Tänään Aamuporvarin sunnuntailiite haastatteli palvelualojen ammattiliiton (PAM) johtajaa Ann Seliniä suomalaisesta palveluyhteiskunnasta. Selin kertoo, että kyllä palvelualalle saadaan lisää töitä, kunhan jokainen vain kieltäytyy itsepalvelusta. Niin hän itse tekee: jättää viemättä roskansa ja tarjottimensa pois jopa hampurilaisravintolassa, jossa työntekijät painavat pohjapalkalla usein epäinhimilliseen tahtiin, ketjusta riippuen jopa ilman järjestäytymisoikeutta. He varmaankin ovat kiitollisia saadessaan kiireensä keskellä siivota Selinin protestin jämiä.
Selin vaatii lopettamaan piikayhteiskunnalla pelottelun. Palvelutyöpaikkoja syntyy, kunhan saadaan keski- ja yläluokka vaatimaan palvelua. Hän itse näyttää esimerkkiä, siivouttaa kotinsa ja antaa toisten pestä pyykkinsä. Haastattelun valossa hän ei todella näytä ymmärtäneen, ettei keskeinen kysymys suinkaan kuulu, että mennäänkö palveluyhteiskuntaan vai eikö mennä. Oleellisempi jakolinja kulkee siinä, saako palveluja rikas vai se, joka niitä eniten tarvitsee. Kummalla on ensisijainen oikeus palveluihin, suurperheillä ja vanhuksilla, vaiko sinkkuna elävällä pönäkällä ay-johtajalla (joka ihan oikeasti ilmoittaa vielä harrastuksekseen golfin!)?
Itse en näe palvelusektorin kasvussa mitään pahaa, jos samalla taataan ihmisille kunnolliset työehdot ja jos se todella tarkoittaa, että apua tarvitsevat sitä myös saavat. Kuitenkin samalla ajattelen, että terveelle ihmiselle on pahaksi jättää kaikki arkiaskareet toisten harteille: tasapainoinen elämä edellyttää joka päivä hieman kotiaskareita, hieman läheisistä huolehtimista sekä sopivan suuruisia fyysisiä ja psyykkisiä haasteita. Jos työ ei jätä aikaa muuhun, on ehkä syytä opetella priorisoimaan. Ainakin jos on sellaisessa asemassa, että saa itse täytellä kalenterinsa.
Pitkästä aikaa lehtijuttu sai tosi tuohduksiin. Että tuollaiset edustamassa työväenliikettä!
PS. Mainittakoon, että vuosi sitten yritimme Sallin kanssa päästä samaisen Selinin puheille kertomaan seksityöntekijöiden asioista. Ainakin monet palkkasuhteessa olevat seksityöntekijät (stripparit, puhelintytöt, seksiliikkeiden myyjät, pornomallit) kun kuuluvat Palvelualojen ammattiliittoon. Aikaa ei koskaan järjestynyt, vaikka lupasimme, että meille käy milloin vain. Ei riitä, että seksityöntekijät joutuvat jatkuvasti työskentelemään ja peräämään oikeuksiaan poikkeuksellisen vaikeissa oloissa, osa vielä vieraalla kielellä. Näyttää siltä, että heille ei ole sijaa PAMinkaan majatalossa.
Jälkikommentti 24.11.2006: Vai ei blogeilla ole merkitystä! No, tällä ainakin oli sen verran, että Ann Selin sattui sen lukemaan. SAK:n tilaisuudessa jonkin aikaa sitten hän tuli juttelemaan ja puhuimme pitkään seksityöntekijöiden asemasta. Nyt on viimein sovittu tapaamisaika, jolloin minä, Pro-tukipisteen toiminnanjohtaja Jaana Kauppinen ja Seksialan liiton lakisihteeri Johanna Sirkiä mennään PAMiin kertomaan asiasta. Keskusteluyhteys on siis saatu aikaiseksi, mikä on tosi hyvä, koska monet seksityöntekijät ovat pamilaisia.
Anna
24.9.06
22.9.06
Erillisluokat Olkahisten koulussa
Olkahisten koulussa aloitti tänä vuonna erilliset ekaluokat tytöille ja pojille. Idea perustuu havaintoon, että pojat pärjäävät järjestäen tyttöjä huonommin. Nyt poikaluokassa asioita opitaan ”poikamaisten” virikkeiden avulla, esimerkiksi autojen tai urheilun. Opettajien kommentit ensimetreiltä ovat olleet myönteisiä: pojat tuntuvat kiinnostuneemmilta opiskelemaan ja toisaalta tyttöluokassa uskalletaan paremmin ottaa osaa ja esiintyä.
Vaikka kuulin uudistuksesta jo jonkin aikaa sitten, en ole oikein osannut päättää mielipidettäni. Jotenkin tämä tuntuu askelelta takaisin erillisten tyttö- ja poikakoulujen aikakauteen. Ajattelen, että suurin osa oman sukupolveni naisten saavuttamasta tasa-arvosta juontaa juurensa yhtenäiseen peruskouluun, jossa tytöt ja pojat oppivat pienestä pitäen toimimaan yhdessä. Minua myös mietityttää, johtaako mekaaninen sukupuolijako luokkien sisällä kasvaneeseen yhdenmukaisuuden paineeseen, poikatyttönä en olisi itse viihtynyt ”tyttöjen juttuja” korostavassa luokassa. Ja entäs ne pojat, joita autot ja urheilu eivät voisi vähempää kiinnostaa? Minkä verran uudistus antaa elintilaa ”poikamaisille” tytöille ja ”tyttömäisille” pojille?
Toisaalta, olen myös huolehtinut jo pitkään poikien heikkoa kouluosaamista. On hirveä kohtalo pudota kärryiltä 7-vuotiaana ja sitten istua koulussa uusintamassa huonommuuttaan seuraavat yksitoista vuotta. Nykyinen koulujärjestelmämme näyttää – yksinkertaistaen – tekevän pojista häiriköitä ja tytöistä alisuoriutujia. Kuten lapsiin erikoistunut sosiaalityöntekijä –ystäväni totesi, nykykoulu on perverssi systeemi johon terve lapsi luonnollisesti reagoi.
No, ainakin on hyvä asia, että nyt aletaan tiedostaa, miten koulujärjestelmämme näyttää tuottavan sukupuolten välistä eriarvoisuutta. On korkea aika yrittää fiksata systeemiä siihen suuntaan, että se tukisi yhtä lailla poikien kuin tyttöjenkin kasvua (mielellään rauhan, solidaarisuuden ja kriittisen ajattelun hengessä). Olkahisilla on asialle yritetty tehdä edes jotain. Me muut voidaan odotella kokeilun tuloksia ja samalla jatkaa miettimistä, löytyisikö ongelmaan muita ratkaisumalleja.
Vaikka kuulin uudistuksesta jo jonkin aikaa sitten, en ole oikein osannut päättää mielipidettäni. Jotenkin tämä tuntuu askelelta takaisin erillisten tyttö- ja poikakoulujen aikakauteen. Ajattelen, että suurin osa oman sukupolveni naisten saavuttamasta tasa-arvosta juontaa juurensa yhtenäiseen peruskouluun, jossa tytöt ja pojat oppivat pienestä pitäen toimimaan yhdessä. Minua myös mietityttää, johtaako mekaaninen sukupuolijako luokkien sisällä kasvaneeseen yhdenmukaisuuden paineeseen, poikatyttönä en olisi itse viihtynyt ”tyttöjen juttuja” korostavassa luokassa. Ja entäs ne pojat, joita autot ja urheilu eivät voisi vähempää kiinnostaa? Minkä verran uudistus antaa elintilaa ”poikamaisille” tytöille ja ”tyttömäisille” pojille?
Toisaalta, olen myös huolehtinut jo pitkään poikien heikkoa kouluosaamista. On hirveä kohtalo pudota kärryiltä 7-vuotiaana ja sitten istua koulussa uusintamassa huonommuuttaan seuraavat yksitoista vuotta. Nykyinen koulujärjestelmämme näyttää – yksinkertaistaen – tekevän pojista häiriköitä ja tytöistä alisuoriutujia. Kuten lapsiin erikoistunut sosiaalityöntekijä –ystäväni totesi, nykykoulu on perverssi systeemi johon terve lapsi luonnollisesti reagoi.
No, ainakin on hyvä asia, että nyt aletaan tiedostaa, miten koulujärjestelmämme näyttää tuottavan sukupuolten välistä eriarvoisuutta. On korkea aika yrittää fiksata systeemiä siihen suuntaan, että se tukisi yhtä lailla poikien kuin tyttöjenkin kasvua (mielellään rauhan, solidaarisuuden ja kriittisen ajattelun hengessä). Olkahisilla on asialle yritetty tehdä edes jotain. Me muut voidaan odotella kokeilun tuloksia ja samalla jatkaa miettimistä, löytyisikö ongelmaan muita ratkaisumalleja.
7.9.06
Tampere sai pormestarin
Nyt on Tampereella pormestari. Jotain kai eilisestä valtuustosta pitää kirjoittaa, vaikka kaiken sen laskelmoinnin, kaupankäynnin, dramatiikan ja juonittelun keskeltä on vaikea löytää mitään järkevää sanottavaa. Pelin ratkaisi lopulta vihreiden enemmistön ryhmittyminen kokoomuksen Timo P. Niemisen taakse.
Olen suhtautunut pormestarimalliin vähän varauksellisesti – ei niin että se olisi pahasta, mutta arvelin, ettei se juuri tee eroa vanhaan kanpunginjohtajajärjestelmään. Eilisen jälkeen en ole niin varma: ensimmäistä kertaa minun valtuustoaikanani (tai ylipäätään sotien jälkeen?) kokoomus-demari –akseli rakoili selvästi. Kyse ei ollut vain puheenjohtajakisasta. Kukin valituksi tulleista apulaispormestareista sai vähemmän kuin ”kolmosten” äänet. Voi olla, että tätä kautta pormestarimalliin siirtyminen todella edustaa uutta aikakautta Tampereen kunnallispolitiikassa.
Murrosvaiheiden etuna on, että kun vanha järjestys järkkyy, se antaa tilaa rakentaa uutta. Voi olla, että tulevaisuuden kunnallispolitiikka Tampereella merkitsee avoimempaa ja reilumpaa päätöksentekoa, jossa perustelujen painoarvo kasvaa ja valtasuhteiden merkitys vähenee. Murros antaa mahdollisuuden kehittää toimintatapaa, jossa Tampere pyrkisi edelläkävijäksi muutenkin kuin elinkeinopolitiikassa.
Toisaalta murrosvaiheiden heikkoutena on, että lopputulos on aina epävarma. Siksi vallitsevan säilyttäminen on niin suosittua. Kuten eräs pitkäaikainen valtuutettu kokouksen edellä paheksui ”mitä demokratiaa tämä tällainen on, että valtuuston kokoukseen mennään ilman valmiita päätöksiä!” Edessä voi olla uudenlaisia valtaryhmittymiä vanhanmallisilla toimintatavoilla, nyt vain entisestään porvarillisemmassa hegemoniassa.
Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Olen suhtautunut pormestarimalliin vähän varauksellisesti – ei niin että se olisi pahasta, mutta arvelin, ettei se juuri tee eroa vanhaan kanpunginjohtajajärjestelmään. Eilisen jälkeen en ole niin varma: ensimmäistä kertaa minun valtuustoaikanani (tai ylipäätään sotien jälkeen?) kokoomus-demari –akseli rakoili selvästi. Kyse ei ollut vain puheenjohtajakisasta. Kukin valituksi tulleista apulaispormestareista sai vähemmän kuin ”kolmosten” äänet. Voi olla, että tätä kautta pormestarimalliin siirtyminen todella edustaa uutta aikakautta Tampereen kunnallispolitiikassa.
Murrosvaiheiden etuna on, että kun vanha järjestys järkkyy, se antaa tilaa rakentaa uutta. Voi olla, että tulevaisuuden kunnallispolitiikka Tampereella merkitsee avoimempaa ja reilumpaa päätöksentekoa, jossa perustelujen painoarvo kasvaa ja valtasuhteiden merkitys vähenee. Murros antaa mahdollisuuden kehittää toimintatapaa, jossa Tampere pyrkisi edelläkävijäksi muutenkin kuin elinkeinopolitiikassa.
Toisaalta murrosvaiheiden heikkoutena on, että lopputulos on aina epävarma. Siksi vallitsevan säilyttäminen on niin suosittua. Kuten eräs pitkäaikainen valtuutettu kokouksen edellä paheksui ”mitä demokratiaa tämä tällainen on, että valtuuston kokoukseen mennään ilman valmiita päätöksiä!” Edessä voi olla uudenlaisia valtaryhmittymiä vanhanmallisilla toimintatavoilla, nyt vain entisestään porvarillisemmassa hegemoniassa.
Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Mikä vialla Intian AIDS-työssä?
Kotiutumassa seksityön tutkimusverkoston tapaamisesta. Vaikka istuimme paperien äärellä vain päivän, on sellainen olo, että paljon tuli uutta purtavaa.
Mielenkiintoisinta antia oli Intiassa seksityöntekijöitä haastatelleen Sallan kritiikki paikallista AIDSin vastaista työtä kohtaan. Koska Maailmanpankki ja monet muut jakavat siihen avokätisesti rahoitusta, suuri osa kansalaisjärjestöistä on ottanut aiheen pääteemakseen. Ja koska Intiassa ei virallisesti avioliiton ulkopuolisia suhteita ole muilla kuin kunniattomilla naisilla, työ keskittyy heihin.
Yksi yleisimmistä käytännöistä on, että nainen saa pienen palkkion, kun hän osallistuu päivän mittaiseen koulutukseen seksitaudeista ja niiden ehkäisystä. Kurssilla opitaan, millaisia oireita mikin tauti aiheuttaa ja että jos näille ihmisille haluaa olla mieliksi, on parempi vakuuttaa käyttävänsä aina kondomia. Lisärahaa voi saada virallisten tarkastusten yhteydessä, kun joukko naisia palkataan parin torvisoittokunnan saattelemana paikalle saapuneen valkoisen tarkastajan haastateltaviksi.
Turvaseksivalistuksella on kuitenkin hyvin vähän tekemistä seksityöntekijöiden arjen kanssa. Heillä on hyvin vähän neuvotteluvaraa, jos asiakas ei halua käyttää kumia – eikä miespuolisia asiakkaita tietenkään ole koulutettu. On myös tavallista, että kerran kunniansa menetettyään nainen voi joutua kenen tahansa miehen raiskaamaksi, useimmiten silloinkin ilman kumia. Tuoreessa Sex Work Research –lehdessä eräs seksityöntekijä totesikin tuskastuneena: ”Älkää meille tulko selittämään kondomien tärkeydestä, kertokaa se asiakkaillemme.”
Mielenkiintoisinta antia oli Intiassa seksityöntekijöitä haastatelleen Sallan kritiikki paikallista AIDSin vastaista työtä kohtaan. Koska Maailmanpankki ja monet muut jakavat siihen avokätisesti rahoitusta, suuri osa kansalaisjärjestöistä on ottanut aiheen pääteemakseen. Ja koska Intiassa ei virallisesti avioliiton ulkopuolisia suhteita ole muilla kuin kunniattomilla naisilla, työ keskittyy heihin.
Yksi yleisimmistä käytännöistä on, että nainen saa pienen palkkion, kun hän osallistuu päivän mittaiseen koulutukseen seksitaudeista ja niiden ehkäisystä. Kurssilla opitaan, millaisia oireita mikin tauti aiheuttaa ja että jos näille ihmisille haluaa olla mieliksi, on parempi vakuuttaa käyttävänsä aina kondomia. Lisärahaa voi saada virallisten tarkastusten yhteydessä, kun joukko naisia palkataan parin torvisoittokunnan saattelemana paikalle saapuneen valkoisen tarkastajan haastateltaviksi.
Turvaseksivalistuksella on kuitenkin hyvin vähän tekemistä seksityöntekijöiden arjen kanssa. Heillä on hyvin vähän neuvotteluvaraa, jos asiakas ei halua käyttää kumia – eikä miespuolisia asiakkaita tietenkään ole koulutettu. On myös tavallista, että kerran kunniansa menetettyään nainen voi joutua kenen tahansa miehen raiskaamaksi, useimmiten silloinkin ilman kumia. Tuoreessa Sex Work Research –lehdessä eräs seksityöntekijä totesikin tuskastuneena: ”Älkää meille tulko selittämään kondomien tärkeydestä, kertokaa se asiakkaillemme.”
6.9.06
Rakkaustarina
Sain vihdoin luettua 1900-luvun maineikkaimman erotiikkaromaanin, O:n tarinan (Histoire d'O). Ymmärrän nyt paremmin, miksi se oli skandaali ilmestyessään 1954. Teoksen nuori nainen raiskataan, hakataan, sidotaan, nöyryytetään, häväistään, ruoskitaan, lävistetään ja alistetaan rakastajansa (ja tämän lukuisien kavereiden) toimesta, sivu toisensa jälkeen.
Reippaista kidutussessioistaan huolimatta teos jätti kylmäksi. Ensin ajattelin sen johtuvan siitä, että 2000-luvun prostituutiotutkijana olen liian tottunut kaiken maailman erikoisuuksiin. Lopulta päädyin kuitenkin ajattelemaan, että kyse oli kerronnan tavasta: vaikka jokainen peräaukon suurennustoimenpide ja korsetin kiristys käytiin läpi tunnollisesti, vain hyvin harvoin kirjailija kertoi mitään siitä, miten päähenkilö koki kohtelunsa. Eikö hän ollut yhtään ihmeissään huomatessaan nauttivansa raa’asta alistetuksi tulemisesta? Saiko joukkoraiskauksen jälkeen hyvin unen päästä kiinni? Millaisen prosessin kautta masokismin maailmaa tuntematon nuori nainen päätyy ylpeänä esittelemään häpyhuuliinsa lävistettyjä painavia metallirenkaita, joista kaikki voivat lukea hänen herransa nimen?
Ehkä juuri tämä kuvauksen ulkokohtaisuus on saanut vuosikymmenten aikana lukijat arvelemaan, että kirja olisi miehen kirjoittama. Sitä paitsi miehen tekstinä se oli helpompi hyväksyä. Toki sadistinen mieskirjailija olisi poliittisesti epäkorrekti, mutta ranskalaisittain ei nyt suorastaan poikkeuksellinen ajatus. Sen sijaan nainen, joka vaatisi tulla alistetuksi – naisten emansipaatiota (ainakin puheissa) raivokkaasti kannattaneessa maassa sille ei ollut edes sanaa. Puhumattakaan miten se loukkasi vuosituhantisia käsityksiä naisen seksuaalisesta puhtaudesta.
1994 kirjan salanimen takaa paljastui kuitenkin nainen, eikä kuka tahansa nainen. Sorbonnesta englannin tutkintonsa hakenut Dominique Aury käänsi ensimmäisenä ranskaksi mm. Evelyn Waughin, Virginia Woolfin, F. Scott Fitzgeraldin ja T. S. Eliotin tekstejä ja sai paljon kiitosta kirjoituksillaan Ranskan kirjallisuudesta. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat mm. André Gide ja Camus. Hänen kertomuksesta kirjan taustoista auttaa paremmin ymmärtämään, miksi se tuntuu päähenkiöön samaistumista paremmin palvelevan miespuolisen sivustalukijan tarpeita.
Aury [kirjan tehdessään 47] kirjoitti teoksen rakastetulleen Jean Paulhanille [69], de Sadea ihailevalle arvostetun kirjallisuusjulkaisun päätoimittajalle. ”Kirjoitin sen yksin, hänelle, kiinnostaakseni, miellyttääkseni ja viihdyttääkseni häntä. En ollut enää nuori enkä erityisen sievä. Piti keksiä jotain, joka voisi kiinnittää hänen kaltaisensa miehen huomion.” Kovin sopimatonta, mutta ainakin tässä tapauksessa se toimi. Vaikka Paulhan pysyi naimisissa ja Auryllakin kaiketi oli muita, heidän suhteensa kesti miehen kuolemaan saakka. Minua tämä Auryn oma tarina kosketti jostain syystä paljon hänen kirjaansa enemmän.
Lopuksi on tapana kysyä, mitä tästä kaikesta opimme? Että menestysromaanin kirjoittaminen on hyvä konsti iskeä ranskalaisia intellektuelleja?
Toinen mahdollinen opetus voisi kuulua 80-vuotiaan Auryn huumoria mukaillen: ”Naiset ovat aivan yhtä siveettömiä kuin miehetkin. Kukaan ei vain ole huomannut sitä.”
Reippaista kidutussessioistaan huolimatta teos jätti kylmäksi. Ensin ajattelin sen johtuvan siitä, että 2000-luvun prostituutiotutkijana olen liian tottunut kaiken maailman erikoisuuksiin. Lopulta päädyin kuitenkin ajattelemaan, että kyse oli kerronnan tavasta: vaikka jokainen peräaukon suurennustoimenpide ja korsetin kiristys käytiin läpi tunnollisesti, vain hyvin harvoin kirjailija kertoi mitään siitä, miten päähenkilö koki kohtelunsa. Eikö hän ollut yhtään ihmeissään huomatessaan nauttivansa raa’asta alistetuksi tulemisesta? Saiko joukkoraiskauksen jälkeen hyvin unen päästä kiinni? Millaisen prosessin kautta masokismin maailmaa tuntematon nuori nainen päätyy ylpeänä esittelemään häpyhuuliinsa lävistettyjä painavia metallirenkaita, joista kaikki voivat lukea hänen herransa nimen?
Ehkä juuri tämä kuvauksen ulkokohtaisuus on saanut vuosikymmenten aikana lukijat arvelemaan, että kirja olisi miehen kirjoittama. Sitä paitsi miehen tekstinä se oli helpompi hyväksyä. Toki sadistinen mieskirjailija olisi poliittisesti epäkorrekti, mutta ranskalaisittain ei nyt suorastaan poikkeuksellinen ajatus. Sen sijaan nainen, joka vaatisi tulla alistetuksi – naisten emansipaatiota (ainakin puheissa) raivokkaasti kannattaneessa maassa sille ei ollut edes sanaa. Puhumattakaan miten se loukkasi vuosituhantisia käsityksiä naisen seksuaalisesta puhtaudesta.
1994 kirjan salanimen takaa paljastui kuitenkin nainen, eikä kuka tahansa nainen. Sorbonnesta englannin tutkintonsa hakenut Dominique Aury käänsi ensimmäisenä ranskaksi mm. Evelyn Waughin, Virginia Woolfin, F. Scott Fitzgeraldin ja T. S. Eliotin tekstejä ja sai paljon kiitosta kirjoituksillaan Ranskan kirjallisuudesta. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat mm. André Gide ja Camus. Hänen kertomuksesta kirjan taustoista auttaa paremmin ymmärtämään, miksi se tuntuu päähenkiöön samaistumista paremmin palvelevan miespuolisen sivustalukijan tarpeita.
Aury [kirjan tehdessään 47] kirjoitti teoksen rakastetulleen Jean Paulhanille [69], de Sadea ihailevalle arvostetun kirjallisuusjulkaisun päätoimittajalle. ”Kirjoitin sen yksin, hänelle, kiinnostaakseni, miellyttääkseni ja viihdyttääkseni häntä. En ollut enää nuori enkä erityisen sievä. Piti keksiä jotain, joka voisi kiinnittää hänen kaltaisensa miehen huomion.” Kovin sopimatonta, mutta ainakin tässä tapauksessa se toimi. Vaikka Paulhan pysyi naimisissa ja Auryllakin kaiketi oli muita, heidän suhteensa kesti miehen kuolemaan saakka. Minua tämä Auryn oma tarina kosketti jostain syystä paljon hänen kirjaansa enemmän.
Lopuksi on tapana kysyä, mitä tästä kaikesta opimme? Että menestysromaanin kirjoittaminen on hyvä konsti iskeä ranskalaisia intellektuelleja?
Toinen mahdollinen opetus voisi kuulua 80-vuotiaan Auryn huumoria mukaillen: ”Naiset ovat aivan yhtä siveettömiä kuin miehetkin. Kukaan ei vain ole huomannut sitä.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
