muutosta ihmis- ja luontoystävälliseen yhteiskuntaan ei ole mahdollista toteuttaa kapitalistisen tuotantotavan puitteissa.
Siten Vasemmistoliiton pitäisi kyetä tarjoamaan realistinen vaihtoehto. Tältä pohjalta vasemmiston (ja kenties ihmiskunnan säilymisenkin) kannalta keskeisin kysymys on: Onko mahdollista rakentaa sellaista talousjärjestelmää, jossa ihmisiä motivoisi jokin muu kuin henkilökohtainen ahneus tai pakko, jossa yksilöllinen ja yhteinen etu tukevat toisiaan? Tietyllä tasolla koordinointia ja sääntöjä tarvitaan – junien pitää kulkea ja ihmisten on voitava vaihtaa juurikkaita polkupyöriin. Vasemmiston tavoitteleman systeemin pitäisi kuitenkin toimia ilman ”suunnitelmataloutta”, oman sisäisen rationaliteettinsa varassa.
Nähdäkseni vasemmistolainen toiminta edellyttää sitä, että sen takana on vasemmistolainen idea, jokin visio, joka kokoaa yksittäisiä toimenpide-ehdotuksia ja ihmisiä. Minulla ei ole valmista vastausta ja sellainen voidaankin nähdäkseni laatia vain kollektiivisesti. Silti aiheita toisenlaiseen tuotantoon löytyy jo nyt - tarkoitan tällä kirjastoja, jokamiehen oikeuksia, talkooperinnettä ja vapaita lähdekoodeja, siis kaikkia sellaisia taskuja, joissa markkinoiden vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin on kutistettu välttämättömimpään.
Oikea järjestys on: ensin idea, sitten siihen perustuva toiminta. Tällä hetkellä Vasemmistoliiton idea on mielestäni jo muotoutumassa, mutta valitettavasti se ei näy vielä toiminnassa.
Olin ratkaisusta periaatteessa helpottunut: tässä tilanteessa on puolueen kasvojen vaihtaminen välttämätöntä ja Paavo on kykenevä, kokenut ja näkemyksellinen henkilö puoluetta luotsaamaan.
Vasemmistoliitossa ollaan kuitenkin perinteisesti allergisia suurille ratkaisuille, ja pelkään, että pahimmassa tapauksessa muutos typistyy tälläkin kertaa uuteen pintamaaliin: pari naamaa vaihdetaan, ohjelmiin vähän prekariaattia sinne ja ympäristöä tänne ja sitten jatketaan entiseen malliin.
Minusta Vasemmistoliiton ongelma on se, että se ei tiedä oman olemassaolonsa syytä eikä siksi ole ulospäinkään uskottava. Meidät erottaa demareista se, että sosiaalidemokratia vaatii ihmisystävällisiä muutoksia tämän järjestelmän sisällä (joka tosin on heiltä viime vuosina osittain unohtunut). Me taas ajattelemme, että muutosta ihmis- ja luontoystävälliseen yhteiskuntaan ei ole mahdollista toteuttaa kapitalistisen tuotantotavan puitteissa.
Siten Vasemmistoliiton pitäisi kyetä tarjoamaan realistinen vaihtoehto. Tältä pohjalta vasemmiston (ja kenties ihmiskunnan säilymisenkin) kannalta keskeisin kysymys on: Onko mahdollista rakentaa sellaista talousjärjestelmää, jossa ihmisiä motivoisi jokin muu kuin henkilökohtainen ahneus tai pakko, jossa yksilöllinen ja yhteinen etu tukevat toisiaan? Tietyllä tasolla koordinointia ja sääntöjä tarvitaan – junien pitää kulkea ja ihmisten on voitava vaihtaa juurikkaita polkupyöriin. Vasemmiston tavoitteleman systeemin pitäisi kuitenkin toimia ilman ”suunnitelmataloutta”, oman sisäisen rationaliteettinsa varassa.
Nähdäkseni vasemmistolainen toiminta edellyttää sitä, että sen takana on vasemmistolainen idea, jokin visio, joka kokoaa yksittäisiä toimenpide-ehdotuksia ja ihmisiä. Minulla ei ole valmista vastausta ja sellainen voidaankin nähdäkseni laatia vain kollektiivisesti. Silti aiheita toisenlaiseen tuotantoon löytyy jo nyt - tarkoitan tällä kirjastoja, jokamiehen oikeuksia, talkooperinnettä ja vapaita lähdekoodeja, siis kaikkia sellaisia taskuja, joissa markkinoiden vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin on kutistettu välttämättömimpään.
Oikea järjestys on: ensin idea, sitten siihen perustuva toiminta. Tällä hetkellä Vasemmistoliiton idea on mielestäni jo muotoutumassa, mutta valitettavasti se ei näy vielä toiminnassa.
6.6.09
On miesten tasa-arvoa ja naisten tasa-arvoa
Viime kuukausina miesten kohtaamat tasa-arvopulmat ovat olleet julkisuudessa paljon. Myös politiikan maailman on huomannut tasa-arvokeskustelun koskevan miehiäkin: vihreillä on oma miesryhmänsä ja meillä Vasemmistoliitossa puuhataan miespoliittista ohjelmaa. Miesasialiike on järjestäytynyt ja argumentoi asiaansa koko ajan paremmin.
Olen vuosien ajan puhunut siitä, miten sukupuolijärjestys sortaa myös miehiä ja miten myös miehet kohtaavat vakavaa syrjintää sukupuolensa perusteella. Nyt minun siis pitäisi iloita, kun teema on vihdoin noussut valtavirtaan. Vaan kun en ole. Surukseni huomaan nimittäin miesasialiikettä vaivaavan saman syövän, josta olen vuosien mittaan moittinut naisliikettä.
Sekä nais- että miesliikkeessä aivan keskeisenä moottorina on toimijoiden omat kokemukset sukupuolisyrjinnästä. On hienoa, että ne osataan ottaa vakavasti. Samaan aikaan molemmissa on kuitenkin tendenssi, joka pyrkii vastakkaisen sukupuolen kokemuksen vähättelyyn. Miesliikkeessä käytetään valtavasti energiaa sen osoittamiseen, ettei raiskauksia oikeastaan tapahdu kovin paljoa ja naiset tekevät rikosilmoituksia lähinnä pahuuttaan. Naisliikkeessä taas esitetään aivan vakavissaan, että syrjintä huoltajuuskiistoissa on miesten omaa syytä, osallistuisivat enemmän kotitöihin.
Itse ajattelen, että sama sukupuolijärjestelmä aiheuttaa sekä miesten että naisten syrjintäkokemukset. Isien huoltajuusoikeuksiin liittyvät epäkohdat ja kotitöiden kasautuminen naisille ovat osa samaa ilmiötä, eivät toisiaan poissulkevia. Siksi voimat voisi ja ehdottomasti pitäisi yhdistää, taisteluun kaikin puolin tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.
On surullista, että miesasialiikkeen ja naisasialiikkeen on niin vaikea tavoitella tasa-arvoa yhdessä.
Olen vuosien ajan puhunut siitä, miten sukupuolijärjestys sortaa myös miehiä ja miten myös miehet kohtaavat vakavaa syrjintää sukupuolensa perusteella. Nyt minun siis pitäisi iloita, kun teema on vihdoin noussut valtavirtaan. Vaan kun en ole. Surukseni huomaan nimittäin miesasialiikettä vaivaavan saman syövän, josta olen vuosien mittaan moittinut naisliikettä.
Sekä nais- että miesliikkeessä aivan keskeisenä moottorina on toimijoiden omat kokemukset sukupuolisyrjinnästä. On hienoa, että ne osataan ottaa vakavasti. Samaan aikaan molemmissa on kuitenkin tendenssi, joka pyrkii vastakkaisen sukupuolen kokemuksen vähättelyyn. Miesliikkeessä käytetään valtavasti energiaa sen osoittamiseen, ettei raiskauksia oikeastaan tapahdu kovin paljoa ja naiset tekevät rikosilmoituksia lähinnä pahuuttaan. Naisliikkeessä taas esitetään aivan vakavissaan, että syrjintä huoltajuuskiistoissa on miesten omaa syytä, osallistuisivat enemmän kotitöihin.
Itse ajattelen, että sama sukupuolijärjestelmä aiheuttaa sekä miesten että naisten syrjintäkokemukset. Isien huoltajuusoikeuksiin liittyvät epäkohdat ja kotitöiden kasautuminen naisille ovat osa samaa ilmiötä, eivät toisiaan poissulkevia. Siksi voimat voisi ja ehdottomasti pitäisi yhdistää, taisteluun kaikin puolin tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.
On surullista, että miesasialiikkeen ja naisasialiikkeen on niin vaikea tavoitella tasa-arvoa yhdessä.
27.5.09
Kekkosrock
Väestön ikääntymisestä on esitetty erilaisia uhkakuvia: pelätään eläkepommia, huoltosuhteen heikkenemistä, poliittisen päätöksenteon painottumista ikäihmisten kysymyksiin jne. Eräs seikka on kuitenkin jäänyt mielestäni merkittävyyttään vähäisemmälle huomiolle.
Ihmisen poliittinen kehityskaarihan menee niin, että nuorena ollaan radikaaleja, sitten sosiaalistutaan työelämän kiipimisjärjestelmään ja eläkkeellä taas uskalletaan palata nuoruuden ihanteisiin.
No, Suomi on täynnä kohta eläköityviä 60-luvun radikaaleja. Nämä (usein sosiaalidemokraateiksi päätyneet) entiset anarkistit ovat vuosikymmeniä vakuutelleet itselleen, että on naiivia yrittää muuttaa järjestelmää ulkoa käsin ja siksi joistakin periaatteista on voitava joustaa, että pääsisi mukaan päätöksentekoon. Palkkana kuuliaisuudestaan he ovat saaneet hyväpalkkaisia virkoja, talon, kesäasunnon, kaksi autoa ja puolivuosittaisen loman etelässä.
Näinä vuosina nuoruuden radikalismia on muisteltu puolisalaa, yleensä konjakkilasin ääressä, kun entisiä tovereita eli nykyisiä perhetuttuja on kutsuttu illalliselle. Vähän on ehkä soitettu aikanaan kiellettyjä laulujakin, sen verran hiljaa, etteivät naapurit häiriinny. Hetkellisen riehakkaana mutta hieman syyllisyyttä tuntien on muisteltu vallankumousta, jota ei koskaan uskallettu tehdä.
Veikkaan, että tämän porukan vapautuminen työelämästä tuo julkiseen keskusteluun vielä monia yllättäviä avauksia. Eivät nämä enää kumouksia tee, mutta voivat lisätä meidän yhden totuuden yhteiskuntaamme erilaisuuden toleranssia ja yleistä hämmennystä. Ei ihme, että porvarit kiirehtivät eläkeiän nostamista…
Ihmisen poliittinen kehityskaarihan menee niin, että nuorena ollaan radikaaleja, sitten sosiaalistutaan työelämän kiipimisjärjestelmään ja eläkkeellä taas uskalletaan palata nuoruuden ihanteisiin.
No, Suomi on täynnä kohta eläköityviä 60-luvun radikaaleja. Nämä (usein sosiaalidemokraateiksi päätyneet) entiset anarkistit ovat vuosikymmeniä vakuutelleet itselleen, että on naiivia yrittää muuttaa järjestelmää ulkoa käsin ja siksi joistakin periaatteista on voitava joustaa, että pääsisi mukaan päätöksentekoon. Palkkana kuuliaisuudestaan he ovat saaneet hyväpalkkaisia virkoja, talon, kesäasunnon, kaksi autoa ja puolivuosittaisen loman etelässä.
Näinä vuosina nuoruuden radikalismia on muisteltu puolisalaa, yleensä konjakkilasin ääressä, kun entisiä tovereita eli nykyisiä perhetuttuja on kutsuttu illalliselle. Vähän on ehkä soitettu aikanaan kiellettyjä laulujakin, sen verran hiljaa, etteivät naapurit häiriinny. Hetkellisen riehakkaana mutta hieman syyllisyyttä tuntien on muisteltu vallankumousta, jota ei koskaan uskallettu tehdä.
Veikkaan, että tämän porukan vapautuminen työelämästä tuo julkiseen keskusteluun vielä monia yllättäviä avauksia. Eivät nämä enää kumouksia tee, mutta voivat lisätä meidän yhden totuuden yhteiskuntaamme erilaisuuden toleranssia ja yleistä hämmennystä. Ei ihme, että porvarit kiirehtivät eläkeiän nostamista…
8.4.09
Maasta jota ei ole
Kirjoitan tätä merkintää lennolla Chisinausta Budapestiin. Taakse jäävät mielenosoitukset, jotka kommunistien sunnuntaisesta vaalivoitosta lähtien ovat sotkeneet keskustan liikenteen. Viimeiset päivät olen haastatellut ihmiskauppaa vastaan työskenteleviä paikallisia ja kansainvälisten järjestöjen edustajia Moldovassa. Tunnelma on ollut jännittynyt. Vaikka vaalien jälkeiset mielenosoitukset ovat tässä osassa Eurooppaa tavallisia, Moldovassa niitä ei ole aikaisemmin ollut.
Kone on pieni ja nuhruinen, sillä harva matkustaa Moldovaan ja harvalla on varaa lentää sieltä pois. Bruttokansantuotteella mitattuna tämä on Euroopan köyhintä aluetta. Maassa ei kärsitä niinkään työttömyydestä kuin siitä, että palkalla ei kerta kaikkiaan elä: keskimääräinen kuukausipalkka on 150 euroa, esimerkiksi opettaja ansaitsee vähemmän. Omavaraistalouden osuus on erityisesti maaseudulla suuri ja toimeentuloa täydennetään siirtolaisina työskentelevien sukulaisten rahalähetyksillä.
Sunnuntaina pääsin käymään Transnistriassa. Se on kansainvälisoikeudellisesti Moldovaan kuuluva alue, joka sosialististen järjestelmien romahtamisen jälkeen on julistautunut itsenäiseksi. Transnistrialla on muusta Moldovasta poikkeava historia, kieli ja väestöpohja: siinä missä muu maa suuntautuu Romaniaan, Transnistrian yhteydet ovat Venäjälle.
Transnistria käyttäytyy kuin itsenäinen valtio. Sillä on oma rajavalvonta, valuutta, hallinto ja jossain määrin ulkopolitiikkakin. Vaikka ihmisillä on äänioikeus Moldovan vaaleissa, vain harva käy rajan yli äänestämässä. Sen pääkaupunki Tiraspol on ehkä viimeisiä paikkoja maailmassa, jossa voi vielä nähdä lapsuuteni Neuvostoliiton kulttuurimaisemaa - Leninin patsaita, huolellisesti hoidettuja puistoja leikkikenttineen ja rauhassa rapistuvia elementtilähiöitä. Länsimaisia mainoksia on katukuvassa vähän, niiden tilalla näkyy sosialistisen realismin hengessä piirrettyjä julisteita.
Minua kiinnosti kuitenkin eniten, miten talous järjestetään maassa, jota ei ole. Kukaanhan ei tiedä mitään varmaa, mutta virallisen talouden rinnalla on pakko olla huomattava harmaa sektori. Yleisesti uskotaan Transnistrian kautta kulkevan merkittäviä ihmis-, ase- ja huumekauppareittejä. Arkisempaakin salakuljetusta tosin esiintyy: kun Euroopan köyhimmällä alueella syödään tilastojen mukaan kanaa kolme kertaa enemmän kuin Saksassa, on selvää, että osa linnuista kulkeutuu eteenpäin.
Poliisien palkoissakin on ilmeisesti omavastuuosuus, sillä säänönmukaisesti jokainen ulkomaalainen auto sakotetaan "liikennerikkomuksesta". Eliitti saa todennäköisesti rahoitusta myös Venäjältä, joka hyötyy Moldovan sisäisesti rikkonaisuudesta.
Transnistrian kummallisessa todellisuudessa on jotain, mikä viehättää minua kovasti. Sen pieni ja köyhä väestö päätti ryhtyä kansaksi ja perusti oman valtion kansainvälisestä paheksunnasta välittämättä. Sen ihmiset elävät omaa pientä arkeaan suurvaltojen politiikasta välittämättä, niin kuin tavalliset ihmiset missä tahansa maailman kolkassa: lapset pitää ruokkia, pyykit kuivata, talot rakentaa ja merkkipäivät juhlia läheisten seurassa - myös maassa, jota ei ole.
Kone on pieni ja nuhruinen, sillä harva matkustaa Moldovaan ja harvalla on varaa lentää sieltä pois. Bruttokansantuotteella mitattuna tämä on Euroopan köyhintä aluetta. Maassa ei kärsitä niinkään työttömyydestä kuin siitä, että palkalla ei kerta kaikkiaan elä: keskimääräinen kuukausipalkka on 150 euroa, esimerkiksi opettaja ansaitsee vähemmän. Omavaraistalouden osuus on erityisesti maaseudulla suuri ja toimeentuloa täydennetään siirtolaisina työskentelevien sukulaisten rahalähetyksillä.
Sunnuntaina pääsin käymään Transnistriassa. Se on kansainvälisoikeudellisesti Moldovaan kuuluva alue, joka sosialististen järjestelmien romahtamisen jälkeen on julistautunut itsenäiseksi. Transnistrialla on muusta Moldovasta poikkeava historia, kieli ja väestöpohja: siinä missä muu maa suuntautuu Romaniaan, Transnistrian yhteydet ovat Venäjälle.
Transnistria käyttäytyy kuin itsenäinen valtio. Sillä on oma rajavalvonta, valuutta, hallinto ja jossain määrin ulkopolitiikkakin. Vaikka ihmisillä on äänioikeus Moldovan vaaleissa, vain harva käy rajan yli äänestämässä. Sen pääkaupunki Tiraspol on ehkä viimeisiä paikkoja maailmassa, jossa voi vielä nähdä lapsuuteni Neuvostoliiton kulttuurimaisemaa - Leninin patsaita, huolellisesti hoidettuja puistoja leikkikenttineen ja rauhassa rapistuvia elementtilähiöitä. Länsimaisia mainoksia on katukuvassa vähän, niiden tilalla näkyy sosialistisen realismin hengessä piirrettyjä julisteita.
Minua kiinnosti kuitenkin eniten, miten talous järjestetään maassa, jota ei ole. Kukaanhan ei tiedä mitään varmaa, mutta virallisen talouden rinnalla on pakko olla huomattava harmaa sektori. Yleisesti uskotaan Transnistrian kautta kulkevan merkittäviä ihmis-, ase- ja huumekauppareittejä. Arkisempaakin salakuljetusta tosin esiintyy: kun Euroopan köyhimmällä alueella syödään tilastojen mukaan kanaa kolme kertaa enemmän kuin Saksassa, on selvää, että osa linnuista kulkeutuu eteenpäin.
Poliisien palkoissakin on ilmeisesti omavastuuosuus, sillä säänönmukaisesti jokainen ulkomaalainen auto sakotetaan "liikennerikkomuksesta". Eliitti saa todennäköisesti rahoitusta myös Venäjältä, joka hyötyy Moldovan sisäisesti rikkonaisuudesta.
Transnistrian kummallisessa todellisuudessa on jotain, mikä viehättää minua kovasti. Sen pieni ja köyhä väestö päätti ryhtyä kansaksi ja perusti oman valtion kansainvälisestä paheksunnasta välittämättä. Sen ihmiset elävät omaa pientä arkeaan suurvaltojen politiikasta välittämättä, niin kuin tavalliset ihmiset missä tahansa maailman kolkassa: lapset pitää ruokkia, pyykit kuivata, talot rakentaa ja merkkipäivät juhlia läheisten seurassa - myös maassa, jota ei ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
