Vietin viikonlopun ay-kurssilla. Safarivideosta löytyy sen keskeinen opetus: kapitalismin heikoin lenkki -logiikkaa vastaan auttaa joukkovoima...
http://www.youtube.com/watch?v=LU8DDYz68kM
21.2.08
Kontrollia vai huolenpitoa?
Viime aikoina olen ollut tyytyväisempi puolueeni linjauksiin. Maltillista ja mietteliästä se on ollut, mutta ainakin oikeaan suuntaan. Nyt puoluehallituksen kannari suomalaisten terveyseroista sai kuitenkin harmistumaan.
On totta, että työväenluokkaiset kuolevat vuosia koulutettua keskiluokkaa aikaisemmin. He myös sairastavat enemmän, elävät epäterveellisemmin ja ovat epätasa-arvoisessa asemassa niin terveys- kuin liikuntapalvelujenkin käyttäjinä. Siksi puoluehallituksen esitys perusterveydenhuollon ja liikuntapaikkojen asiakasmaksujen poistaminen on kannatettava, samoin terveydenhuollon lisäresurssointi.
Mutta mutta. Puoluehallitus kirjoittaa:
”Erityistä panostusta on suunnattava sosiaalisesti ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevien terveellisempien elämäntapojen edistämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Sairastamista kiihdyttäviä tupakointia, liikalihavuutta ja runsasta juomista on hillittävä ennaltaehkäisevillä toimilla.”
Tämä on terveyskontrollia, joka vielä halutaan kohdistaa siihen ihmisryhmään, jota läpi historian on ohjattu, hallittu ja pakotettu. Käynnissä on raju invaasio yksilön ruumiiseen kansan tuottavuuden takaamiseksi, enkä haluaisi nähdä vassareita tässä projektissa.
Tuskin viina, tupakka ja rasvasokerimömmöt kellekään hyvää tekee, mutta aika harva asia elämässä on hyväksi. Ihmisten elintapojen koko ajan tiukentuva kontrolli on suoraan sidoksissa taloudelliseen riistoon, sillä se argumentoidaan säästöillä ja sen tehtävänä on ulottaa ihmisten tilivelvollisuus kapitalistille myös vapaa-aikaan. Viinaan kuolee väkeä, mutta niin kuolee työntekoonkin. Jos kyse olisi puhtaasti ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi, Vas vaatisi toimenpiteitä laiskottelun lisäämiseksi.
Lisäksi olen todella huolissani siitä, miten tämä terveysterrori (kansalaisoikeudet edellyttävät jatkuvaa työkyvyn ylläpitoa) yhdistettynä esteettiseen kontrolliin (työ/parisuhde kuuluu vain kauniille) vaikuttavat ihmisten elämään: samaan aikaan laihuuskampanjoiden kanssa kun ovat lisääntyneet syömishäiriöt ja kauneusleikkaukset…
Kannari oli hyvä esimerkki siitä, mikä tällä hetkellä eniten huolestuttaa puolueessani: Jotenkin vasemmistoväki yrittää asettua köyhien, itsestään huolehtimaan kykenemättömien raukkojen ”pelastajaksi” tai ”suojelijaksi”. Ei huomata, että ei tässä itse kunkaan elämä niin ihmeellisellä mallilla ole, lihavaa on puolueväkikin ja kansandemokraattista viinaakin kuluu edelleen reippaasti. Ihmisten yläpuolelle hakeutumisen sijaan pitäisi reilusti julistaa, että ME VAADIMME itsellemme ja kaikille muille halukkaille kunnon terveyspalveluita ja kuntosalikortit, mutta myös oikeutta olla ruma ja lihava.
On totta, että työväenluokkaiset kuolevat vuosia koulutettua keskiluokkaa aikaisemmin. He myös sairastavat enemmän, elävät epäterveellisemmin ja ovat epätasa-arvoisessa asemassa niin terveys- kuin liikuntapalvelujenkin käyttäjinä. Siksi puoluehallituksen esitys perusterveydenhuollon ja liikuntapaikkojen asiakasmaksujen poistaminen on kannatettava, samoin terveydenhuollon lisäresurssointi.
Mutta mutta. Puoluehallitus kirjoittaa:
”Erityistä panostusta on suunnattava sosiaalisesti ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevien terveellisempien elämäntapojen edistämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Sairastamista kiihdyttäviä tupakointia, liikalihavuutta ja runsasta juomista on hillittävä ennaltaehkäisevillä toimilla.”
Tämä on terveyskontrollia, joka vielä halutaan kohdistaa siihen ihmisryhmään, jota läpi historian on ohjattu, hallittu ja pakotettu. Käynnissä on raju invaasio yksilön ruumiiseen kansan tuottavuuden takaamiseksi, enkä haluaisi nähdä vassareita tässä projektissa.
Tuskin viina, tupakka ja rasvasokerimömmöt kellekään hyvää tekee, mutta aika harva asia elämässä on hyväksi. Ihmisten elintapojen koko ajan tiukentuva kontrolli on suoraan sidoksissa taloudelliseen riistoon, sillä se argumentoidaan säästöillä ja sen tehtävänä on ulottaa ihmisten tilivelvollisuus kapitalistille myös vapaa-aikaan. Viinaan kuolee väkeä, mutta niin kuolee työntekoonkin. Jos kyse olisi puhtaasti ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi, Vas vaatisi toimenpiteitä laiskottelun lisäämiseksi.
Lisäksi olen todella huolissani siitä, miten tämä terveysterrori (kansalaisoikeudet edellyttävät jatkuvaa työkyvyn ylläpitoa) yhdistettynä esteettiseen kontrolliin (työ/parisuhde kuuluu vain kauniille) vaikuttavat ihmisten elämään: samaan aikaan laihuuskampanjoiden kanssa kun ovat lisääntyneet syömishäiriöt ja kauneusleikkaukset…
Kannari oli hyvä esimerkki siitä, mikä tällä hetkellä eniten huolestuttaa puolueessani: Jotenkin vasemmistoväki yrittää asettua köyhien, itsestään huolehtimaan kykenemättömien raukkojen ”pelastajaksi” tai ”suojelijaksi”. Ei huomata, että ei tässä itse kunkaan elämä niin ihmeellisellä mallilla ole, lihavaa on puolueväkikin ja kansandemokraattista viinaakin kuluu edelleen reippaasti. Ihmisten yläpuolelle hakeutumisen sijaan pitäisi reilusti julistaa, että ME VAADIMME itsellemme ja kaikille muille halukkaille kunnon terveyspalveluita ja kuntosalikortit, mutta myös oikeutta olla ruma ja lihava.
2.2.08
Poliittista kähmintää
Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä eduskunnassa. Seksityötutkijana törmään ilmiöön ehkä muita nuoria naisia harvemmin – useimmat poliitikkomiehet eivät oikein tiedä, miten suhtautua seksiteoreetikkoon. Silti olen minäkin sen verran nähnyt, että voin aiheesta blogia kirjoittaa.
Flirtti kuuluu poliittiseen kulttuuriin. Usein se on molemminpuolista ja pehmentää politiikassa väistämättömiä konflikteja. Itse iloitsen kovasti saamastani huomiosta, sillä yliopistomaailmasta ei kehuja heru. On todella sääli, jos seksuaaliseen häirintään liittyvä julkisuuskeskustelu kuolettaa flirttiperinteen.
Leikkiin tai kohteliaisuuksiin puettuja huomautuksia voidaan politiikassa käyttää myös toisen uskottavuuden mitätöimiseen. Silloin kyse on vallankäytöstä, jonka ainakin itse tulkitsen häirinnäksi. Sanallisessa häirinnässä voi vielä olla kyse kommunikaatio-ongelmista, mutta politiikasta löytyy myös ”kähmijöitä”, jotka eivät kunnioita toisen fyysistä koskemattomuutta. Äkkiä sen oppii, kuka on aina tilaisuuden tullen kiinni rinnassa tai pakarassa. Kyse on ihan oikeasta sikavaarasta.
Seksuaaliselle väkivallalle (josta häirintä on siis vain yksi muoto) on tyypillistä, että järjestelmämme ei kykene tunnistamaan sitä tai suojelemaan siltä. Erittäin harvoin tapaukset nousevat käsittelyyn ja vielä harvemmin tekijälle koituu siitä seurauksia. Seksuaalirikoksella on harvoin silminnäkijöitä, ja oikeus on syytetyn puolella kunnes toisin todistetaan. Ilmitulleissa tapauksissa sosiaaliset kustannukset ovat usein uhrille suuremmat kuin rikolliselle.
Seksuaalista häirintää on kuitenkin politiikassa vielä vaikeampi käsitellä kuin muussa yhteiskunnassa. Ensinnäkään luottamushenkilöillä ei ole työelämän kaltaista vakiintunutta järjestelmää seksuaalisen häirinnän käsittelemiseksi. Kenelle sitä voisi/pitäisi tehdä valitus, kun pomona on anonyymi äänestäjä?
Toiseksi, seksuaalisesta häirinnästä valittava henkilö asettaa aina oman maineensa kyseenalaiseksi, ja poliitikolle maine on elämisen ehto. Suuri osa ihmisistä ajattelee, että jos ihminen ei pysty häätämään yhtä pervoa, kuinka sille voi antaa muiden asioita hoidettavaksi. Vielä vaikeampi tilanne on, jos kähmijä tulee samasta puolueesta: valittaja ei aseta kyseenalaiseksi vain omaansa vaan myös taustaryhmänsä maineen. Kukaan ei pidä oman pesänsä likaajista.
Entisen apulaisoikeusasiamiehen Pirkko K. Koskisen vaatimus kaikkien kähmijöiden ”paljastamisesta” kertoo vain, kuinka huonosti juristit ymmärtävät politiikan realiteetteja. Politiikassa lasku häirinnästä lankeaa edelleen uhrille, muodossa tai toisessa.
Flirtti kuuluu poliittiseen kulttuuriin. Usein se on molemminpuolista ja pehmentää politiikassa väistämättömiä konflikteja. Itse iloitsen kovasti saamastani huomiosta, sillä yliopistomaailmasta ei kehuja heru. On todella sääli, jos seksuaaliseen häirintään liittyvä julkisuuskeskustelu kuolettaa flirttiperinteen.
Leikkiin tai kohteliaisuuksiin puettuja huomautuksia voidaan politiikassa käyttää myös toisen uskottavuuden mitätöimiseen. Silloin kyse on vallankäytöstä, jonka ainakin itse tulkitsen häirinnäksi. Sanallisessa häirinnässä voi vielä olla kyse kommunikaatio-ongelmista, mutta politiikasta löytyy myös ”kähmijöitä”, jotka eivät kunnioita toisen fyysistä koskemattomuutta. Äkkiä sen oppii, kuka on aina tilaisuuden tullen kiinni rinnassa tai pakarassa. Kyse on ihan oikeasta sikavaarasta.
Seksuaaliselle väkivallalle (josta häirintä on siis vain yksi muoto) on tyypillistä, että järjestelmämme ei kykene tunnistamaan sitä tai suojelemaan siltä. Erittäin harvoin tapaukset nousevat käsittelyyn ja vielä harvemmin tekijälle koituu siitä seurauksia. Seksuaalirikoksella on harvoin silminnäkijöitä, ja oikeus on syytetyn puolella kunnes toisin todistetaan. Ilmitulleissa tapauksissa sosiaaliset kustannukset ovat usein uhrille suuremmat kuin rikolliselle.
Seksuaalista häirintää on kuitenkin politiikassa vielä vaikeampi käsitellä kuin muussa yhteiskunnassa. Ensinnäkään luottamushenkilöillä ei ole työelämän kaltaista vakiintunutta järjestelmää seksuaalisen häirinnän käsittelemiseksi. Kenelle sitä voisi/pitäisi tehdä valitus, kun pomona on anonyymi äänestäjä?
Toiseksi, seksuaalisesta häirinnästä valittava henkilö asettaa aina oman maineensa kyseenalaiseksi, ja poliitikolle maine on elämisen ehto. Suuri osa ihmisistä ajattelee, että jos ihminen ei pysty häätämään yhtä pervoa, kuinka sille voi antaa muiden asioita hoidettavaksi. Vielä vaikeampi tilanne on, jos kähmijä tulee samasta puolueesta: valittaja ei aseta kyseenalaiseksi vain omaansa vaan myös taustaryhmänsä maineen. Kukaan ei pidä oman pesänsä likaajista.
Entisen apulaisoikeusasiamiehen Pirkko K. Koskisen vaatimus kaikkien kähmijöiden ”paljastamisesta” kertoo vain, kuinka huonosti juristit ymmärtävät politiikan realiteetteja. Politiikassa lasku häirinnästä lankeaa edelleen uhrille, muodossa tai toisessa.
16.1.08
Kunnan kumisaappaat ja vasemmiston tulevaisuus
Kuka tietää, mitä ovat ”kunnan kumisaappaat”? En minäkään tiennyt.
Ennen vanhaan kunta myönsi köyhille lapsille vaateavustusta. Jako tapahtui koulun kautta ja monesti oppitunnilla, niin että kaikki varmasti tiesivät, ketkä luokassa olivat niitä köyhiä (joskin lapset sen kyllä kai muutenkin tietävät). Kunnan kumisaappaista tuli tietyllä tapaa varattomuuden ja ehkä huonommuudenkin symboli.
Olen yllättynyt siitä, kuinka moni käveli aikanaan kansandemokraattiseen liikkeeseen kunnan kumppareissa. Väitän, että tällä on ollut ja on vielä jonkin aikaa suuri merkitys vasemmistolaiselle liikkeelle, sillä vielä hetken puolueen johdossa on ihmisiä, jotka oikeasti tietävät, miltä köyhyys tuntuu. He eivät tee politiikkaa köyhien puolesta vaan köyhien kanssa.
Minun tietooni tulleista saapastelijoista nuorin on nyt 49, vanhimmat jo eläkkeellä. Toki nuoremmissakin polvissa on köyhyyden kokemuksia, mutta oman ikäluokkani vasemmistolaisten keskuudessa se alkaa olla harvinaisempaa. Meistä nuorista löytyy paljon humanistisen keskiluokan ja liikkeen etabloiman työläisaristokratian kasvatteja, jotka ovat eläneet turvallisen lapsuuden. Toki heitäkin tarvitaan (keskiluokkaa se Marxkin oli), mutta jos liike koostuu pelkästään etuoikeutetuista, se helposti muuttuu sisäsiistiksi hyväntekeväisyysjärjestöksi.
Jollakin syvätasolla tämä voi olla uhka liikkeelle, joka aikanaan ponnisti alistettujen itsensä vapausliikkeenä.
Ennen vanhaan kunta myönsi köyhille lapsille vaateavustusta. Jako tapahtui koulun kautta ja monesti oppitunnilla, niin että kaikki varmasti tiesivät, ketkä luokassa olivat niitä köyhiä (joskin lapset sen kyllä kai muutenkin tietävät). Kunnan kumisaappaista tuli tietyllä tapaa varattomuuden ja ehkä huonommuudenkin symboli.
Olen yllättynyt siitä, kuinka moni käveli aikanaan kansandemokraattiseen liikkeeseen kunnan kumppareissa. Väitän, että tällä on ollut ja on vielä jonkin aikaa suuri merkitys vasemmistolaiselle liikkeelle, sillä vielä hetken puolueen johdossa on ihmisiä, jotka oikeasti tietävät, miltä köyhyys tuntuu. He eivät tee politiikkaa köyhien puolesta vaan köyhien kanssa.
Minun tietooni tulleista saapastelijoista nuorin on nyt 49, vanhimmat jo eläkkeellä. Toki nuoremmissakin polvissa on köyhyyden kokemuksia, mutta oman ikäluokkani vasemmistolaisten keskuudessa se alkaa olla harvinaisempaa. Meistä nuorista löytyy paljon humanistisen keskiluokan ja liikkeen etabloiman työläisaristokratian kasvatteja, jotka ovat eläneet turvallisen lapsuuden. Toki heitäkin tarvitaan (keskiluokkaa se Marxkin oli), mutta jos liike koostuu pelkästään etuoikeutetuista, se helposti muuttuu sisäsiistiksi hyväntekeväisyysjärjestöksi.
Jollakin syvätasolla tämä voi olla uhka liikkeelle, joka aikanaan ponnisti alistettujen itsensä vapausliikkeenä.
14.1.08
Lastensuojelun huolenaiheet
Vuoden alusta astui voimaan uusi lastensuojelulaki. Muutos näkyy muun muassa siten, että tänä vuonna en enää istu perjantaiaamujani päättämässä lasten huostaanotoista. Homma siirtyy meiltä luottamushenkilöiltä juristeille.
Lastensuojeluun liittyvät asiat ovat tietenkin yksilötasolla salaisia, mutta joitakin yleisiä kehittämisen tai huolen paikkoja haluan muistini pohjalta kirjata. Faktoista en mene takuuseen, kyse on enemmän käytännön työstä jääneistä mielikuvista.
I huoli: Aikanaan lastensuojelu syntyi nimenomaan köyhien perheiden kasvatustyön kontrolliin. Vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokaan, jossain määrin luokkaluonne on säilynyt: käsittelemistäni pienten lasten huostaanotoista kaikki olivat työväenluokkaisia perheitä, kun taas sekä sosiaaliviranomaiset että luottamushenkilöt tulevat lähinnä keskiluokasta. Keskiluokkainen virkakoneisto ei ole herkkä luokkaerolle. Se esimerkiksi tulkitsee raskauttavasti sellaisia seikkoja (vaikkapa kieltäytymistä tarjotusta tuesta), jotka työväenluokkaisessa kulttuurissa voivat olla tuettua tai jopa kunnioitettavaa käyttäytymistä.
II huoli: Keskiluokkaiset ihanteet näkyivät myös huostaanottoperusteissa: koulumenestyksellä oli niissä toistuvasti keskeinen osuus (pakkovalmentautuminen työkyky-yhteiskuntaan) ja niin äitien kuin tyttärienkin kohdalla perusteena oli seksuaalinen käyttäytyminen, mitä miesten ja poikien tapauksissa ei ollut (poikkeuksena yksi insestiepäily). Joko Tampereella kaikki pervot ovat naisia, tai sitten kyse on sukupuolittuneesta seksuaalisuuden kontrollimekanismista.
III huoli: Itseäni karmaisi vierailu ”vastaanottokeskuksissa”, joihin huostaanotetut lapset toimitetaan odottamaan sopivaa sijoitusperhettä. Niiden tiukat liikkumisrajoitukset (vessakin oli lukossa) johtavat siihen, että huostaanottoa edeltävät kaverisuhteet katkeavat ja uusia solmitaan toisiin saman keskuksen asukkaisiin. Olen aina kannattanut nuorten vertaistukea, mutta omituiseksi järjestelyn tekee se, että monia huostaanottoja perustellaan ”huonolla seuralla”. Viimeistään keskuksen porukoissa lapset kuitenkin sosiaalistuvat tuhmuuksiin, kuten koulupinnaamiseen, karkailuun ja näpistelyyn.
IV huoli: Lastensuojelun resurssit. Toistuvasti sain papereista lukea, miten tukiperheiden ja tukihenkilöiden saaminen on kestänyt kohtuuttoman kauan tai jäänyt kokonaan toteutumatta. Yhdessä tai kahdessa tapauksessa huostaanottoon päädyttiin ilman avopuolen toimenpiteitä, koska näitä ei ollut kohtuullisessa ajassa saatavilla. Lisäksi minulle jäi mielikuva, että huostaanotto- tai avioerotilanteesta johtuen muualla asuvan vanhemman tapaamisoikeudet ovat heikot, jos tapaaminen edellyttää valvontaa. Valvojia ei löydy tai niihin ei ole varaa.
V huoli: Lisäksi olen sitä mieltä, että päättäjien ja asianosaisten välillä on kohtuuttoman syvä kuilu. Aina välillä tuntui, että ihmiset eivät ymmärtäneet, mitä heiltä odotettiin tai mitä seurauksia heidän valinnoillaan on. Päätöksiä tekevät ihmiset, jotka näkevät tapahtumaketjusta vain pienen osan. Tämän arvelen pahentuvan, kun päätökset siirtyvät juristeille. Tilannetta on ainakin toistaiseksi heikentänyt se, että palautejärjestelmän puuttuessa päättäjät saavat hyvin satunnaisesti tietoa ratkaisujensa seurauksista.
Lastensuojeluun liittyvät asiat ovat tietenkin yksilötasolla salaisia, mutta joitakin yleisiä kehittämisen tai huolen paikkoja haluan muistini pohjalta kirjata. Faktoista en mene takuuseen, kyse on enemmän käytännön työstä jääneistä mielikuvista.
I huoli: Aikanaan lastensuojelu syntyi nimenomaan köyhien perheiden kasvatustyön kontrolliin. Vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokaan, jossain määrin luokkaluonne on säilynyt: käsittelemistäni pienten lasten huostaanotoista kaikki olivat työväenluokkaisia perheitä, kun taas sekä sosiaaliviranomaiset että luottamushenkilöt tulevat lähinnä keskiluokasta. Keskiluokkainen virkakoneisto ei ole herkkä luokkaerolle. Se esimerkiksi tulkitsee raskauttavasti sellaisia seikkoja (vaikkapa kieltäytymistä tarjotusta tuesta), jotka työväenluokkaisessa kulttuurissa voivat olla tuettua tai jopa kunnioitettavaa käyttäytymistä.
II huoli: Keskiluokkaiset ihanteet näkyivät myös huostaanottoperusteissa: koulumenestyksellä oli niissä toistuvasti keskeinen osuus (pakkovalmentautuminen työkyky-yhteiskuntaan) ja niin äitien kuin tyttärienkin kohdalla perusteena oli seksuaalinen käyttäytyminen, mitä miesten ja poikien tapauksissa ei ollut (poikkeuksena yksi insestiepäily). Joko Tampereella kaikki pervot ovat naisia, tai sitten kyse on sukupuolittuneesta seksuaalisuuden kontrollimekanismista.
III huoli: Itseäni karmaisi vierailu ”vastaanottokeskuksissa”, joihin huostaanotetut lapset toimitetaan odottamaan sopivaa sijoitusperhettä. Niiden tiukat liikkumisrajoitukset (vessakin oli lukossa) johtavat siihen, että huostaanottoa edeltävät kaverisuhteet katkeavat ja uusia solmitaan toisiin saman keskuksen asukkaisiin. Olen aina kannattanut nuorten vertaistukea, mutta omituiseksi järjestelyn tekee se, että monia huostaanottoja perustellaan ”huonolla seuralla”. Viimeistään keskuksen porukoissa lapset kuitenkin sosiaalistuvat tuhmuuksiin, kuten koulupinnaamiseen, karkailuun ja näpistelyyn.
IV huoli: Lastensuojelun resurssit. Toistuvasti sain papereista lukea, miten tukiperheiden ja tukihenkilöiden saaminen on kestänyt kohtuuttoman kauan tai jäänyt kokonaan toteutumatta. Yhdessä tai kahdessa tapauksessa huostaanottoon päädyttiin ilman avopuolen toimenpiteitä, koska näitä ei ollut kohtuullisessa ajassa saatavilla. Lisäksi minulle jäi mielikuva, että huostaanotto- tai avioerotilanteesta johtuen muualla asuvan vanhemman tapaamisoikeudet ovat heikot, jos tapaaminen edellyttää valvontaa. Valvojia ei löydy tai niihin ei ole varaa.
V huoli: Lisäksi olen sitä mieltä, että päättäjien ja asianosaisten välillä on kohtuuttoman syvä kuilu. Aina välillä tuntui, että ihmiset eivät ymmärtäneet, mitä heiltä odotettiin tai mitä seurauksia heidän valinnoillaan on. Päätöksiä tekevät ihmiset, jotka näkevät tapahtumaketjusta vain pienen osan. Tämän arvelen pahentuvan, kun päätökset siirtyvät juristeille. Tilannetta on ainakin toistaiseksi heikentänyt se, että palautejärjestelmän puuttuessa päättäjät saavat hyvin satunnaisesti tietoa ratkaisujensa seurauksista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
