Viime aikoina minua on usein tituleerattu trendikkääksi – saan haastattelupyyntöjä ”nuorekkaisiin” medioihin ja minulta tilataan ”räväköitä” kirjoituksia yhteiskunnallisista asioista. En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on syntynyt.
Selvää on, että oikeasti minä en ole nuorekas. Olen keski-ikäinen tosikko, olen ollut lapsesta saakka, ja olen ylpeä siitä. Kuuntelen keski-ikäisten musiikkia, pukeudun kuin keski-ikäinen ja arvostan tasaisen keski-ikäistä elämää, jossa suurimmat mielenkuohut liittyvät uuden salaattikastikkeen hinta-laatu –suhteeseen. Jos joskus vahingossa olen kirjoittanut jotakin ajankohtaista, se johtuu vain siitä, että riittävästi jälkeen jäänyt tuntuu aina tuoreelta. Nuoret ja trendikkäät ihmiset vähän pelottavat minua, saavat tuntemaan itseni pölyiseksi ja epävarmaksi.
Ja silti uskon, että minulla on yhtä ja toista yhteistä monienkin keski-ikäistä nuorempien kanssa.
Ensinnäkin minua yhdistää heihin ikäni. Viime vuosien eläkelinjausten ansiosta me kolmikymppiset emme tule koskaan saamaan niin hyvää eläkettä kuin vanhempamme, emme edes pitkästä yhtäjaksoisesta palkkatyöurasta. Useimmillehan sellaista uraa ei tietysti tulekaan, sillä koulutus nappaa alkupäästä monta vuotta (vaikka ei enää takaakaan hyvää palkkaa) ja sen jälkeenkin työ on sellaista ansiomuodosta toiseen taapertamista, jossa eläkekertymät jäävät vähäisemmiksi. Kaukana on se aika, kun 15-vuotiaana mentiin tehtaaseen ja jäätiin aikanaan samasta paikasta eläkkeelle.
Toiseksi, meitä yhdistää ikä. Jos meidän vanhempiemme sukupolvikokemuksena oli hyvinvointivaltion rakentaminen, me taas olemme saaneet katsella sen vähittäistä raunioitumista. Ensin meni kouluista jälkiruuat, sitten jo oppikirjatkin. Vähän myöhemmin leikattiin lapsilisät ja kun lähdimme opiskelemaan, oli opintotuen reaaliarvo pudonnut hurjasti 80-luvun lopun kultavuosista. Me tiedämme, että viime kädessä ei järjestelmän varaan voi laskea.
Kolmanneksi kirjoituksiani määrittelee ikäni, sillä jos on 32-vuotias, on pakko ottaa maapallon kantokyky vakavasti. Emme me voi haaveilla siitä, että kaikki maailman ihmiset saisivat auton ja kesämökin. On valittava, pienennetäänkö resurssisyöppöjen suomalaisten ekologista jalanjälkeä, jotta kaikille saataisiin edes ruoka, vaatteet ja asunto. Vai jatketaanko vain viidakkomeiningillä – se ottaa joka ehtii.
Näistä tietysti syntyy jo yhtä ja toista, vaikka sitten sattuisikin olemaan sisimmältään perin keski-ikäinen henkilö.
7.2.10
17.1.10
Poliitikoiksi ihmisiä, ei koneita
Viime kuukausina on useampi poliitikko ilmoittanut asettavansa perhettään uran edelle. Viimeksi Paula Lehtomäki kieltäytyi asettumasta keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi perustellen sitä 2- ja 4 -vuotiailla lapsillaan. Keskustan puheenjohtajasta tulisi todennäköisesti myös pääministeri. Siinä ei jäisi aikaa äitiyteen.
Kaikki perheen vuoksi uraansa hillinneet poliitikot ovat olleet naisia. Se tekee asiasta vähän kiusallisen: toisaalta on hienoa ja kannatettavaa, että ihmiset ymmärtävät varata aikaa läheisilleen. Toisaalta homma haiskahtaa ikävästi konservatiiviselle perheihanteelle, joissa mies käy töissä ja nainen hoitaa kodin ja lapset.
Toinen tärkeä näkökulma on jäänyt vähemmälle huomiolle: se, että politiikan johtopaikat ovat niin haastavia, että niihin pyrkivillä ihmisillä ei saa olla muuta elämää. Kyse ei ole vain kaikki suositukset ylittävistä työajoista ja niitä tekevien ihmisten jaksamisesta, vaan koko kansaa koskevan päätöksenteon tasosta.
En minä halua asioistani päättämään ihmistä, jonka elämä on täynnä kuivia ja huonosti kirjoitettuja asiantuntijaraportteja, small talkia puolituttujen kanssa, kameroille hymyilemistä, avustajien kirjoittamien puheiden lausuntaa sekä kähmäilyä toisten yhtä pienessä maailmassa elävien pukuäijien kanssa.
Haluan poliitikkoja, jotka hoitavat työnsä rehellisesti ja tunnollisesti, mutta joilla on riittävästi lujuutta varata aikaa myös perheelle, ystäville, harrastuksille tai mille tahansa, joka tuoksuu elämälle. Myös pääministerin toimenkuva on rakennettava niin, että se ei pakota vieraantumaan elämästä.
Kaikki perheen vuoksi uraansa hillinneet poliitikot ovat olleet naisia. Se tekee asiasta vähän kiusallisen: toisaalta on hienoa ja kannatettavaa, että ihmiset ymmärtävät varata aikaa läheisilleen. Toisaalta homma haiskahtaa ikävästi konservatiiviselle perheihanteelle, joissa mies käy töissä ja nainen hoitaa kodin ja lapset.
Toinen tärkeä näkökulma on jäänyt vähemmälle huomiolle: se, että politiikan johtopaikat ovat niin haastavia, että niihin pyrkivillä ihmisillä ei saa olla muuta elämää. Kyse ei ole vain kaikki suositukset ylittävistä työajoista ja niitä tekevien ihmisten jaksamisesta, vaan koko kansaa koskevan päätöksenteon tasosta.
En minä halua asioistani päättämään ihmistä, jonka elämä on täynnä kuivia ja huonosti kirjoitettuja asiantuntijaraportteja, small talkia puolituttujen kanssa, kameroille hymyilemistä, avustajien kirjoittamien puheiden lausuntaa sekä kähmäilyä toisten yhtä pienessä maailmassa elävien pukuäijien kanssa.
Haluan poliitikkoja, jotka hoitavat työnsä rehellisesti ja tunnollisesti, mutta joilla on riittävästi lujuutta varata aikaa myös perheelle, ystäville, harrastuksille tai mille tahansa, joka tuoksuu elämälle. Myös pääministerin toimenkuva on rakennettava niin, että se ei pakota vieraantumaan elämästä.
14.1.10
Koko maahanmuuttokeskustelu ihan metsässä
Suomalaisen median ns. maahanmuuttokeskustelua hallitsee kolme poliittista suuntaa.
Ensinnäkin on "suvaitsevaistoksikin" nimitetty vihervasemmistolainen porukka, jonka mielestä rajojen avaaminen ja maahanmuutto ovat pääsääntöisesti hyviä asioita. Tällä hetkellä tämä ryhmä on liian pahasti altavastaajana, että se kykenisi tuomaan keskusteluun uusia aloitteita. Siksi se keskittyy haukkumaan perussuomalaisia rasisteiksi ja kirjoittelemaan tämän blogin kaltaisia yleispaheksuvia tekstejä maahanmuuttokeskustelun tasosta.
Sitten pelottavan nopeasti valtavirtaistuneiden perussuomalaisten kyljessä möllöttävät "maahanmuuttokriitikot", joiden mielestä maahanmuutto on lähtökohtaisesti huono asia, ainakin jos se tapahtuu muualta Suomeen päin. He kieltävät olevansa rasisteja ja täyttävät medioiden keskustelupalstat valituksellaan siitä, miten heidät on sensuroitu mediasta.
Sitten ovat vielä hallitsevien porvaripuolueiden ympärillä hengaava ryhmä, jonka mielestä siirtolaisuus on hyvä tai huono juttu riippuen siitä, kuinka paljon se hyödyttää heidän viiteryhmiensä taloudellisia etuja. Siten esimerkiksi sosiaaliturvaan oikeutetut turvapaikanhakijat ovat sosiaalinen ongelma, kun taas ulkomaalaisen työvoiman alipalkkaus jonkinlaista yritysten kehitysapua köyhemmille maille. Tämä ryhmä ajaa tiukkaa ja epätasa-arvoista kontrollipolitiikkaa, joka näyttää reaalipolitiikalta vain, koska sen esittäjillä on solmiot kaulassa ja koska sitä verrataan öykkäröiviin nettirasisteihin.
Keskustelulle puolestaan on tyypillistä
1. että kaikki ongelmat halutaan ratkaista rangaistuksia ja kontrollia tiukentamalla. Kaupassa ammuskellut mies osoittautuu maahanmuuttajaksi -> lisätään rikollistaustan omaavien henkilöiden karkotuksia. Turvapaikanhakijoita tulee "liikaa" -> heikennetään näiden oikeusturvaa käännytysten helpottamiseksi.
2. että logiikalla ei ole niin väliä. Ulkomaalaisia voidaan samaan hengenvetoon syyttää laiskoiksi sosiaalipummeiksi, jotka vievät suomalaisten työpaikat.
3. että kaksinaismoralismi voi hyvin. Esityksessä uudesta turvapaikkalaista sanotaan kuta kuinkin suoraan, ettei lain tarkoitus ole taata turvapaikkaa sitä tarvitseville, vaan auttaa Suomea luistelemaan kansainvälisistä ihmisoikeusvelvoitteista mahdollisimman halvalla. Tyypillistä myös on, että ulkomaalainen hyväksytään varsin varhain Suomessa verovelvolliseksi, mutta veroilla kustannettavien palvelujen piiriin ei niin vain pääsekään.
Kaikki tämä johtaa siihen, että keskustelu täyttyy aivan epäoleellisista kysymyksistä, kuten onko turvapaikanhakijoiden kuukausiraha nyt kympin enemmän vai vähemmän. Faktat korvataan mieluummin uskomuksilla, koska faktat sotivat ikävästi intressejä vastaan.
Tiesitkö esimerkiksi, että toisin kuin hesari etusivullaan väittää, ei toimeentulotuen määrällä ole selvää yhteyttä turvapaikanhakijoiden määrään?(http://www.intermin.fi/intermin/bulletin.nsf/HeadlinesLinked/A295206280725CDCC22576860046AA5C) Tai että lukuisten tutkimusten mukaan vastaanottajamaat lähes poikkeuksetta ovat hyötyneet siirtolaisuudesta?
Pitäisi polttaa kaikki tähänastinen keskustelu ja lähteä puhtaalta pöydältä. Todeta, että jonkin asteinen, jonkin sorttinen liikenne rajan yli meillä joka tapauksessa on ja että todennäköisesti se lisääntyy. Pitää lähteä katsomaan, millaisia haasteita siitä seuraa ja missä vastaaviin tilanteisiin on löydetty onnistuneita ratkaisuja. Ja miten luodaan järjestelmä, joka turvaisi sekä kansalaisten että ei-kansalaisten perusoikeudet.
Ensinnäkin on "suvaitsevaistoksikin" nimitetty vihervasemmistolainen porukka, jonka mielestä rajojen avaaminen ja maahanmuutto ovat pääsääntöisesti hyviä asioita. Tällä hetkellä tämä ryhmä on liian pahasti altavastaajana, että se kykenisi tuomaan keskusteluun uusia aloitteita. Siksi se keskittyy haukkumaan perussuomalaisia rasisteiksi ja kirjoittelemaan tämän blogin kaltaisia yleispaheksuvia tekstejä maahanmuuttokeskustelun tasosta.
Sitten pelottavan nopeasti valtavirtaistuneiden perussuomalaisten kyljessä möllöttävät "maahanmuuttokriitikot", joiden mielestä maahanmuutto on lähtökohtaisesti huono asia, ainakin jos se tapahtuu muualta Suomeen päin. He kieltävät olevansa rasisteja ja täyttävät medioiden keskustelupalstat valituksellaan siitä, miten heidät on sensuroitu mediasta.
Sitten ovat vielä hallitsevien porvaripuolueiden ympärillä hengaava ryhmä, jonka mielestä siirtolaisuus on hyvä tai huono juttu riippuen siitä, kuinka paljon se hyödyttää heidän viiteryhmiensä taloudellisia etuja. Siten esimerkiksi sosiaaliturvaan oikeutetut turvapaikanhakijat ovat sosiaalinen ongelma, kun taas ulkomaalaisen työvoiman alipalkkaus jonkinlaista yritysten kehitysapua köyhemmille maille. Tämä ryhmä ajaa tiukkaa ja epätasa-arvoista kontrollipolitiikkaa, joka näyttää reaalipolitiikalta vain, koska sen esittäjillä on solmiot kaulassa ja koska sitä verrataan öykkäröiviin nettirasisteihin.
Keskustelulle puolestaan on tyypillistä
1. että kaikki ongelmat halutaan ratkaista rangaistuksia ja kontrollia tiukentamalla. Kaupassa ammuskellut mies osoittautuu maahanmuuttajaksi -> lisätään rikollistaustan omaavien henkilöiden karkotuksia. Turvapaikanhakijoita tulee "liikaa" -> heikennetään näiden oikeusturvaa käännytysten helpottamiseksi.
2. että logiikalla ei ole niin väliä. Ulkomaalaisia voidaan samaan hengenvetoon syyttää laiskoiksi sosiaalipummeiksi, jotka vievät suomalaisten työpaikat.
3. että kaksinaismoralismi voi hyvin. Esityksessä uudesta turvapaikkalaista sanotaan kuta kuinkin suoraan, ettei lain tarkoitus ole taata turvapaikkaa sitä tarvitseville, vaan auttaa Suomea luistelemaan kansainvälisistä ihmisoikeusvelvoitteista mahdollisimman halvalla. Tyypillistä myös on, että ulkomaalainen hyväksytään varsin varhain Suomessa verovelvolliseksi, mutta veroilla kustannettavien palvelujen piiriin ei niin vain pääsekään.
Kaikki tämä johtaa siihen, että keskustelu täyttyy aivan epäoleellisista kysymyksistä, kuten onko turvapaikanhakijoiden kuukausiraha nyt kympin enemmän vai vähemmän. Faktat korvataan mieluummin uskomuksilla, koska faktat sotivat ikävästi intressejä vastaan.
Tiesitkö esimerkiksi, että toisin kuin hesari etusivullaan väittää, ei toimeentulotuen määrällä ole selvää yhteyttä turvapaikanhakijoiden määrään?(http://www.intermin.fi/intermin/bulletin.nsf/HeadlinesLinked/A295206280725CDCC22576860046AA5C) Tai että lukuisten tutkimusten mukaan vastaanottajamaat lähes poikkeuksetta ovat hyötyneet siirtolaisuudesta?
Pitäisi polttaa kaikki tähänastinen keskustelu ja lähteä puhtaalta pöydältä. Todeta, että jonkin asteinen, jonkin sorttinen liikenne rajan yli meillä joka tapauksessa on ja että todennäköisesti se lisääntyy. Pitää lähteä katsomaan, millaisia haasteita siitä seuraa ja missä vastaaviin tilanteisiin on löydetty onnistuneita ratkaisuja. Ja miten luodaan järjestelmä, joka turvaisi sekä kansalaisten että ei-kansalaisten perusoikeudet.
21.12.09
Epätasa-arvoa tasa-arvokysymyksissä
Muistattehan vanhan feministisen iskulauseen, että naisen palkkaeuro on 80 senttiä? Tällä viitataan sitkeästi säilyneeseen palkkavinoumaan, jonka johdosta naiset saavat samastakin työstä keskimäärin pienempää palkkaa kuin miehet – nais- ja miesvaltaisten alojen palkkaeroista nyt puhumattakaan. Sitten on tietysti vielä ”lasikatto” eli naisten vaikeus edetä paremmin palkattuihin johtotehtäviin.
Viime aikoina päätään nostanut miesliike on puolestaan huomauttanut, kuinka miesten keskimääräinen elinikä on huomattavasti naisia lyhyempi. Ja samoin kuin naisten alhaisempaa palkkatasoa on selitetty naisten arkuutena pyytää, voidaan miesten eliniänodotteeseen todeta, että mitäs ryyppäätte ja poltatte tupakkaa. Tällainen vastuun siirtäminen yksilöille ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kyse on myös rakenteista ja siten myös yhteiskunnallisesti tuotetusta epätasa-arvosta. Eivät naiset arastele liian suurta palkkaa eivätkä miehet juo viinaa kuollakseen nuorena.
Kiinnostavinta kuitenkin on, että aikamme näkee ongelman sukupuolten välisissä palkka- ja elinikäeroissa, mutta pitää niitä luokkien välillä ihan normaaleina. Tiedossa on, että raskasta ruumiillista työtä tekevä duunari saa paljon pienempää palkkaa kuin pomonsa, mutta myös kuolee huomattavasti tätä nuorempana. Meistä se on asioiden oikea ja luonnollinen järjestys?
Rauhallista joulua kaikille.
Viime aikoina päätään nostanut miesliike on puolestaan huomauttanut, kuinka miesten keskimääräinen elinikä on huomattavasti naisia lyhyempi. Ja samoin kuin naisten alhaisempaa palkkatasoa on selitetty naisten arkuutena pyytää, voidaan miesten eliniänodotteeseen todeta, että mitäs ryyppäätte ja poltatte tupakkaa. Tällainen vastuun siirtäminen yksilöille ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kyse on myös rakenteista ja siten myös yhteiskunnallisesti tuotetusta epätasa-arvosta. Eivät naiset arastele liian suurta palkkaa eivätkä miehet juo viinaa kuollakseen nuorena.
Kiinnostavinta kuitenkin on, että aikamme näkee ongelman sukupuolten välisissä palkka- ja elinikäeroissa, mutta pitää niitä luokkien välillä ihan normaaleina. Tiedossa on, että raskasta ruumiillista työtä tekevä duunari saa paljon pienempää palkkaa kuin pomonsa, mutta myös kuolee huomattavasti tätä nuorempana. Meistä se on asioiden oikea ja luonnollinen järjestys?
Rauhallista joulua kaikille.
29.11.09
Vanhustenhoidon tilanteesta
Päätin juuri viikon työharjoittelun Koukkuniemen vanhainkodissa. Kaupunginvaltuutettu joutuu jatkuvasti tekemään päätöksiä pelkästään asiapapereiden ja johtavien virkamiesten esittelyiden pohjalta. Minä uskon kokemukselliseen tietoon. Vaikka kaikkiin asioihin ei voi itse perehtyä, koetan mahdollisimman perusteellisesti ottaa itse selvää asioiden laidasta. Tämän viikon olen tehnyt yksinkertaisia hoitotöitä, siivonnut, pessyt, pukenut, syöttänyt, lukenut ja jutellut niitä näitä.
Mitä sellaista sitten opin, jota ei valtuutetuille toimiteta asiakirjoissa? Ainakin minulle on nyt aivan eri tavoin selvä se mekanismi, että kun kotihoitoa tuetaan, laitoshoitoon tulevat vanhukset ovat koko ajan huonokuntoisempia. Nykyään täytyy Koukkuniemeen päästäkseen olla aika pöhkö tai sitten näytellä hyvin. Osastollani noin puolella oli diagnosoitu dementia. Se tarkoittaa, että asukkaat eivät välttämättä muista huoneensa sijaintia tai sitä, onko tänään jo syöty lounasta. Useimmat eivät pysty vähänkään pitempään keskusteluun. Levyraati-kerhossa pitää pisteet kysyä nopeasti, tai vasta soitettu kappale unohtuu.
Papereista en myöskään näe sitä naurua ja hyvää tuulta, jolla hoitohenkilöstö hallitsee osaston arkea. Asukkaisiin suhtaudutaan ystävällisesti ja heidän yksilöllisiä toiveitaan kunnioitetaan. Hoitajat tuntevat asukkaiden tavat ja mieltymykset, kuka ottaa maitoa, kuka haluaa annostella itse kerman kahviinsa ja kuka ei niin välitä saunasta. Osastolla jutellaan, lauletaan ja joskus tanssitaankin – sen, mitä aika antaa arkirutiineilta myöten.
Koukkuniemessä ollaan tietenkin huolissaan lamasäästöjen vaikutuksista henkilöstömääriin. Jo nyt mennään osittaisen sijaiskiellon vuoksi henkilöstösuositusten alarajoilla ja öisin voi olla tunteja, jolloin osastolla ei ole yhtään hoitajaa. Silloin pitää vain toivoa, ettei kukaan asukeista päätä lähteä vaeltelemaan, kaadu tai herätä muita… ja vuoden vaihteessa ollaan sijaiskieltoa entisestään tiukentamassa.
Henkilökunta ja jotkut asukkaatkin kritisoivat myös päätöstä hoitaa kaikki osastolla loppuun saakka. Aikaisemmin varsinaisille vanhusosastoille sijoitettiin toimintakykyisempiä vanhuksia, jotka sitten kunnon jossain vaiheessa heiketessä siirrettiin erillisille hoito-osastoille. Uudistuksen ideana oli tietenkin tarjota virikkeellinen ympäristö kaikille ja siten estää rappeutuminen, joka siirrosta hoito-osastolle monien kohdalla seurasi. Ajatellaan, että pirteämpien asukkaiden touhu vetää muita mukaan toimintaan ja ehkäisee masennusta.
Valitettavasti mekanismi toimii myös toisin päin ja hyvin huonokuntoisten vanhusten pariin joutuneen tulokkaan toimintakyky saattaa laskea nopeasti. Ja kun pirteitä asukkaita on koko ajan vähemmän, hoitohenkilökunnan kovimpia haasteita on taistelu lamauttavaa apatiaa vastaan.
Silti kannatan ajatusta enemmän tai vähemmän höppänöiden ja raihnaisten vanhusten tuomisesta valtavirtaan. Tällöin vain sijoituskohteena pitäisi olla suljetun osaston sijaan yhteiskunta. Tiedetään, että aisti- ja tapahtumavirikkeet parantavat dementiaa sairastavien elämänlaatua ja ehkäisevät rappeutumista. Siten paras paikka näille ihmisille olisi oma rauhallinen huone suuressa ja tapahtumarikkaassa perheyhteisössä.
Joitakin vuosia sitten kuulin esitelmän tanskalaisesta hoitokodista. Siellä mummoille puettiin aamutoimien jälkeen pusero, jonka niskaan oli ommeltu lähetin. Sen jälkeen asukkaat saivat vapaasti poistua talosta: ympäröivien korttelien ihmiset olivat tottuneet katukuvassa näkyviin puseroihin ja auttoivat tarpeen mukaan. Päivän päätteeksi vanhukset sitten kerättiin pakettiautolla yhteisillalliselle. Kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä systeemiin.
Mitä sellaista sitten opin, jota ei valtuutetuille toimiteta asiakirjoissa? Ainakin minulle on nyt aivan eri tavoin selvä se mekanismi, että kun kotihoitoa tuetaan, laitoshoitoon tulevat vanhukset ovat koko ajan huonokuntoisempia. Nykyään täytyy Koukkuniemeen päästäkseen olla aika pöhkö tai sitten näytellä hyvin. Osastollani noin puolella oli diagnosoitu dementia. Se tarkoittaa, että asukkaat eivät välttämättä muista huoneensa sijaintia tai sitä, onko tänään jo syöty lounasta. Useimmat eivät pysty vähänkään pitempään keskusteluun. Levyraati-kerhossa pitää pisteet kysyä nopeasti, tai vasta soitettu kappale unohtuu.
Papereista en myöskään näe sitä naurua ja hyvää tuulta, jolla hoitohenkilöstö hallitsee osaston arkea. Asukkaisiin suhtaudutaan ystävällisesti ja heidän yksilöllisiä toiveitaan kunnioitetaan. Hoitajat tuntevat asukkaiden tavat ja mieltymykset, kuka ottaa maitoa, kuka haluaa annostella itse kerman kahviinsa ja kuka ei niin välitä saunasta. Osastolla jutellaan, lauletaan ja joskus tanssitaankin – sen, mitä aika antaa arkirutiineilta myöten.
Koukkuniemessä ollaan tietenkin huolissaan lamasäästöjen vaikutuksista henkilöstömääriin. Jo nyt mennään osittaisen sijaiskiellon vuoksi henkilöstösuositusten alarajoilla ja öisin voi olla tunteja, jolloin osastolla ei ole yhtään hoitajaa. Silloin pitää vain toivoa, ettei kukaan asukeista päätä lähteä vaeltelemaan, kaadu tai herätä muita… ja vuoden vaihteessa ollaan sijaiskieltoa entisestään tiukentamassa.
Henkilökunta ja jotkut asukkaatkin kritisoivat myös päätöstä hoitaa kaikki osastolla loppuun saakka. Aikaisemmin varsinaisille vanhusosastoille sijoitettiin toimintakykyisempiä vanhuksia, jotka sitten kunnon jossain vaiheessa heiketessä siirrettiin erillisille hoito-osastoille. Uudistuksen ideana oli tietenkin tarjota virikkeellinen ympäristö kaikille ja siten estää rappeutuminen, joka siirrosta hoito-osastolle monien kohdalla seurasi. Ajatellaan, että pirteämpien asukkaiden touhu vetää muita mukaan toimintaan ja ehkäisee masennusta.
Valitettavasti mekanismi toimii myös toisin päin ja hyvin huonokuntoisten vanhusten pariin joutuneen tulokkaan toimintakyky saattaa laskea nopeasti. Ja kun pirteitä asukkaita on koko ajan vähemmän, hoitohenkilökunnan kovimpia haasteita on taistelu lamauttavaa apatiaa vastaan.
Silti kannatan ajatusta enemmän tai vähemmän höppänöiden ja raihnaisten vanhusten tuomisesta valtavirtaan. Tällöin vain sijoituskohteena pitäisi olla suljetun osaston sijaan yhteiskunta. Tiedetään, että aisti- ja tapahtumavirikkeet parantavat dementiaa sairastavien elämänlaatua ja ehkäisevät rappeutumista. Siten paras paikka näille ihmisille olisi oma rauhallinen huone suuressa ja tapahtumarikkaassa perheyhteisössä.
Joitakin vuosia sitten kuulin esitelmän tanskalaisesta hoitokodista. Siellä mummoille puettiin aamutoimien jälkeen pusero, jonka niskaan oli ommeltu lähetin. Sen jälkeen asukkaat saivat vapaasti poistua talosta: ympäröivien korttelien ihmiset olivat tottuneet katukuvassa näkyviin puseroihin ja auttoivat tarpeen mukaan. Päivän päätteeksi vanhukset sitten kerättiin pakettiautolla yhteisillalliselle. Kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä systeemiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
