26.2.07

Taskussa punapojan preivit?

Viime viikkoina on tullut kierrettyä vaali-iltamia ympäri Pirkanmaan. Modernimman ohjelman ohessa niissä kuulee myös perinteisiä työväenlauluja. Yhtä olen ihmetellyt jo pitempään: lähes aina kun lauluissa mainitaan naiset erikseen, muistetaan huolehtia näiden seksuaalimoraalista. Omissa lauluissaan naiset vakuuttavat, että

”Muilla on mielessä prinssit ja kreivit / oppineet maljoja maistelemaan. /
Meillä on taskussa punapojan preivit / ja yhdessä lähdemme taistelemaan.”



Tai uudemmassa tuotannossa Kristiina Halkolan sanoin:

”Jos rakastat seteleitä, / minä autan sinua luopumaan niistä /
ja annan sinulle kaiken, minkä tahdot. / Mutta sydäntäni en anna.”

Vanhoissa työväenlehdissä kestomyytti kertoi nuoresta työväenluokan naisesta, joka hairahtuu herrojen kanssa marjaan, tulee raskaaksi ja miehen hylkäämäksi. Tämän vastakohdaksi nostetaan rehti ja vastuunsa kantava työläismies, johon on syytä turvata. (Tarvinneeko mainita, että työläismiesten seksikäyttäytyminen ei näytä huolestuttavan ketään.)

”Teitä tytöt minä neuvoisin, jos aiotte naimisiin /
oman liiton mies on hyvä pyydystää, ja yhdessä eteenpäin rynnistää.”

Työväenliikkeen huolella on tietysti historialliset juuret: vanha luokkayhteiskunta ei merkinnyt vain taloudellista, vaan myös seksuaalista riistoa. Paikoittain Euroopassa ja Venäjällä tilanherralla oli ns. ensiyön oikeus, kun hänen alustalaisensa menivät naimisiin, morsiamen oli vietettävä hääyö tilanomistajan vuoteessa. Oli varsin tavallista, että herroilla oli oman puolison lisäksi alempisäätyisiä rakastajattaria, jotkut pakotettuja, toiset mielihalusta. Joka tapauksessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa alempien yhteiskuntaluokkien miehet saattoivat kokea nämä suhteet henkilökohtaisena nöyryytyksenä silloinkin, kun kyse ei ollut omasta vaimosta tai tyttärestä.

No, kaikki tämähän on tietenkin historiaa – vai onko? Vasemmistonainen ei porvarin kulkusia nuole, kuuluttaa vasemmistoliiton naisverkoston kampanja. Ja eräs vanhempi miespolitrukki on edelleen sitä mieltä, että porvarin sänkyyn ei sitten naisten sovi mennä. Kysyin piruuttani politrukilta, että lasketaankos demaritkin porvareihin.

Se kuulemma riippuu siitä, onko vaalit tulossa.

23.2.07

Mikä on tärkeää?

When I was an adolescent, I was obsessed with having many commercial things,
cars, clothes, stupid things. Now that I have all that, I include/understand
that the superfluous things can turn to you into a very stupid idiot-type. In
East Germany there were very few things, but there was also a feeling of
solidarity that no longer exists. Now we are up to the neck in consumption, the
ego, the individualism. Now before friendship, it is merchandise.


Näin siis Rammsteinin Till Lindemann, joka aikanaan kieltäytyi Itä-Saksan asepalveluksesta ja istui sen vuoksi vankilassa.

19.2.07

Onko avioliitto kahden kauppa?

Uskontotieteilijä Kim Östman kirjoitti Aamuporvarissa raikkaasti yksi- ja moniavioisuudesta. Lainaan pätkän: ”Mitkä ihmissuhde- ja perhemallit ovat sallittuja, mitkä kiellettyjä – ja miksi? Määritteleekö ihmissuhteen normaaliuden ja hyväksyttävyyden sen absoluuttinen muoto vai sen laatu?”

Kysymykset ovat hyvin ajankohtaisia juuri nyt. Ajankohtaisuudella en tarkoita tänään käynnistyvää Big Love -sarjaa, vaan samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vakiintumisesta osaksi perhekäsitystämme. Se mursi lopullisesti vuosikymmenien (osittain vuosisatojen) perinteen, jonka mukaan perheen ydin on kristillisen Jumalan sinetöimä, kahden eri sukupuolta olevan henkilön keskinäisestä rakkaudesta muodostama liitto ja lasten kasvatusinstituutio.

Siis kristillinen? Uskonnollisilla yhteisöillä on toki (lain puitteissa) oikeus laatia sääntöjä, ja olettaa jäsentensä niitä noudattavan. Ensisijaisesti avioliittoa säätelee kuitenkin meillä valtio. Se määrittää naimakelpoisuuden, puolisoiden juridiset oikeudet ja velvollisuudet sekä suhteen purkamisen ehdot.

Lukumäärä ja sukupuoli? Kun sallittiin samaa sukupuolta olevien liitot, lyötiin lukkoon instituution merkitys ensisijaisesti maallisena sopimuksena, johon pariskunnat voivat lisätä haluamiaan uskonnollisia elementtejä. Silti kyseessä on aivan erityinen sopimussuhde, sillä solmijoiden lukumäärä on rajattu kahteen. Periaatteessa vapaiden aikuisten ihmisten välisessä sopimuksessa minkä tahansa koalition pitäisi olla mahdollinen.

Keskinäinen rakkaus? Yksi yhteiskuntamme tiukimpia dogmeja on ajatus siitä, että liitto voi perustua vain keskinäiselle rakkaudelle ja että ihminen voi rakastaa tässä mielessä vain yhtä kumppania kerrallaan. Kaikki muu on perverssiä. Huolimatta siitä, että suurin osa maailman ihmisistä perustelee edelleen avioliittonsa muulla(kin) kuin rakkaudella. Huolimatta siitä, että valtaosa länsimaisesta taiteesta Sofoklesta Salkkareihin rakentuu kolmiodraamalle. Keskinäinen rakkaus on epäsuorasti kirjattu lakiinkin, mikä näkyy esimerkiksi silloin kun pyritään erottelemaan suomalaisten ulkomaalaisten kanssa solmimat ”lumeliitot” ”oikeista”.

Avioliittokäytäntömme perustuvat sääntöihin, joiden ainoa merkitys teollisuusyhteiskunnan seksuaalinormien toisto. Laki parisuhteen rekisteröinnistä rajattiin siten, että se ei kyseenalaistanut perinteisiä arvoja, sillä edelleen perustana on kahden ihmisen romanttinen parisuhde (jonka siunaamisesta kirkko käy parhaillaan voimakasta keskustelua). Jos kyse olisi todella vain ihmisten välisestä sopimuksesta, olisi kai samantekevää, montako ja minkä sukupuolen edustajaa avioliiton keskenään solmisi. Tunkkainen pikkuporvarillisuus jyrää.

Entä sitten lapset? Avioliittohan ei ole vain kahden ihmisen välinen sopimus, se on myös yhteiskunnan tapa huolehtia lapsistaan – vai onko? Jos avioliitto olisi ensisijaisesti lapsia varten, miksi lapsettomat lainkaan solmisivat liiton? Ja eikö silloin avioero-oikeus pitäisi rajata vain tapauksiin, joissa lapset ovat jo täysi-ikäisiä tai heidän hyvinvointinsa uhattuna?

16.2.07

On nähty leipäjonoja

Kun Suomen televisiossa puhutaan köyhyydestä, aina näytetään kuvaa leipäjonoista. Jonoa kuvataan takaapäin, sillä oletuksena on, ettei kukaan halua näyttää olevansa köyhä. Ruoka-avun hakija ei kuvaa vain vähävaraista ihmistä, vaan koko kansallista häpeää, sitä, ettei hyvinvointivaltio huolehdi lapsistaan. Kukapa haluaisi antaa kasvot kansalliselle häpeälle?

Meidän perheessä ei olla koskaan oltu rikkaita, mutta välillä ollaan oltu enemmän ja välillä vähemmän köyhiä. Lapsuudesta muistan, että seurakunta keräsi meille vaatepaketteja. Kirkkoon kuulumattomille vanhemmilleni se oli kova pala.

Myöhemmin oman perheen perustettuani ja toisen lapseni synnyttyä olimme hetken aikaa niin tiukoilla, että jouduimme hakemaan ruoka-apua. Kerran sattui kaupungin herroja paikalle, kun odottelin ruokapakettia vanhassa toppatakissa kahden räkäisen tenavan kanssa. Astuivat ulos autosta, sanoivat diakonissalle päivää, totesivat että täälläkös niitä köyhiä on ja lähtivät matkoihinsa.

Sanotaan, että lahjahevosen suuhun ei pidä katsoa, emmekä me silloin ruokanyssyköistä valittaneetkaan. Nyt poliitikkona ajattelen kuitenkin, että parantamisen varaa löytyy. Ensinnäkin tietysti koko ruoka-apusysteemi pitäisi korvata riittävällä perustulolla. Sitä odotellessa ruoan laatuun pitäisi kiinnittää huomiota: ruokapakettiin koottiin valkoista vehnäjauhoa, valkoista makaronia ja usein vielä valkoista leipää. Ei vihanneksia, kasviksia tai kokojyvätuotteita. Ainoa terveellinen ruoka olivat Elovena-kaurapuurohiutaleet. Lapsiperhe sai kaksi identtistä ruokapakettia, siis yhteensä neljä kiloa vehnäjauhoja kerralla.

Pakettien taso tietysti kannusti luopumaan ruoka-apuruoasta heti kun rahatilanne salli. Kaikille se ei ole sallinut vieläkään. Suomessa ruoka on kallista. Uskon, että ensimmäisenä askeleena ruuan arvonlisäveron alentaminen antaisi mahdollisuuden terveellisempään syömiseen myös pienituloisille. Terveellinen ruoka kun tuppaa maksamaan enemmän kuin perusmakaroni ja vehnäjauhot.

12.2.07

Muuten hyvä mutta tyttö

Vaalitouhuissa on se hyvä puoli, että tapaa koko ajan uusia ihmisiä. Osa seuraa hyvin tarkasti poliitikkojen toimia ja palautetta voi yllättäen sataa vuosienkin takaisista jutuista. Joskus tulee risuja, toisinaan kehuja. Joskus on vaikea sanoa, kummasta on kysymys.

Viime lauantaina Tammelantorilla vanhempi herra kävi kiittelemässä työtäni valtuustossa. Olen kuulemma niin hyvä ehdokas, että hän äänestäisi epäröimättä, ellen olisi ”tyttö”. Se tuli niin vakaumuksella, että menin ihan hiljaiseksi.

Vaikka isoäidilläni onkin lupa kutsua minua tytöksi, osa poliitikoista (niin miehistä kuin naisistakin) käyttää nimitystä tarkoituksella pönkittämään omaa auktoriteettiaan suhteessa nuorempiin naisiin. Olen myös nähnyt, miten näistä tytöistä sitten tehdään kahvinkeittäjiä ja kopiokoneenkäyttäjiä, eikä aikaa päätöksentekoon enää riitä. Olenkin kuljettanut takataskussa muutamaa naljailevaa vastausta, jolla lopettaa tytöttely heti ensimmäiseen kertaan. Tammelantorin miehelle en kuitenkaan raatsinut heittää mitään, hän näytti ihan oikeasti sanovan vain ääneen mitä ajatteli.

Vaikka suuri osa päättäjistä osaa jo tällaiset peruskäytöstavat, poikkeuksiakin löytyy. Riesanani on nyt jokusen kuukauden ollut virkamies, jonka mielestä noin kahdenkymmenen vuoden ikäeromme oikeuttaa tytöttelemään. Olen huomauttanut asiasta ensin virnuillen, sitten ystävällisesti ja lopulta vakavasti. Myös muut ovat kehottaneet häntä luopumaan tavasta. Tosi harmittavaa, jos tällaiseen pitää lähteä puuttumaan hallinnollista tietä.

Vaan täysin synnittömiä eivät ole nuoret naisetkaan. Helsingin Sanomien nuori naistoimittaja uutisoi viime puoluevaltuustosta kirjoittamalla ”Vasemmistoliiton vanhoista äijistä”. Ikärasistista ja seksististä sekin. Ihan syystä tulilinjalle joutuneet toverit lukivat lehteä vähän nuopeina.

10.2.07

Ongelmanuoret ja lastensuojelu

Olen viime aikoina tutustunut aiempaa syvällisemmin lastensuojelutyöhön Tampereella. Lastensuojelussa työtä tekevien sosiaalityöntekijöiden harteilla on valtava vastuu, sillä asiat ovat usein kiireellisiä ja monimutkaisia. Sosiaalityöntekijä joutuu tekemään kauaskantoisia päätöksiä syrjäytymis- tai jopa hengenvaarassa olevien lasten tulevaisuudesta.

Tampereella kaikki ei sosiaalityön osalta ole kunnossa. Kaupungilla ei ole riittävästi ammattitaitoisia sosiaalityöntekijöitä. Yritin nostaa ongelmaa kaupunginvaltuustossa keskusteluun tekemällä valtuustokyselyn lastensuojelun tilanteesta. Kentältä kuuluneiden tietojen mukaan Tampereella on valmisteltu jopa kiireellisiä huostaanottoja sellaisten opiskelijoiden voimin, jotka eivät ole ehtineet opiskella lastensuojeluasioita ja joilla ei ole ollut mahdollisuutta perehtyä kyseessä olevan perheen tilanteeseen – puhumattakaan pitkien yhteistyösuhteiden rakentamisesta. Ainoana apuna työssä on ollut kirjahyllyssä oleva opaskirja.

Uuteen pestiini Tampereen lasten ja nuorten palvelujen lautakunnassa kuuluu paikka myös jaostossa, jossa käsitellään lähinnä yksittäisiin lapsiin ja nuoriin kohdistuvia viranomaistoimenpiteitä. Esimerkiksi kaikkein kinkkisimmät huostaanottojupakat päätyvät yleensä tämän porukan työpöydälle. Mietin pitkään, onko minulla rahkeita näin henkisesti raskaaseen paikkaan; lasten kaltoin kohtelu on niin rankka juttu, että en mielelläni lue sellaista edes kaunokirjallisuudesta. Lopulta päätin ottaa paikan. On kuitenkin parempi, että sinne valikoituu liikaa välittäviä ihmisiä kuin että ei välitettäisi lainkaan.

Nyt ensimmäisen kokouksen jälkeen on sellainen olo, että tässä ehtii tulla vielä monet itkut ennen kuin tämä vastuu on selvitetty. Yksittäisistä tapauksista en tietenkään voi kirjoittaa, mutta yleisvaikutelmaksi jäi hengästyttävä kulttuuriero jaoston jäsenten ja päätösten kohteiden välillä. Ei varmaan missään muualla ole luottamushenkilöiden tunkkainen keskiluokkainen pikkuporvarillisuus lyönyt niin lujaa silmille kuin täällä.

Perehtyessäni lastensuojeluun olen huomannut, että yksi suuri kuilu päättäjien ja nuorten välillä liittyy tapaan, jolla nuorten seksikokemuksista puhutaan sosiaalipoliitikkojen kesken. Meillä on tiedossa, että suomalaiset naiset menettävät neitsyytensä keskimäärin 16-vuotiaina, ja että vähemmän koulutetuissa perheissä seksikokeilut alkavat aikaisemmin kuin korkeammin koulutetuissa. Näiden tietojen perusteella voidaan olettaa, että melkoinen osuus tytöistä aloittaa seksisuhteet alle laillisen kuudentoista vuoden rajan ja että erityisen tyypillistä se on työväenluokkaisissa perheissä. Siitä huolimatta alle 16-vuotiaan seksuaalista aktiivisuutta pidetään ilmeisenä ”ongelmanuoren” merkkinä, joka oikeuttaa viranomaisinterventioon.

Erityisen ikävää tämä on tietenkin siksi, että kyse on edelleen nimenomaan tyttöjen seksuaalisuuden kontrolloinnista. En ole törmännyt tapaukseen, jossa poikien varhaisia kokeiluja nähtäisiin ongelmana. Tämä on erityisen kummallista viimeaikaisen tutkimuksen valossa, jonka mukaan 8-luokkalaisista (n. 14-vuotiaista) pojat olivat kokenet vakavaa seksuaalista häirintää yhtä usein kuin tytötkin. Siis: tyttöjen seksuaalinen aktiivisuus on ongelma silloinkin, kun se tapahtuu omasta halusta, poikien ei edes silloin kun se on tapahtunut nuoren tahdon vastaisesti.

Millä vuosisadalla me oikein eletään?

4.2.07

Laiskuuden ylistys

Vielä lisää Ranskan läksyjä. Matkallani opin, että vaikka Ranskan kansantalous sijoittuu kansainvälisissä tuottavuusvertailuissa koko ajan huonommin, yksittäisen työtunnin tuottavuus on siellä edelleen korkeampi kuin esimerkiksi Japanissa. Ilmiötä minulle valottanut professori totesi vain hyväntuulisesti, että ranskalaisia ei huvita tehdä enempää töitä kuin on pakko. Elämä on lyhyt.

Kotimatkalla luin lehdestä, että Ranskan terveysministeri kehotti yrityksiä kannustamaan työntekijöitään päivätorkuille. Ranskassa työviikon pituus on muutenkin vain 35 tuntia.

Verrattuna suomalaiseen työhurmoksellisuuteen, puhe tuntui melkein pyhäin häväistykseltä. Mieleen tuli kuitenkin Jussi Vähämäen luento, jota olin kuuntelemassa pari viikkoa sitten. Hänen mukaansa teknologian alkuperäinen tehtävä oli vapauttaa ihminen työstä. Vasta kysymys ”miten pääsisin tästä vähemmällä” erotti ihmisen eläimestä, ja toisaalta mahdollisti ajan liikenemisen myös muuhun kuin perustarpeiden tyydyttämiseen.

Nyt luterilainen kulttuuri on valjastanut teknologian toimimaan juuri päinvastoin, tekemään ihmisestä jälleen eläimen. Jäin miettimään.

2.2.07

Kodista subjektiivinen oikeus?

Terveisiä Etelä-Ranskasta, jossa olin luennointikeikalla. Ranskalainen yliopistokulttuuri on hyvin keskustelevaa, mikä tekee opettamisesta haasteellista. Ja historiallisen ilmeensä säilyttänyt kaupunki stimuloi sekin osaltaan: kapeita katuja, hymyileviä vanhoja herroja patonkiostoksilla, kuudelta mentiin messuun ja kahdeksalta päivälliselle.

Asunnottomien määrä kuitenkin yllätti. Vierailuni aikaan asunnottomuus puhutti tavallista enemmän sekä kylmän vuodenajan että kaupungin keskustaan ihan turisti-infon eteen parkkeeranneen telttamielenosoituksen vuoksi.

Tällaiset telttamielenosoitukset ovat levinneet viime kuukausien aikana ympäri Ranskaa. Pariisissa teltoissa majailee aika paljon aktivisteja, mutta täällä sillä on erilaiset juuret: paikallisella järjestöllä on ollut jo vuosia tapana pystyttää teltat talven kylmimmiksi kuukausiksi. Ne ovat rähjäisiä, kuten myös asukkaansa. Näkee, että näillä ihmisillä ei ole lämmintä kotia, jossa käydä välillä siistiytymässä.

Ranskan johto on (nyt sopivasti presidentinvaalien alla) luvannut lain, jonka mukaan kansalaisella olisi oikeus viedä asia oikeuteen, jos hänelle ei tarjota kohtuullista asuntoa. Olen itsekin ollut tästä laista innostunut ja pohtinut, voisiko sen toteuttaa Suomessakin.

Juttelin pitempään erään pariskunnan kanssa, joka yllättäen osasi kohtuullisesti englantia ja tarjoutui opastamaan minut hotellille. He suhtautuivat lakiuudistukseen pessimistisesti ja näkivät sen tarkoituksena vain ongelman lakaisemisen näkymättömiin. Ensinnäkin, heidän mukaansa suuri osa asunnottomista oli laittomia siirtolaisia, joita laki ei hyödyttäisi mitenkään. Toiseksi, kadulla elävän ihmisen todellinen mahdollisuus oikeustaisteluun asunnosta oli heidän arvionsa mukaan todella olematon.

Itse olen sitä mieltä, että pelkällä kanneoikeudella asiaa ei Suomessakaan voi ratkaista. Tarvitaan asumistakuulaki, jossa oikeus asumiseen säädetään subjektiiviseksi oikeudeksi: asunto on saatava säädetyssä ajassa asunpaikasta riippumatta. Erityisryhmien kohdalla tarvitaan kuitenkin muitakin tehotoimia, joilla ihmiset pääsevät kiinni normaaliin elämään. Asunnottomuusongelman ratkaisu ei voi olla asuntolapaikkojen lisääminen; niissä neliövuokrat ovat itse asiassa huomattavasti korkeampia kuin kunnollisissa asunnoissa.

Asunnottomuus ei aina johdu muista ongelmista, vaan saattaa myös johtaa muihin ongelmiin. Laitan tähän loppuun taannoin saamani viestin:

Olen itse ollut yli vuoden "lintsillä", asunnottomana rappukäytävissä, jne. Ei
ollut päihdeongelmaa enne sitä. Sen jälkeen meni haima ja kahden vuoden asuntola
ja asunnottomuuskierteen jälkeen sain asuntoasiani ja samalla tietenkin
muutenkin elämäni järjestykseen. Nyt mietin että miten voisin vaikuttaa?Itsellä
kävi niin että tuli ero, vaimo "huijasi" yhteisen vuokra-asunnon itselleen ja
itselle jäi vain vaatteet ja tietämättömänä erehdyin menemään sos. toimistoon
pyytämään asuntoa! Hervannan sos. sanoi: Painu viininkanlahteen, sinne kuulut!
Meni työ, halu elää, ja terveys. Mukaan tulivat päihteet, alkoholi, huumeet,
lievä rikollisuus... jne. Eikö tämä asia tuo yhteiskunnalle niin suuren laskun
että se kannattaisi hoitaa!