Che Guevaran tytär

Tänään olemme toipuneet (sen verran kuin on ollut aikaa) Che Guevaran tyttären Aleidan vierailusta. Tampereella eilen illalla pidetty puhetilaisuus oli menestys: 500 ihmistä täytti työväentalon konserttisalin täpötäyteen. Osa ihmisistä joutui kuuntelemaan seisaaltaan koko kaksituntisen tilaisuuden. Yleisö sai mitä halusi. Aleida oli selvästi vakuuttava ja tunteita nostattava puhuja. Minulle hän oli kuitenkin paljon vakuuttavampi kontatessaan aamulla keittiömme lattialla yhdessä nuorimman lapseni kanssa kuin esitelmöidessään täpötäydelle salille.

Aleidan vierailu sai minut taas miettimään Latinalaisen Amerikan - ja toki muunkin kolmannen maailman - asioita, joita aiemminkin olen blogissani sivunnut. Che Guevaran vanhimpana tyttärenä Aleidalla on ollut vapaa pääsy mantereen yhteiskunnallisten muutosliikkeiden sisäpiireihin. Hänen näkemyksensä on, että vielä ei ole aika soittaa torvia voiton kunniaksi, mutta Latinalaisen Amerikan uusi aika on kuitenkin alkanut. Itse yritän olla optimisti, vaikka tietenkin tosiasia on, että USA suunnittelee kataluuksiaan uusien vasemmistohallitusten pään menoksi, kuten saamassani kommentissa aivan oikein todetaan. Aleidan mukaan on kuitenkin yritettävä. "On parempi kuolla puolustaessaan omaa pientä maaplänttiään kuin kuolla nälkään", sanoi brasilialainen maattomien liikkeen aktiivi Rosa, joka kuoli juuri niin.

Aleida heitti myös haasteen meille suomalaisille: uskallammeko tunnustaa, että rikkaiden maiden hyvinvointi perustuu kehitysmaiden riistoon ja että talouden epätasapaino vain kasvaa? Tätä meidän kaikkien on syytä miettiä, mutta sehän ei pelkästään riitä. Mistä olemme oikeasti valmiita luopumaan? Jos ei itse luovu jostain, ei mitään voi antaa toisille.