Kerjäämisestä tulee paha mieli

Ilmojen kylmetessä sisareni huomasi, että hänen ullakolleen oli majoittunut koditon mies. Sisko mietti hetken, mitä kutsumattomalle vieraalle pitäisi tehdä. Sitten hän otti sängyltään tyynyn ja jääkaapista oluen tuliaisiksi ja kiipesi tervehtimään uutta naapuriaan. Jossakinhan kodittomankin pitää nukkua.

Ihailen siskoni mutkatonta asennetta kanssaihmisiin. Itsekin pienituloisena hän tietää mainiosti, että usein täysi vatsa ja lämmin koti ovat tuurista kiinni. Kuka tahansa meistä voi joutua turvautumaan muiden apuun.

Sisareni elää aivan eri maailmassa kuin ne poliitikot, jotka nyt puuhaavat kerjäämisen kriminalisointia. Heitä kuunnellessa voisi luulla, että köyhät istuvat kadulla pahvimukiensa kanssa – sateella ja pakkasella – ihan vaan kunnon ihmisten kiusaksi. Kriminalisointia perustellaan sillä, ettei kerjääminen kuulu suomalaiseen kulttuuriin, meillähän ihmisistä huolehtii hyvinvointivaltio. Paitsi etteivät kaduilla päivystävät romanialaiset mitään hyvinvointipalveluja saa. Ja nykyään yhä harvempi suomalainenkin.

Kiellon puolustajat vetoavat myös siihen, että kerjäämiseen usein liittyy rikollisuutta. Paitsi että Suomen osalta tästä ei ole näyttöä. Ja onhan rikollisia elinkeinoelämässä ja politiikassakin (tästä näyttöä on), emmekä me silti kiellä puolueita ja kaupantekoa.

Romanikerjäläiset eivät olekaan itse ongelma, vaan kiusallisen näkyvä todistus epäonnistumisesta: siitä, miten hyvinvointipalveluiden määrätietoinen rapauttaminen yhdessä rajojen avaamisen kanssa on kääntänyt kelloa taaksepäin. Kun julkisten turvaverkkojen ulkopuolelle jää yhä suurempi joukko ihmisiä, palataan vähitellen 1800-luvun hyväntekeväisyysyhteiskuntaan. Monin paikoin Eurooppaa ollaan jo pitkällä – esimerkiksi Espanjassa on tavallista, että seurakunnat ylläpitävät sairaaloita, avustusjärjestöt jakavat soppaa, vapaaehtoiset sosiaalityöntekijät päivystävät lähiöissä ja ihmiset kuljettavat taskuissaan kolikoita kerjäläisiä varten.

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen vaati viikonloppuna (HS 9.10.), että demokratian nimissä kunnanvaltuustojen pitäisi saada päättää katujen pelisäännöistä. Kellään ei hänen mielestään ole oikeutta ”kaapata muilta hyvää mieltä”.

Pajunen tietenkin unohtaa, että valtuuston demokraattisuus on suhteellista, kun alle puolet kuntalaisista äänestää ja asianosaisilla itsellään ei ole edes äänioikeutta. Silti hän osuu asian ytimeen. Kerjäläiset halutaan kriminalisoida, koska näkyvä köyhyys häiritsee keskiluokkaa. Sosiaaliset ongelmat olisi niin paljon miellyttävämpää unohtaa.

Suomen eliitti vaivaantuu köyhyydestä vasta, kun se tunkeutuu keskikaupungin avarille ja hyvin hoidetuille kaduille. Puute, työvoiman hyväksikäyttö, väkivalta ja turvattomuus eivät haittaa, kunhan ne pysyvät poissa näkyviltä, niissä pahamaineisissa kortteleissa ja kellareissa, joita kunnon ihmiset tietävät välttää.

Ex-pääministerimme Matti Vanhanen kielsi taannoin antamasta kerjäläisille rahaa. Jos kerjääminen ei tuota, kerjäläiset kyllä häviävät. Mutta vaikka kerjäläiset häviäisivät, heidän köyhyytensä ei häviä. Kerjäläiset ovat vain jäävuoren huippu, köyhyyden lähettiläitä, jotka tuovat päättäjien silmien alle näiden säälimättömien ja epäoikeudenmukaisten päätösten seuraukset.

Siksi minulla on tapana antaa pyytäjälle, aina kun käteistä on ja sen luontevasti voi tehdä. Mielestäni se on halpa hinta siitä, että Jussi Pajuselle tulee joskus vähän paha mieli.