5.5.10

Yhtenäinen vasemmisto

Näin vapun päälle on ollut tapana pohtia vasemmiston tilaa. Lyhyesti voisi viime vuoden tiivistää, että EU-vaaleissa tuli turpiin, mutta toisaalta nuoria ikäluokkia on virrannut toimintaan enemmän kuin miesmuistiin. Siis hyvää ja huonoa.

Aina silloin tällöin joku ilmoittaa vasemmiston olevan kriisissä, nimeää syyksi hajaannuksen ja ehdottaa lääkkeeksi joukkojen kokoamista suurpuolueeseen. Kotipuolueellani Vasemmistoliitolla olisi tällöin kaksikin kosijaa – vuorotellen ovikelloa käyvät soittelemassa pulska mutta tylsänlainen SDP sekä pieni mutta särmikäs SKP. Vaikka virallisia yhdistymishankkeita ei ole tietääkseni käynnissä, tunnusteluja kuulee silloin tällöin, SDP haluaisi sulauttaa muut itseensä ja SKP tarjoaa vaaliliittoa.

Kautta historiansa on vasemmisto jakautunut ja riidellyt keskenään. Siinä on hyvätkin puolensa, sillä yleensä vain aatteensa vakavasti ottavat ovat valmiita eroamaan asiakysymysten takia. Juuri tämän periksi antamattomuus on vasemmiston sydän, siitä nousevat laulut, toivo ja sankaruus. Suuret valtapuolueet pysyvät paremmin kasassa, sillä ne keräävät toisenlaisia aktiiveja ja niille asiat ovat aina neuvoteltavissa.

Vasemmiston jatkuva jakautuminen juontaa sen juuriin vastarintaliikkeenä. Vasemmistolaisuus on kapitalismin sisällä ja sitä vastaan suuntautunut poliittinen liike. Se kestää tappioita loistavasti, mutta hämmentyy voitoista pahemman kerran – sekä Neuvostoliiton bolsevikkien että EU-demarien kohdalla voimme nähdä, miten vallan saavuttaminen voi kuohia vasemmistosta valjun ja eksyneen.

Tämä on tietenkin ongelma, sillä politiikan ideanahan on vallan tavoittelu. Useimmat vasemmiston sisäiset konfliktit tiivistyvät kysymykseen ministerisosialismista: Voiko sosialisti ryhtyä merkittävässä luottamustehtävässä kapitalismin takuumieheksi, jos hän samalla saavuttaa pieniä parannuksia ihmisten elämään? Suomen nykydemarien mielestä voi, sillä ministeripaikan kautta saavutetut konkreettiset edut arvostetaan korkealle, aatetta kun ei voi syödä. Kommunistien mielestä ei voi, koska ministeriys välttämättä merkitsee aatteellisesti kestämättömiä kompromisseja, joita kansa ei hyväksy.

Vasemmistoliitto keikkuu jossain tässä välillä: hallitukseen osallistuminen houkuttelee, sillä oppositiossa valtaa on vähän ja tehtävää olisi niin paljon. Toisaalta taustalla painavat edelleen sateenkaarihallituksissa hyväksytyt leikkauslistat, joiden jälkeen ihmisten luottamuksen palauttaminen on ollut hidasta. Tämän näkemyseron takia mahdollinen liitto muiden vasemmistopuolueiden kanssa kantaisi alusta saakka sisällään avioeron siementä.

Jos vasemmistopuolueet joskus yhdistyvät, sen pitää tapahtua ruohonjuuritasolta käsin. Että aktiiviväki löytää yhteisiä tavoitteita ja yhteistä puolustettavaa ja alkaa puuhata samoissa järjestöissä samojen asioiden eteen (niin kuin jo jonkin verran tapahtuu). Että jonain päivänä aktiivit vain ovat niin toisiinsa tottuneita, ettei erillisissä puolueissa tunnu olevan mieltä.

Siihen saakka on viisainta asustella naapureina, moikata rappukäytävässä ja osallistua yhteisiin pihatalkoisiin, mutta jättää kuulutukset varaamatta.

10 kommenttia:

Tytti Sofia Amelie kirjoitti...

Ehdotin jo vuosia sitten eräille tuntemilleni vasureille, että täytyisi perustaa uusi SKDL. Siihen voisivat kaikki halukkaat tulla henkilö- tai järjestöjäseniksi. Kukaan ei "luonnollisesti" ollut kiinnostunut. Harmi vain, että nyt esimerkiksi minun laillani ajattelevat vieraantuvat kaikista vasemmistopuolueista. SDP:tä en ole pitänyt vasemmistolaisena enää puoleentoista vuosikymmeneen, ja edellisissä vaaleissa (erityisesti kunnallisvaaleissa 2008) tilanne vaikutti karulta: jos äänestät vasemmistoliittoa, äänestät kokoomuksen vasemmistosiipeä; jos taas kommunisteja niin punertavia perussuomalaisia.

Jos vasemmistossa ymmärrettäisiin, että se toinen kolmikirjaiminen on kapitalismin lähtökohdakseen hyväksyvä puolue, voisi tietynsuuntainen yhdistyminen saada jalat alleen... miinus, valitettavasti, vanhat kaunat. Mutta enhän minä ymmärrä niistä mitään, kun olen tämänikäinen.

Matti kirjoitti...

Jos ja kun ns. ruohonjuuritasolla käydään yhteisiä kamppailuja joista kasvaa uusi solidaarisuus niin vanhat kaunat vaipuvat unholaan, ehkäpä aika kultaa muistot myös menneiden osalta.

Toisaalta kysymys on erilaisuuden hyväksymisestä, ehkäpä myös sen tajuamisesta että kaikessa muussakin evoluutiossa on tarvittu kosolti erilaisuutta että kehitys korkeammalle tasolle on ollut mahdollista.

Minä itse kannatan oikein paljon toiminnallisen yhtenäisyyden kehittämistä ja vasemmistoa laajalti kokoavan kattojärjestön perustamista nimenomaan ruohonjuuritasolta lähtien.

Sen sijaan vastustan kaikkia pyrkimyksiä ympätä yhteen leikkaa ja liimaa periaatteella erilaisia ideologioita. Jos niin tekisimme, haudassaan ei kääntyisi ainoastaan Marx vaan myös kehitystämme huolestuneena seuraava Charles Darwin.

Matti Aalto

Kirsti kirjoitti...

En oikein näe järjestöllistä yhdistymistä ajankohtaiseksi teemaksi. Eri järjestöissä voidaan olla, mutta pitää toimia yhdessä perustasolla mm. julkisten palvelujen puolesta, jotta ihmiset alkavat uskoa, että muutos oikeistomeininkiin on mahdollinen ja vasemmisto vaatii sitä tosissaan.

Se kuitenkin harmittaa, että esim Pohjois-Karjalassa missattiin hyvä vaalisauma. Vihreiden Cronbergin yli 10 000 ääntä ovat jaossa, ja nykyinen hallituspolitiikka on syönyt puolueen kannatusta uraanimaakunnassa. Uraani-, rauhan- ja kohtuusliikkeessä on totuttu toimimaan yhdessä ja olisi ollut hienoa saada laaja demareista vasemmalla olevien vaaliliitto. Sille olisi ollut helppo koota ehdokkaita, ja ties kuinka olisi käynyt.
Nyt Vas menee puoluekantaisen hypensä vallassa yksin, samoin kai SKP - kokoomus ja kristityt taas yhdessä, joten Ravin jatkokausi on taattu. Sääli!

Kirsti kirjoitti...

En näe järjestöllistä yhdistymistä ajankohtaiseksi. Eri järjestöissä voi olla, mutta pitää toimia yhdessä - myös demarien ja sitoutumattomien kanssa - perustasolla mm. julkisten palvelujen puolesta, jotta ihmiset alkavat uskoa, että muutos oikeistomeininkiin on mahdollinen ja vasemmisto vaatii sitä tosissaan.

Se vain harmittaa, että Pohjois-Karjalassa missattiin hyvä vaalisauma. Vihreiden Cronbergin yli 10 000 ääntä ovat jaossa, ja nykyinen hallituspolitiikka on syönyt puolueen kannatusta uraanimaakunnassa. Uraani-, rauhan- ja kohtuusliikkeessä on totuttu toimimaan yhdessä ja olisi ollut hienoa saada laaja demareista vasemmalla olevien vaaliliitto. Sille olisi ollut helppo koota ehdokkaita, ja ties kuinka olisi käynyt.
Nyt Vas menee puoluekantaisen hypensä vallassa yksin, samoin kai SKP - kokoomus ja kristityt taas yhdessä, joten Ravin jatkokausi on taattu. Ei liene ainoa moinen maakunta. Sääli!

tsj kirjoitti...

Vanhana vasemmistolaisena ajattelisin, että vasemmiston kriisi on osaltaan myös teoreettinen kriisi. Vihreät myyvät periaatteensa, kunhan pääsevät hallitukseen. Sosiaalidemokratit ovat hukanneet periaatteensa jo aikoja sitten, mikä näkyy paitsi kannatuksen laskuna, myös kasvavana paniikkina. Vasemmistoliitto - no, tämä on kohdallani vielä "open case", hieman epäselvä.

Moni lienee tyytymätön nykytilanteeseen. Keskusta-Kokoomuksen toimet "työn" ja "hyvinvointivaltion" hyväksi aletaan ymmärtää yleisesti poliittisen lähihistorian suurimmaksi bluffiksi. Saman tahon ajama globaali talouselämä näyttää tuottavan luvatun vaurauden sijaan pelkkää kriisiä toisensa perään, joka sitten vaatii "menojen sopeuttamista tuloihin". Vaikka kansa arvostaa julkisia palveluita enemmän kuin veroja, toimii hallitus päin vastoin.

Mutta vikana näyttäisi mielestäni olevan, että vasemmistolla (myös Vasemmistolla) ei näytä olevan selvää, käyttökelpoista vaihtoehtoa. Päätöksenteon yksityiskohtia voidaan aina kritisoida, mutta tämä ei korvaa puuttuvaa kokonaisnäkemystä, puuttuvaa vaihtoehtoista kokonaissuunnitelmaa. Mielestäni Vasemmistossakin on näin "sukupolvenvaihdoksen" myötä riski että ajaudutaan kohti militanttia liiketilaa ilman varsinaista päämäärää.

Marx oli oman aikansa lapsi, eikä Pääomaa voi soveltaa nykypäivään ainakaan sellaisenaan. Sen sijaan me tarvitsemme "uuden Pääoman", ei herrojen Hardt ja Negri kaltaista idioottipamflettia vaan kattavan yhteiskunnallisen ja taloudellisen analyysin. Kun uusi, uskottava suunnitelma on keksitty, vasemmistolla ei liene mitään ongelmia houkutella puolelleen ainakaan niitä äänestäjiä, jotka inhoavat hallituspuolueiden politiikkaa mutta äänestävät silti niitä paremman puutteessa.

Utumies kirjoitti...

Jotenkin tätä retoriikkaa lukiessani vahvistuu mielipide siitä, että olen nimenomaan vihreä enkä vasemmistolainen. Ei sillä että käytetty puhumisen ja ymmärtämisen tapa on väärä. Se on vain vieras.

Yhtenäisen vasemmiston etu olisi Suomessa lähinnä se, että eduskunnassa ja kunnallispolitiikassa saisi juntattua asioita paremmin läpi. Muuten en näe tarvetta konformismille. Itse asiassa juuri se, että koko vasemmiston määritelmä venyy ja paukkuu, tuo lohtua. Vallitsevia oloja säilyttämäänb pyrkiviä demareita en pidä vasemmistolaisina, mutta omalla tavallaan vihreissä on paljon sitä (kulttuurista, ei välttämättä tällä hetkellä poliittista) muutospotentiaalia, jota tarvitaan aina.

Vasemmistoliitto on itselleni liian vasemmalla. Sille ei voi mitään. Tässä seison virtuaalisesti enkä muuta voi.

Kirsti kirjoitti...

Vihreitten muutosvoimasta on tämän hallituksen ajalta kosolti näyttöä: Lex Nokia, yliopistojen yksityistäminen, julkisten palvelujen rahoituksen edelleen rapauttaminen, kaivoslakimutjuilu, ydinvoimalaki - jo 5 v valmiina eikä oikeusministeri ole saanut voimaan, vaikka se yksin estäisi ydinenergian lisärakentamisen. Nyt sitten nämä atomivoimalat. Voin kubitella Sinnemäen hursklaat puheet la miekkariporukalle.
Vihreän liiton johto on kaukana oikealla, enkä ole tämän mielipiteeni kanssa yksin. Mm Pohjois-Karjalassa, jossa moni äänesti Cronbergia toivoen kunnon kaivoslakia:(
Silti kaikki kunnon ihmiset pitäisi koota vaatimaan ilmasto- ja kaivoslakia ja pysäyttämään kokoomuksen vyörytys.

Buji kirjoitti...

Eikös se suurin ero ole suhtautuminen poliittiseen väkivaltaan? Sosiaalidemokraatit eivät tapa raskaana olevaa naista, vaikka hän olisikin kreikkalaisessa pankissa töissä.

Anonyymi kirjoitti...

Vihreät eivät ole niinkään kaukana oikealla kuin valmiina uhraamaan kaiken muun vihreyden eteen. Toisaalta sitä vihreyttä ei ole hallituksen toimissa juurikaan näkynyt, joten halvalla menee. Puolueen yksittäiset ehdokkaat puhuvat ja ajavat kuka mitäkin, mutta puolue toimii juuri noin.

Kompromisseja on turha hakea. SDP:n kriisi johtuu pitkälti siitä, että Lipposen aikana leikittiin Kokoomusta ja sen jälkeen ei ole saatu pätevää puoluejohtoa, joka alottaisi puhtaalta pöydältä ajamaan vasemmistolaista politiikkaa. Kompromisseja hakeva vasemmistopuolue päätyy pettämään äänestäjänsä, jotka kyllä sen tajuavat. Täten meillä on seksikääksi mainostetut Kokoomus ja Kepu sekä vielä persut syömässä demarien pöydästä. Vasemmistoliitto on ollut vähän piilossa.

Muutospotentiaalia voisi hakea vaikka vaaliliitosta Piraattipuolueen kanssa. (Ja ennen pakollista närkästymis- ja kieltorefleksiä, käykää lukemassa heidän puolueohjelmansa, joka minusta on ainakin arvoiltaan vasemmistolaisia ihanteita kunnioittava.)
Myös omaa retoriikkaa ja kielikuvia voisi vähän katsoa kriittisemmin. Riistäjistä tms. puhuminen kun nyt vaan kuulostaa niin 70-lukulaiselta. Asioita varmaan voisi esittää paremminkin.

Anonyymi kirjoitti...

Niin ja tärkeätä olisi myös vasemmistonkin lopettaa se duunarikeskeisyys ja alkaa ajaa koko "alaluokan" asioita. Yhteiskunnallinen vastuunkanto, joka on nähdäksi vasemmiston "hommia", edellyttää nykyään myös todellista vihreyttä.

(Noin niinkuin asiaan mitenkään liittymättömänä huomautuksena puolueiden valtiolta saama naisjärjestötuki näyttää muuten Vihreiden sukupuolirakenteen valossa todella irvokkaalta.)