4.11.10

Eiköhän lakkauteta koko nuoruus

Virallinen Suomi on huolissaan nuorten syrjäytymisestä. Nuorison pelastukseksi kootaan moniammatillisia tiimejä, ylläpidetään työpajoja ja laaditaan tutkimusohjelmia. Välillä pysähdytään sitten hengästyneinä ihmettelemään, mksei mikään tunnu riittävän.

Itse en haluaisi puhua lainkaan nuorten syrjäytymisestä. Minusta kyse on pikemminkin vieraantumisesta. Siinä missä edellinen käsite arvioi nuoria virallisen yhteiskunnan kipupisteenä, jälkimmäinen korostaa nuorten omaa näkökulmaa. Se kysyy, miltä yhteiskunta näyttää nuoren silmin ja mitä sillä on nuorelle tarjota.

Teiniperspektiivistä on helppo ymmärtää, miksi syrjäytymisen vastaiset hankkeet toimivat niin huonosti. Irralliset projektit eivät riitä paikkaamaan sitä surkeaa tosiasiaa, että aikuisten järjestelmä suhtautuu nuoriin johdonmukaisen epäilevästi, usein jopa vihamielisesti..

Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että lapsiperheiden köyhyyden on annettu lisääntyä jo parikymmentä vuotta tai että pidämme järkevänä vangita lapset päivittäin laitoksiin, joissa heille opetetaan aivan muita asioita kuin mitä elämässä selviäminen edellyttäisi. En viittaa myöskään siihen, miten työmarkkinoilla nuoret (maahanmuuttajien ohella) joutuvat muita useammin taipumaan kohtuuttomiin työehtoihin.

Vihamielisyydellä tarkoitan sitä, miten meillä on luvallista puhua nuorista ongelmana. Bussipysäkeillä ja kampaajalla käydessä saa kuulla, kuinka laiskoja, turmeltuneita ja huonokäytöksisiä nykyajan nuoret ovat – eikä päivittelijöitä näytä yhtään haittaavan, vaikka kuuloetäisyydellä olisi joku teini-ikäinen. Lehtiä lukiessa voisi luulla, etteivät nuoret muuta teekään kuin tappelevat, ökykuluttavat, juopottelevat ja pervoilevat internetissä.

Toinen median nuorisoteema, miten nämä miniterroristit saataisiin kuriin. Nuoriin kohdistetaan kieltoja ja rajoituksia miettimättä lainkaan, onko reilua rangaista kokonaista ikäluokkaa sen yksittäisten jäsenten toilailuista. Varsinkin kun kyse on nuorista ihmisistä, jotka vasta harjoittelevat elämää.

Niinpä meilläkin ovat kauppakeskukset kokeilleet ”teinikarkottimia”, joiden lähettämä signaali jää aikuisilta kuulematta, mutta häiritsee lapsia ja nuoria. Kunnat tehtailevat ”asiaton oleskelu kielletty” –kylttejä, joiden perusteella poliisi voi häätää puistoon, parkkipaikalle tai koulun pihaan kerääntyneet nuoret (aikuisethan siellä eivät joudu värjöttelemään, heille on kokoontumispaikkoja sisätiloissa…).

Niin kuin muutkin demonit, myös nuoret näyttävät muuttuvan erityisen vaarallisiksi pimeässä. Monet huoltoasemat hyväksyvät nuoria asiakkaita vain päiväsaikaan. Rajoitusten taustalla on varmaankin aitoja konflikteja, mutta mikä meteli syntyisikään, jos yksittäistapausten perusteella vastaava kielto kohdistettaisiin kaikkiin romaneihin, miehiin tai turkulaisiin! Vielä hurjempia ovat vaatimukset nuorten öisistä ulkonaliikkumiskielloista – yleensähän tällaisia määräyksiä käytetään vain totalitaarisissa järjestelmissä tai hyvin vakavissa kriisitilanteissa.

Sain aiheen tähän tekstiin, kun kuulin eräässä kunnassa ehdotetun puistojen penkeille piikkejä, jotka estäisivät istumisen. Niillä kuulemma saataisiin vihdoin nuorison hävytön velttoilu kuriin…

Ihan vakavasti, eikö tällä tavoin suhtautuvassa yhteiskunnassa ole vain luonnollista, että nuoret ottavat etäisyyttä? Miksi nuoret kantaisivat vastuuta ja kunnioittaisivat yhteisiä pelisääntöjä, jos heitä kohdellaan paarialuokkana?

Asiat voisivat olla toisin. Jos Suomen aikuiset hillitsisivät kännisikailuaan, voisivat nuoret tulla iltaisin ravintoloihin, niin kuin muualla Euroopassa. Jos myöhäisillan pelivuorot varattaisiin aikuisille, pääsisivät nuoret harrastamaan liikuntaa alkuillasta ja siten ajoissa nukkumaan. Jos kansakunta kohtelisi nuoriaan ongelman sijasta ylpeydellä, ehkä nämä sitä myös olisivat.

Ehkä seuraava nuorten syrjäytymishanke kannattaisikin suunnata aikuisten asennekasvatukseen?

3 kommenttia:

Sakari Sundell kirjoitti...

Terävä, viisas, sanoisinpa jopa syvältä viiltävä kannanotto.

Tällaisena nuorena poliitikkona, mutta reilusti muuten keski-iän ylittäneenä olen samaa asiaa ajatellut, se on suorastaan hypännyt silmille, kun monessa perusjärjestössä tuntuu olevan ongelmana jäsenistön melko selvä kahtiajakautuminen. On nuoria, on vanhoja veteraaneja, mutta aika vähän on 40-55-vuotiaita.

Nuoret ovat aluksi olleet innokkaita, pyrkineet uudistamaan ja tekemään toisella tavalla. Se on hyvä ja oikea asenne, mutta vastassa on vanha kaarti, joka on usein asenteeltaan vanhoillinen ja elää menneiden aikojen lumossa ja toimintatavoissa. Ollaan kuin "henkisessä käpykaartissa", taistellaan vanhoja haamuja vastaan ja muistellaan mieluusti lippujen rivistöjä vappumarsseilla ja niitä suuria joukkokokouksia, joita ei enää ole.

Tuo oli jonkinasteinen yleistys, samanlainen kärjistys, joka myös sinun kirjoituksessasi on. Niin pitää ollakin, kirjoitus tyyliin toisaalta-toisaalta ei ole kovin kiinnostava, eikä se saa aikaan ajattelutoimintaa (hirveä sana, mutta niitähän viljellään: rajapintaa ja tulemaa voisin käyttää, jos tietävältä haluaisin vaikuttaa).

Olen itse usein sanonut ajavani mieluiten nuorten, kaikin tavoin syrjäytyneiden, moniongelmaisten asiaa. Samalla tavalla koetan parhaani vanhusten, kaikin tavoin...jne. Olen 64-vuotias, nuoret tuntuvan olevan epäluuloisia puheeni aitoudesta. En sitä ihmettele, onhan heillä epäluuloon syytä.

Mutta, kirjoituksesi oli hyvä. Ei tämä ensimmäinen hyvä lukukokemus ollut.

Tytti Sofia Amelie kirjoitti...

Tähän ei voi muuta kuin lainata aina yhtä ajankohtaista Hukkaputkea: "Se on nuorison syytä totta kai! Nuoriso taas kaiken aikaan sai. Meidän syytä totta kai." Mainittakoon, että nuorten syytä oli kyseisessä laulussa mm. demokratian kriisi, työttömyys ja ohjukset. Osaisiko joku kulttuuri- ja yhteiskuntahistorian tuntija vastata, kuinka me päädyimme takaisin 80-luvun alkuun? :)

Anonyymi kirjoitti...

Ei tuossa nyt mitään kauhean ihmeellistä ole. Suomalainen yhteiskuntahan on jo nelisenkymmentä vuotta pyörinyt suurten ikäluokkien mielen ja tarpeiden mukaan. Lapset unohdettiin monella tapaa (myös niiden tekeminen) jo 70-luvulla ja ikäeron kasvaessa myös ajatukset siirtyvät enenevässä määrin muihin asioihin.

Alussa oli uudistamishalua ja toteutettiin hyviä ideoita, johon varmasti vaikutti nuoruuden idealismi ja nuorten suhteellinen köyhyys. Nyt ollaan eläkeläisten varakkaassa keskiluokkaisessa porvarismissa ja ajetaan hyvinvointivaltiota alas vanhustenhuoltoa lukuunottamatta ja pidetään huolta siitä, että suuria etuuksia riittää ikäpolven kuolemaan saakka, vaikka jouduttaisiin ottamaan velkaa lastenlastenlapsien maksettavaksi.

Lisäksi meillä on poliittinen järjestelmän inertia, jonka perusteella puolueiden johtoon ja yleensäkin valtavirtaan on valikoitunut lähinnä tämän sukupolven tapaan ajattelevia. Luulen, että vasta suurten ikäluokkien lastenlapset voivat päästä (aikuisina) toimimaan ei-vinoutuneessa poliittisessa ympäristössä. Siihen menessä aika monta asiaa on saatu rikottua ja tilaisuutta hassattua.