Tampere sai pormestarin

Nyt on Tampereella pormestari. Jotain kai eilisestä valtuustosta pitää kirjoittaa, vaikka kaiken sen laskelmoinnin, kaupankäynnin, dramatiikan ja juonittelun keskeltä on vaikea löytää mitään järkevää sanottavaa. Pelin ratkaisi lopulta vihreiden enemmistön ryhmittyminen kokoomuksen Timo P. Niemisen taakse.

Olen suhtautunut pormestarimalliin vähän varauksellisesti – ei niin että se olisi pahasta, mutta arvelin, ettei se juuri tee eroa vanhaan kanpunginjohtajajärjestelmään. Eilisen jälkeen en ole niin varma: ensimmäistä kertaa minun valtuustoaikanani (tai ylipäätään sotien jälkeen?) kokoomus-demari –akseli rakoili selvästi. Kyse ei ollut vain puheenjohtajakisasta. Kukin valituksi tulleista apulaispormestareista sai vähemmän kuin ”kolmosten” äänet. Voi olla, että tätä kautta pormestarimalliin siirtyminen todella edustaa uutta aikakautta Tampereen kunnallispolitiikassa.

Murrosvaiheiden etuna on, että kun vanha järjestys järkkyy, se antaa tilaa rakentaa uutta. Voi olla, että tulevaisuuden kunnallispolitiikka Tampereella merkitsee avoimempaa ja reilumpaa päätöksentekoa, jossa perustelujen painoarvo kasvaa ja valtasuhteiden merkitys vähenee. Murros antaa mahdollisuuden kehittää toimintatapaa, jossa Tampere pyrkisi edelläkävijäksi muutenkin kuin elinkeinopolitiikassa.

Toisaalta murrosvaiheiden heikkoutena on, että lopputulos on aina epävarma. Siksi vallitsevan säilyttäminen on niin suosittua. Kuten eräs pitkäaikainen valtuutettu kokouksen edellä paheksui ”mitä demokratiaa tämä tällainen on, että valtuuston kokoukseen mennään ilman valmiita päätöksiä!” Edessä voi olla uudenlaisia valtaryhmittymiä vanhanmallisilla toimintatavoilla, nyt vain entisestään porvarillisemmassa hegemoniassa.

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.