Mistä miehet puhuvat?

Uuden tutkimukseni vuoksi olen viime aikoina istunut monta iltaa suurin piirtein ikäisteni duunarimiesten kanssa. Mistä arvelet heidän puhuvan oluttuopin ääressä? Viinasta, naisista ja urheilusta?

No tavallaan. Otantani on ehkä vino tai ehkä sosiologin läsnäolo vaikuttaa aihevalintoihin, mutta useimmin toistuvat teemat ovat

- miten kaverien kanssa ei enää tule käytyä rällästämässä. Kodissa ja lapsissa on niin paljon hommaa, että vaikka muijalta pääsisikin, ei jaksa lähteä

- miten siinä aina käy niin, että kun lapset saa vihdoin hoitoon ja on kahdenkeskistä aikaa, niin se menee riitelyyn (vaikka sitä tosissaan rakastaa)

- miten jotkut vanhemmat ei sitten tajua, että 10-vuotiaiden ringetessä pelaaminen on voittoa tärkeämpää.

Maailma on mennyt ihan kummalliseksi…

Aloittelen parhaillaan Riitta Jallinojan Perheen vastaiskua. Se kuvaa vakuuttavasti, miten 2000-luvun alun familistinen käänne oli edelleen keskustelua ensisijaisesti äidin vanhemmuudesta.

Silti historiallinen muutos on selvästi käynnistynyt: isät ovat koko ajan enemmän osallisia perheiden arjessa.

Sijoitetut lapset

Lapsen ottaminen vanhemmiltaan on äärimmäinen ja väkivaltainen toimenpide. Lainkin mukaan sitä tulee käyttää vasta sitten, kun pehmeämmät keinot eivät riitä turvaamaan lapsen perustarpeita ja kehitystä. Silti näiden sijoitettujen määrä on tuplaantunut Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana.

Hesarin sunnuntaidebatissa Heikki Hiilamo kirjoittaa, että sijoitettujen lasten määrä on häpeällisen suuri. Hänen mielestään palvelujärjestelmän pitäisi toimia ”ennaltaehkäisevästi” eli siten, että tilanteet eivät pääsisi sijoitukseen asti. Kynnystä päihdehoitoihin olisi alennettava, tulonsiirtoja köyhille lapsiperheille lisättävä, kotiapua oltava saatavilla. Julkisen sektorin lisäksi perheitä voisivat tukea enemmän myös kansalaisjärjestöt.

Kannatan lämpimästi Hiilamon listaa. Silti olen skeptinen sen suhteen, että ongelma ratkeaisi näilläkään eväillä. Ajattelen lasten aseman liittyvän laajempaan kehitykseen, jossa perhekoko jatkuvasti pienenee, verkostot ovat kaukana ja ihmisten yleisin asumismuoto muistuttaa erehdyttävästi kanakoppia. Ei ihme, että ihmiset jäävät ongelmineen yksin.

En ihannoi modernin ajan ydinperhemallia. (Minusta on samantekevää, mitä sukupuolta perheen aikuiset ovat ja ovatko he parisuhteessa keskenään.) Sen sijaan uskon, että lasten hyvinvointia lisää, kun ympärillä on paljon heistä välittäviä ja huolehtivia aikuisia. Perinteisissä yhteisöissä näin olikin: suurimmalla osalla väestöstä kun ei ollut tilaa tai mahdollisuutta jäädä yksin. Todennäköisesti lapsiin kohdistuvat laiminlyönnit ainakin havaittiin aikaisemmin.

Vaikka kannatankin sosiaalityöntekijöiden lisäämistä tällä hetkellä, en usko, että me koskaan kykenemme korvaamaan murenevia yhteisöjä palkatulla väellä. Siksi olisikin mietittävä, miten ihmisten vertaistoimintaa ja uutta yhteisöllisyyttä voitaisiin tukea. ”Ennaltaehkäisevä työ” ei saisi tarkoittaa ongelmiin tarttumista vähän aikaisemmin, vaan sellaisten systeemien rakentamista, joissa ongelmia ei syntyisi.

Lenin ja vallankumous

Kuljin ohi kahden nuorukaisen, ikää heillä ehkä 17 vuotta. Kumpikin ilmeisen tiukkoja aatteen miehiä. Keskustelun aiheena oli eräs kolmas toveri, joka suhtautui huolestuttavan kevytmielisesti Leninin teksteihin. Jossain sydämen tienoilla ailahti nostalgia; en ollut aikoihin muistanut koko Leniniä.

Minulla on aina ollut vähän hankala suhde Leniniin. Pidän kovasti siitä nauravasilmäisestä Lenin-sedästä, joka katselee lukuisista lapsuuteni tauluista, korteista, kirjoista ja maalauksista. Aikuisena olen kuitenkin käsitellyt hänen tuotantoaan tavalla, jota nuo pojat varmaan pitäisivät kevytmielisenä.

Minua vaivaa ikävä tunne, että Lenin tiesi asioiden olevan muuta kuin miltä ne näyttivät: Lenin tiesi, ettei vuosi 1917 ollut ”työväen vallankumous” vaan pienen porukan (Saksan sodanjohdosta käsin suunniteltu) vallankaappaus.

Minä en usko vallankumouksiin, ainakaan sanan yleisessä merkityksessä. Ajattelen, että ihmisten arjen kannalta olennainen valta sijaitsee kulttuurissa, hallintojärjestelmässä ja tuotantorakenteessa. Ne muuttuvat hitaasti, kumouksellisia muutoksia aiheuttavat korkeintaan luonnonmullistusten kaltaiset kriisit, joiden seuraukset ovat kaikkea muuta kuin tavoiteltavia. Joskus yhteiskunnallista kehitystä voidaan nopeuttaa tai hidastaa vaihtamalla johtajia, mutta silloin kyse on vallankaappauksesta. On aivan mahdollista, ettei tavallinen ihminen kaappausta edes huomaa: vielä Jeltsinin aikaan Venäjältä löytyi ihmisiä, jotka uskoivat elävänsä tsaarinvallan alla.

Todelliset vallankumoukset ovat sellaisia kuin ”teollinen vallankumous”, jossa ihmisten olemassaolon ja keskinäisen kanssakäymisen säännöt menevät merkittävällä tavalla uusiksi – tuotannosta, aikakäsityksestä ja perheinstituutiosta lähtien. Sellaiset syntyvät sukupolvien kovan työn ja keskinäisten kamppailujen tarkoittamattomina seurauksina.
Tällaista kokonaan toisenlaista olemisen ja yhteisöllisyyden tapaa voi ja kannattaakin tavoitella ja näin Leninkin varmasti ajatteli. Vaikka inhimillisesti tavoitettavissa olevat muutokset ovat historiallisesti pieniä, ne ovat joka tapauksessa muutoksia.

Sitä paitsi maailmani olisi ikävämpi ilman noita nuoria ja vakavamielisiä marxisti-leninistejä.

Hyvä päiväkoti

Isoäitini asuu kerrostalossa, jonka sokkelissa sijaitsee päiväkoti. Hän paheksuu sen ”laiskoja ämmiä”, jotka kuulemma seisovat rykelmässä juttelemassa omia asioitaan eivätkä huomaa lapsia. Joskus isoäiti huutaa ikkunasta näille ohjeitakin, käskee laittaa tumppua lapsen käteen tai antaa keinussa vauhtia.

Kyseisessä päiväkodissa ilmeisesti on kuitenkin useampi työntekijä lasten kanssa ulkoilemassa. Olen saanut valituksia siitäkin, että koko lapsilaumaa valvoo vain yksi aikuinen. Ikävää kuultavaa oli myös ystäväni kertomus siitä, miten päiväkodin henkilökunnan mielestä hänen lapsensa pitäisi oppia ”antamaan takaisin”, kun toinen lapsi lyö tai heittää hiekkaa silmiin.

Oma kokemukseni kunnallisesta päivähoidosta on aivan erilainen. Kaikki lasteni hoitajat ovat olleet työlleen omistautuneita, mutta nykyinen päiväkoti on huippu. Kunnan sille tarjoamat tilat ovat aikuisen silmin ahtaat ja epäkäytännölliset, mutta lapsia se ei näytä haittaavan. Päiväkodissa luetaan, pelataan, lauletaan ja leikitään joka päivä. Retkillä käydään usein; rahaa siihen ei ole, mutta kävelymatkan päästä löytyy kirjasto, puistoja, siirtolapuutarha jne. Maanantaisin hoitajat tuovat mökiltään kukkia maljakkoon tai käpyjä askarteluun. Tampereen museotoimen kanssa on sovittu vaihtuvasta taidenäyttelystä päiväkodin tiloissa – näin lapsilla on aikaa tutustua tauluihin omassa arjessaan, ei pikaisella museokierroksella. Kohta alkaa taas kokkikoulu.

Päiväkoti perustuu ”sisarusryhmille”, siis eri-ikäiset lapset ovat samoissa ryhmissä. (Se oli alun perin syynä hoitopaikan valintaan, sillä mielestäni ei ole tervettä, että yhteiskunnassamme ikäluokat eristetään toisistaan aina päiväkodista vanhuspalveluihin.) Sen periaatteissa painotetaan yhteisöllisyyttä. Käytännössä jo muutaman vuoden ikäiset lapset ottavat pienemmistään vastuuta. Toisaalta pienet oppivat asioita tehokkaasti vanhempien lasten esimerkin kautta.

Hyvä päiväkoti välittyy vanhemmillekin: nelivuotias poikani lähtee joka aamu sinne mielellään, eikä ole kotiin tullessaan väsynyt tai stressaantunut. Vuosien mittaan hän ei ole maininnut kiusaamisesta. Taisteluleikeistä huolimatta todelliset ristiriitatilanteet hän ratkaisee väkivallattomasti.

Stakesin tuoreen kyselyn mukaan joka viides yläasteikäinen on kohdannut fyysistä uhkaa, 5-9 prosentilta oli varastettu jotakin väkisin tai uhkaamalla väkivallalla. Luvut ovat sitä luokkaa, että kyse ei voi olla yksittäistapauksista, vaan väkivaltaan perustuvan kulttuurin vahvistumisesta. Sitä tukee myös se, että lasten mukaan aikuiset eivät yleensä ole puuttuneet asiaan.

Ratkaisuksi tarjotaan aggressionhallintakasvatusta. Minä suosittelisin kouluterveydenhoitajien lisäämisen ohella riittävästi resursoitua, lapsia kunnioittavaa, pitkäjänteistä rauhankasvatustyötä.

Raiskauksia laskeskellessa

Viime viikkoina on uutisoitu, että poliisin tietoon tulleet raiskaukset ovat tänä vuonna lisääntyneet merkittävästi. Me emme tiedä, mistä muutos kertoo. Voi olla, että raiskausten ilmoittamiskynnys on laskenut, jolloin lisäys olisi positiivinen asia. Toisaalta tilastot voivat yhtä hyvin kertoa raiskausten merkittävästä lisääntymisestä.

Oleellista kuitenkin on, että vain pieni osa raiskauksista ylipäätään tulee poliisin tietoon ja näistäkin vain viidennes päätyy oikeuteen saakka. Tavallisempaa on, että ilmoitus jätetään tekemättä, kun uhri pelkää jutun ilmitulon seurauksia tai ei tunnista rikosta raiskaukseksi. Valtaosassa ilmoitetuistakin tekijä jää selvittämättä, näyttö ei riitä tai asianomistajat vetävät jutun pois.

Tehdään pieni laskutoimitus:

Aikuisille naisille suunnatun kyselyn mukaan raiskauksia arvioidaan tapahtuvan noin 15 000 vuodessa (luvussa ei ole mukana tapauksia, joissa uhrina on lapsi tai mies). Poliisin tietoon tulee näistä vuosittain noin 600, joista vain 20 % päätyy oikeuteen saakka

Raiskaaja joutuu siis teostaan oikeuteen noin kahdeksassa tapauksessa tuhannesta – siis edes syytetyksi, tuomiotahan kaikki näistäkään eivät saa.

Näiden lukujen pohjalta ei niinkään ole olennaista pohtia, ovatko langetetut raiskaustuomiot riittävän ankaria, kun kiinnijäämisriski on joka tapauksessa olematon. Sen sijaan mielestäni pitäisi vakavasti keskustella siitä, miten raiskauksia saataisiin tehokkaammin vähennettyä? Olisiko oikeuskäytännön rinnalla muita keinoja tai foorumeita, jotka voisivat toimia paremmin?