On nähty leipäjonoja

Kun Suomen televisiossa puhutaan köyhyydestä, aina näytetään kuvaa leipäjonoista. Jonoa kuvataan takaapäin, sillä oletuksena on, ettei kukaan halua näyttää olevansa köyhä. Ruoka-avun hakija ei kuvaa vain vähävaraista ihmistä, vaan koko kansallista häpeää, sitä, ettei hyvinvointivaltio huolehdi lapsistaan. Kukapa haluaisi antaa kasvot kansalliselle häpeälle?

Meidän perheessä ei olla koskaan oltu rikkaita, mutta välillä ollaan oltu enemmän ja välillä vähemmän köyhiä. Lapsuudesta muistan, että seurakunta keräsi meille vaatepaketteja. Kirkkoon kuulumattomille vanhemmilleni se oli kova pala.

Myöhemmin oman perheen perustettuani ja toisen lapseni synnyttyä olimme hetken aikaa niin tiukoilla, että jouduimme hakemaan ruoka-apua. Kerran sattui kaupungin herroja paikalle, kun odottelin ruokapakettia vanhassa toppatakissa kahden räkäisen tenavan kanssa. Astuivat ulos autosta, sanoivat diakonissalle päivää, totesivat että täälläkös niitä köyhiä on ja lähtivät matkoihinsa.

Sanotaan, että lahjahevosen suuhun ei pidä katsoa, emmekä me silloin ruokanyssyköistä valittaneetkaan. Nyt poliitikkona ajattelen kuitenkin, että parantamisen varaa löytyy. Ensinnäkin tietysti koko ruoka-apusysteemi pitäisi korvata riittävällä perustulolla. Sitä odotellessa ruoan laatuun pitäisi kiinnittää huomiota: ruokapakettiin koottiin valkoista vehnäjauhoa, valkoista makaronia ja usein vielä valkoista leipää. Ei vihanneksia, kasviksia tai kokojyvätuotteita. Ainoa terveellinen ruoka olivat Elovena-kaurapuurohiutaleet. Lapsiperhe sai kaksi identtistä ruokapakettia, siis yhteensä neljä kiloa vehnäjauhoja kerralla.

Pakettien taso tietysti kannusti luopumaan ruoka-apuruoasta heti kun rahatilanne salli. Kaikille se ei ole sallinut vieläkään. Suomessa ruoka on kallista. Uskon, että ensimmäisenä askeleena ruuan arvonlisäveron alentaminen antaisi mahdollisuuden terveellisempään syömiseen myös pienituloisille. Terveellinen ruoka kun tuppaa maksamaan enemmän kuin perusmakaroni ja vehnäjauhot.