Viime vuodet kunnallispolitiikan johtotähtenä on loistanut kustannustietoisuus. Sitä kannattavat niin yksityistäjät kuin julkisten palvelujen puolustajatkin. Sillä perustellaan kuntien sisäistä kauppaleikkiä, jota myös tilaaja-tuottajamalliksi kutsutaan. Taantumasta kulutarkastelu sai vain uutta puhtia. On tuotteistettava ja organisoitava, jotta kustannukset voidaan hinnoitella suoriteperustaisesti.
Minustakin on hauska tietää, mitä lapseni tarhapäivä tai käynti terveyskeskuksessa maksavat. Lisäksi uskon, että vertailu osoittaa kunnallisen palvelun olevan verrattain halpaa ja tehokasta. Siksi olen valtuutettuna kannattanut monia hintatietoisuutta lisääviä uudistuksia.
Ja olen ollut väärässä. Näyttää nimittäin siltä, että tämä yksityiskohtaisten palvelusopimusten solmiminen tuhoaa perinteisiä epävirallisia sopimuksia.
Lahjatalous tarkoittaa systeemiä, jossa tavaroita tai palveluksia jaetaan ilman selkeästi määriteltyä vastavuoroisuutta. Joihinkin lahjatalouden muotoihin kuuluu vastalahjan velvoite, mutta useimmiten tärkein moottori on lahjan antajan nauttima arvostus. Tietyissä kulttuureissa johtajat osoittavat mahtinsa jakamalla lahjoja. Yhtä lailla lahjataloutta ovat myös avoimeen lähdekoodiin perustuva kehitystyö sekä perhejärjestelmä, jossa jokainen sukupolvi kustantaa seuraavan koulutuksen.
Vaikka lahjatalous on periaatteessa markkinatalouden vastakohta, monesti nämä kaksi kietoutuvat yhteen. Lahjataloudesta voidaan puhua silloinkin, kun asiakastyötä tekevä palkansaaja suorittaa tehtäviinsä kuulumattomia palveluksia. Esimerkiksi keskosyksikön sairaanhoitaja voi auttaa vanhempia tallentamaan muistoja menehtyneestä vauvastaan. Tai kodinhoitaja muistaa ostaa vanhuksen mieliviiliä, vaikka se on unohtunut kauppalistasta.
Eivät nämä työntekijät tarjoa extraa saadakseen enemmän palkkaa, vaan koska meidän ihmisten kuuluu auttaa toisiamme. Koska vastikkeeton lahja on osa sitä, mikä ihmisessä on suojelemisen arvoista. Näillä pienillä palveluksilla on valtava sosiaalinen merkitys. Ne rakentavat keskinäistä luottamusta ja pitävät yhteisöjä kasassa. Tutkimuksissa on todettu, että toisten auttaminen kohentaa ihmisen mielialaa ja jopa terveydentilaa. Vastikkeellisesti tehdyillä palveluksilla ei ole vastaavaa vaikutusta.
Siten kustannustietoisuus valitettavasti maksaa meille enemmän kuin rahaa. Kun me tuotteistamme, kohdennamme, arvioimme ja priorisoimme, samalla hävitetään yhteisön liimana toimivaa lahjataloutta. Tarkan, tiukan ja tehokkaan tehtävänkuvan omaavat työntekijät huolehtivat velvollisuuksistaan, mutta kadottavat vähitellen kyvyn ja kiinnostuksen kaikkeen ylimääräiseen: hyvä kun edes määrätyistä töistään selviää.
En ole lainkaan varma, että hintatieto on hintansa väärti.
14.9.10
Seksityöntekijöiden käännytykset lopetettava
“Haluaisin tietää, miten hallituksemme voi karkottaa maasta naisen vain sillä perusteella, että hän on ulkomaalainen prostituoitu? Onko prostituutio rikos? Minun maassani on ollut tapana, että vain rikoksiin syyllistyneet voidaan poistaa maasta. Karkotetaanko ulkomaalaisia naisia siksi, että he syyllistyvät rikokseen myydessään seksiä? Silloinhan prostituution täytyy olla laitonta – miksi sitten annamme omien kansalaistemme tehdä rikoksia?”
Näin puhui Uruguayn edustaja Paulina Luisi, lääkäri ja feministi, vuonna 1924. Kansainliitossa oli tehty esitys ulkomailla prostituutioon syyllistyneiden naisten palauttamista kotimaihinsa. Ääneen lausuttuna tavoitteena olisi ehkäistä naiskauppaa, mutta sopimattomana pidettiin myös etnisten ryhmien välisiä seksisuhteita.
Elettiin maailmansotien välistä aikaa, jolloin bordellilaitos oli monessa maassa viranomaisten suojeluksessa. Esimerkiksi Japani ”pelasti” tuhansia naapurimaissa työskenteleviä japanilaisnaisia omiin bordelleihinsa. Juuri tähän ristiriitaan Luisin puhekin tarttui: oman maan kansalaisten sallittiin myydä seksiä, kun taas ulkomaalaisia rangaistiin samasta toiminnasta.
Luisikin kannatti järjestelmää, jossa halukkaita naisia autettaisiin palaamaan kotiin, mutta vastusti pakkokäännytyksiä. Hänen laillaan monet feministiset järjestöt kritisoivat esitystä myös siitä, että tuohon aikaan ihmisten kansallisuus oli usein epäselvä ja että esitys jättäisi liikaa valtaa poliiseille, vaikka jatkuvasti paljastui tapauksia poliisin korruptiosta ja rasismista. Jossain vaiheessa kokousta Luisi kiukustui syyttämään vastapuolta protektionismistakin.
Viime vuosisadan alussa monet edistykselliset ihmiset ajattelivat, että globalisaation edetessä tällaiset esitykset jäävät menneisyyteen. Eivät he olisi uskoneet, että vielä lähes sata vuotta myöhemmin Suomen kaltainen maa noudattaa tiukkaa erottelua – ulkomaalaisen ei tarvitse edes myydä seksiä, jo pelkkä epäily prostituutioaikeista riittää käännytysperusteeksi.
Kun ulkomaalaislain käännytyspykälä 1990-luvulla hyväksyttiin, olivat perustelut samoja kuin Luisin aikana: tällä ehkäistäisiin ihmiskauppaa ja kansainvälistä rikollisuutta. Ulkomaalaisen naisen myymä seksi nähtiin ihan eri asiana, se oli syntisempää, tautisempaa, rikollisempaa ja moraalittomampaa kuin suomalaisten tarjoama puhdas elovena-seksi. Suomessa pysyvästi asuvat saavat edelleen myydä seksiä, kunhan tekevät sen itsenäisesti, siis ilman parittajaa.
Valitettavasti myös lain vaikutukset ovat olleet saman suuntaisia kuin jo vuosisata sitten epäiltiin. Käännytysuhan alaiset seksityöntekijät ovat suojattomampia ja heikommassa asemassa kuin suomalaiset. He kohtaavat useammin väkivaltaa, ovat useammin paritettuja ja uskaltavat varsin harvoin turvata poliisiin. Näistä syistä johtuen he myös joutuvat myymään halvemmalla ja siten ottamaan enemmän asiakkaita kuin suomalaiset kollegansa.
Ikävintä laissa on, että kun todisteita seksin myynnistä ei tarvita, sitä voidaan käyttää kaikkien (köyhien) naisten rajakontrolliin. Siten siitä on tullut moderni väline naisten liikkuvuuden hallintaan – aivan kuten vuosisadan alun feministit pelkäsivätkin.
Näin puhui Uruguayn edustaja Paulina Luisi, lääkäri ja feministi, vuonna 1924. Kansainliitossa oli tehty esitys ulkomailla prostituutioon syyllistyneiden naisten palauttamista kotimaihinsa. Ääneen lausuttuna tavoitteena olisi ehkäistä naiskauppaa, mutta sopimattomana pidettiin myös etnisten ryhmien välisiä seksisuhteita.
Elettiin maailmansotien välistä aikaa, jolloin bordellilaitos oli monessa maassa viranomaisten suojeluksessa. Esimerkiksi Japani ”pelasti” tuhansia naapurimaissa työskenteleviä japanilaisnaisia omiin bordelleihinsa. Juuri tähän ristiriitaan Luisin puhekin tarttui: oman maan kansalaisten sallittiin myydä seksiä, kun taas ulkomaalaisia rangaistiin samasta toiminnasta.
Luisikin kannatti järjestelmää, jossa halukkaita naisia autettaisiin palaamaan kotiin, mutta vastusti pakkokäännytyksiä. Hänen laillaan monet feministiset järjestöt kritisoivat esitystä myös siitä, että tuohon aikaan ihmisten kansallisuus oli usein epäselvä ja että esitys jättäisi liikaa valtaa poliiseille, vaikka jatkuvasti paljastui tapauksia poliisin korruptiosta ja rasismista. Jossain vaiheessa kokousta Luisi kiukustui syyttämään vastapuolta protektionismistakin.
Viime vuosisadan alussa monet edistykselliset ihmiset ajattelivat, että globalisaation edetessä tällaiset esitykset jäävät menneisyyteen. Eivät he olisi uskoneet, että vielä lähes sata vuotta myöhemmin Suomen kaltainen maa noudattaa tiukkaa erottelua – ulkomaalaisen ei tarvitse edes myydä seksiä, jo pelkkä epäily prostituutioaikeista riittää käännytysperusteeksi.
Kun ulkomaalaislain käännytyspykälä 1990-luvulla hyväksyttiin, olivat perustelut samoja kuin Luisin aikana: tällä ehkäistäisiin ihmiskauppaa ja kansainvälistä rikollisuutta. Ulkomaalaisen naisen myymä seksi nähtiin ihan eri asiana, se oli syntisempää, tautisempaa, rikollisempaa ja moraalittomampaa kuin suomalaisten tarjoama puhdas elovena-seksi. Suomessa pysyvästi asuvat saavat edelleen myydä seksiä, kunhan tekevät sen itsenäisesti, siis ilman parittajaa.
Valitettavasti myös lain vaikutukset ovat olleet saman suuntaisia kuin jo vuosisata sitten epäiltiin. Käännytysuhan alaiset seksityöntekijät ovat suojattomampia ja heikommassa asemassa kuin suomalaiset. He kohtaavat useammin väkivaltaa, ovat useammin paritettuja ja uskaltavat varsin harvoin turvata poliisiin. Näistä syistä johtuen he myös joutuvat myymään halvemmalla ja siten ottamaan enemmän asiakkaita kuin suomalaiset kollegansa.
Ikävintä laissa on, että kun todisteita seksin myynnistä ei tarvita, sitä voidaan käyttää kaikkien (köyhien) naisten rajakontrolliin. Siten siitä on tullut moderni väline naisten liikkuvuuden hallintaan – aivan kuten vuosisadan alun feministit pelkäsivätkin.
5.9.10
Tunnustaudun ankeuttajaksi
Suomalaisia on väitetty turhan vaatimattomiksi. Se ei enää tänä himasten, sarasvoiden ja jungnereiden aikana pidä paikkaansa. Pikemminkin julkisuuskeskustelu vilisee maailman parhaasta kansasta kertovia sankarimyyttejä, joita vaalitaan ja kasvatellaan. Jos joku uskaltaa epäillä Suomen tai suomalaisten erinomaisuutta, on hän ilonpilaaja, yhteistä konsensusta uhkaava ankeuttaja. Sellaisten kanssa ei leikitä.
Kukapa uskaltaisi kieltää, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tätä tasa-arvoisempaa maata saa hakea. Paitsi että viimeiset 20 vuotta kansalaisten tuloerot ovat kasvaneet, samoin kuin terveyserot – terveydenhoitojärjestelmämme on sekä tehokkuudessa että tasa-arvoisuudessa pudonnut OECD-maiden keskikastiin. Suomessa saa aivan erinomaista hoitoa, jos on rahaa maksaa siitä.
Myös koulutusjärjestelmämme on edelleen maailman huippua, mitattiin sitä sitten oppimistuloksilla tai masennuksesta kärsivien oppilaiden määrällä. Ennen kaikkea Suomi voi tietenkin ylpeillä lahjomattomalla ja oikeudenmukaisella hallinnollaan. Silloin ei tietenkään muisteta kuukausia kestänyttä poliitikkojen lahjusskandaalia, eikä puhuta siitä, miten esimerkiksi siirtotyöläisiin kohdistuneet rikokset jäävät poliisilta tutkimatta.
Tämän suomalaisen menestystarinan taustalla on talvisodan henki, joka hautasi kansalaissodan arvet ja teki suomalaisista yhtenäisen kansan. Vain tosi ankeuttaja voi muistaa, ettei yhtenäisyys ihan aukotonta ollut: Sodan alkaessa kaikki ”epäluotettavat” kiikutettiin kiireesti telkien taakse eikä puolelle reservistä uskallettu kapinan pelossa antaa asetta käteen. Vielä sodan jälkeenkin joka neljäs veteraani äänesti neuvostouskollisia kommunisteja.
Myytti on tarina, jossa on sekä totta että tarua. Siksi ne ovat niin vahvoja - niissä yhdistyy totuuden siemen ja sadun taianomaisuus. Kaikki yhteisöt tarvitsevat myyttejä, mutta ei ole samantekevää, mitä tarinoita vaalitaan. Itsenäisyyspäivämme olisi takuulla hauskempi, jos hävittyjen sotien sijaan juhlisimme suomen kieltä ja kulttuuria. Ja yhteiskunnalliset ongelmat tulisivat pikemmin ratkaistua, jos niiden tunnustaminen ei uhkaisi kansallista itsetuntoa.
Kukapa uskaltaisi kieltää, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tätä tasa-arvoisempaa maata saa hakea. Paitsi että viimeiset 20 vuotta kansalaisten tuloerot ovat kasvaneet, samoin kuin terveyserot – terveydenhoitojärjestelmämme on sekä tehokkuudessa että tasa-arvoisuudessa pudonnut OECD-maiden keskikastiin. Suomessa saa aivan erinomaista hoitoa, jos on rahaa maksaa siitä.
Myös koulutusjärjestelmämme on edelleen maailman huippua, mitattiin sitä sitten oppimistuloksilla tai masennuksesta kärsivien oppilaiden määrällä. Ennen kaikkea Suomi voi tietenkin ylpeillä lahjomattomalla ja oikeudenmukaisella hallinnollaan. Silloin ei tietenkään muisteta kuukausia kestänyttä poliitikkojen lahjusskandaalia, eikä puhuta siitä, miten esimerkiksi siirtotyöläisiin kohdistuneet rikokset jäävät poliisilta tutkimatta.
Tämän suomalaisen menestystarinan taustalla on talvisodan henki, joka hautasi kansalaissodan arvet ja teki suomalaisista yhtenäisen kansan. Vain tosi ankeuttaja voi muistaa, ettei yhtenäisyys ihan aukotonta ollut: Sodan alkaessa kaikki ”epäluotettavat” kiikutettiin kiireesti telkien taakse eikä puolelle reservistä uskallettu kapinan pelossa antaa asetta käteen. Vielä sodan jälkeenkin joka neljäs veteraani äänesti neuvostouskollisia kommunisteja.
Myytti on tarina, jossa on sekä totta että tarua. Siksi ne ovat niin vahvoja - niissä yhdistyy totuuden siemen ja sadun taianomaisuus. Kaikki yhteisöt tarvitsevat myyttejä, mutta ei ole samantekevää, mitä tarinoita vaalitaan. Itsenäisyyspäivämme olisi takuulla hauskempi, jos hävittyjen sotien sijaan juhlisimme suomen kieltä ja kulttuuria. Ja yhteiskunnalliset ongelmat tulisivat pikemmin ratkaistua, jos niiden tunnustaminen ei uhkaisi kansallista itsetuntoa.
29.7.10
Mikä on avioliitto?
Viikonlopun keskustelunaiheita on piispa Eero Huovisen ehdotus, että sukupuolineutraalin avioliittolain toteutuessa luterilainen kirkko voisi luopua vihkimisoikeudestaan. Tällöin parit vihittäisiin oikeuskelpoiseen liittoon maistraatissa, jonka jälkeen kirkko voisi suorittaa seremoniallisen siunauksen.
Pidän Huovisen perusteluja huonoina: Huovinen taustoittaa kantaansa ”luonnonoikeudellisella ihmiskäsityksellä ja luterilaisella uskolla”, jotka sallivat vain miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamisen. Epäselväksi jää, mikä luonnonoikeudellinen ihmiskäsitys on – avioliitto sinälläänhän kuuluu enemmän kulttuurin kuin biologian alueelle. Uskonnolliseen traditioon vetoaminen on sekin ongelmallista, sillä kristinusko on olemassaolonsa aikana useita kertoja tarkistanut kantojaan ja muuttanut traditioitaan. Avioliitto ei edes kuulu alkuperäisiin sakramentteihin, vaan aina 900-luvulle asti sitä pidettiin ennen kaikkea maallis-juridisena sopimuksena.
Silti, kannatan lämpimästi Huovisen ehdotusta vihkimisoikeuden maallistamisesta. Uskon, että seuraukset voisivat olla sekä kirkon että muun yhteiskunnan kannalta positiivisia.
Vihkimisoikeudesta luopuminen voisi olla askel kohti valtion ja luterilaisen kirkon erottamista toisistaan. Valitettavasti kirkon viranomaistehtävät ovat johtaneet siihen, että kirkosta on tullut enemmän virasto kuin hengellinen keskus. Itse soisin kirkolla olevan enemmän aikaa Jumalalle ja vähemmän paperitöille.
Tällainen ero myös tasapainottaisi Suomessa toimivien kirkkojen keskinäistä asemaa. Huovisen ehdottama käytäntö on toiminut meillä useissa pienissä uskonyhteisöissä jo kauan. Lisäksi valtionkirkotkin suorittavat pelkän siunauksen esimerkiksi silloin, jos jompikumpi pariskunnasta ei kuulu kirkkoon.
Ehkä kuitenkin oleellisempi kysymys on, mitä me ylipäätään ymmärrämme avioliitolla. Jos avioliitto määritellään Jumalan ja morsiusparin sopimukseksi, silloin on kirkon asia päättää, vihkiikö se samaa sukupuolta olevia. Tällöin avioliittoa ei pidä säädellä lailla, mutta sillä ei myöskään pitäisi olla juridista tai taloudellista sitovuutta.
Jos taas avioliitto mielletään aikuisten ihmisten maalliseksi sopimukseksi, silloin ei ole mitään syytä rajata sitä sukupuolten tai sopijapuolten määrän mukaan. Silloin kyseessä olisi kahden tai useamman, miehen tai naisen keskinäinen sopimus, jolle joissakin tapauksissa voitaisiin erikseen hakea kirkollinen siunaus.
Pidän Huovisen perusteluja huonoina: Huovinen taustoittaa kantaansa ”luonnonoikeudellisella ihmiskäsityksellä ja luterilaisella uskolla”, jotka sallivat vain miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamisen. Epäselväksi jää, mikä luonnonoikeudellinen ihmiskäsitys on – avioliitto sinälläänhän kuuluu enemmän kulttuurin kuin biologian alueelle. Uskonnolliseen traditioon vetoaminen on sekin ongelmallista, sillä kristinusko on olemassaolonsa aikana useita kertoja tarkistanut kantojaan ja muuttanut traditioitaan. Avioliitto ei edes kuulu alkuperäisiin sakramentteihin, vaan aina 900-luvulle asti sitä pidettiin ennen kaikkea maallis-juridisena sopimuksena.
Silti, kannatan lämpimästi Huovisen ehdotusta vihkimisoikeuden maallistamisesta. Uskon, että seuraukset voisivat olla sekä kirkon että muun yhteiskunnan kannalta positiivisia.
Vihkimisoikeudesta luopuminen voisi olla askel kohti valtion ja luterilaisen kirkon erottamista toisistaan. Valitettavasti kirkon viranomaistehtävät ovat johtaneet siihen, että kirkosta on tullut enemmän virasto kuin hengellinen keskus. Itse soisin kirkolla olevan enemmän aikaa Jumalalle ja vähemmän paperitöille.
Tällainen ero myös tasapainottaisi Suomessa toimivien kirkkojen keskinäistä asemaa. Huovisen ehdottama käytäntö on toiminut meillä useissa pienissä uskonyhteisöissä jo kauan. Lisäksi valtionkirkotkin suorittavat pelkän siunauksen esimerkiksi silloin, jos jompikumpi pariskunnasta ei kuulu kirkkoon.
Ehkä kuitenkin oleellisempi kysymys on, mitä me ylipäätään ymmärrämme avioliitolla. Jos avioliitto määritellään Jumalan ja morsiusparin sopimukseksi, silloin on kirkon asia päättää, vihkiikö se samaa sukupuolta olevia. Tällöin avioliittoa ei pidä säädellä lailla, mutta sillä ei myöskään pitäisi olla juridista tai taloudellista sitovuutta.
Jos taas avioliitto mielletään aikuisten ihmisten maalliseksi sopimukseksi, silloin ei ole mitään syytä rajata sitä sukupuolten tai sopijapuolten määrän mukaan. Silloin kyseessä olisi kahden tai useamman, miehen tai naisen keskinäinen sopimus, jolle joissakin tapauksissa voitaisiin erikseen hakea kirkollinen siunaus.
9.7.10
Miljoonan ihmisen marginaali?
Puhe työelämän prekarisaatiosta on ollut tapana kuitata sillä, että kyse on marginaali-ilmiöstä. Niin minäkin aluksi luulin.
Prekarisaatiossa puhutaan huomattavan laajasta ilmiöstä: koko elämän epävarmistumisesta työelämän muutoksen myötä. Pätkätyöläisetkin kertovat prekariaatista, mutta ilmiö ei rajoitu heihin tai mihinkään muuhun kategorisesti määriteltävissä olevaan ihmisryhmään. Pikemminkin se viittaa yleiseen tendenssiin, joka sitten koskettaa ihmisiä vaihtelevalla intensiteetillä.
Prekariaatti tarkoittaa ihmisiä, joiden tulonhankinta on luonteeltaan epävarmaa ja heikosti ennakoitavissa. Kyse on epävarmuuden, mielivallan ja ennakoimattomuuden kokemuksesta. Kyse on riskien yksilöitymisestä. Prekaari ei voi ottaa työn kestoa ja sisältöä ei itsestäänselvyytenä, ja tiettyä työtä tehdessään on aina syytä varmistella jo seuraavia töitä.
Palkkatyön epävarmistumisen (pätkätyöt, irtisanomiset, vuokratyö), rinnalla epävarmuus näkyy palkkatyöstä poikkeavien ansaintamuotojen yleistymisenä (apurahat, palkkiot loppusuorituksesta). Yksi merkittävä muutos on yrittäjyyden ja yrittäjänkaltaisten töiden lisääntyminen. Itsen ja perheen uusintaminen edellyttää useita päällekkäisiä ja lomittaisia tulonlähteitä. Niin sanotun pääasiallisen työn ohella on taloutta vakautettava sivutöillä, harmailla töillä, sosiaalituilla, elatusmaksuilla sekä virallisilla ja epävirallisilla luottojärjestelyillä.
Koska prekarisaatio ei erotu perinteisestä työelämästä selkeästi erillisenä kategoriana, emme tiedä, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse. Muutamia työmarkkinastatuksensa perusteella kohtuullisen prekaareja ryhmiä yhdistelemällä voi kuitenkin todeta, että kyse on varsin huomattavasta osasta työmarkkinoita: kun työttömät, pätkätyöläiset, vuokratyöntekijät, osa-aikaiset ja yksinyrittäjät lasketaan yhteen, tullaan yhdeksäänsataan tuhanteen. Jo näiden ryhmien yhteisosuus muodostaa kolmanneksen virallisesta työvoimasta (yhteensä 2703 000 henkeä vuonna 2008).
Suurelta osin prekaareja ryhmiä suomalaisilla työmarkkinoilla
Työttömiä: 172 000 (vuonna 2008) / 221 000 (vuonna 2009)
Määräaikaisissa työsuhteissa: 332 000 / 310 000
Vuokratyöntekijät: 31 000 / 23 000
Yksinyrittäjät (pl. maa-, metsä-, ja kalatalous): 154 000 / 160 000
Osa-aikatyö (jatkuva): 196 000 / 201 000
Yhteensä: 885 000 / 915 000
(Lähde: Työvoimatutkimus 2009. Tilastokeskus.)
Luvut ovat tietenkin siinä mielessä suuntaa antavia, että ne sisältävät myös vähemmän prekaareja. Esimerkiksi osa-aikaeläkeläisiä ei voida pitää tyypillisenä prekariaattina. Toisaalta laskuistani jää pois monia, esimerkiksi pimeä työ, apurahatutkijat sekä muutaman hengen pienyritykset ja osuuskunnat. Kokonaisuudessaan prekaarin työvoiman määrä noussee lähelle miljoonaa.
Se on aika iso porukka, marginaaliksi.
Työn epävarmuuden lisäksi prekariaattia yhdistää sopimattomuus palkkatyönormiin, siis siihen hyvinvointivaltion ja työmarkkinajärjestelmän ydinoletukseen, jossa yksilön elämä muodostuu pysyvästä työsuhteesta, josta saatu tulo riittää ydinperheen uudistamiseen. Tämä on tärkeää, sillä suomalaisessa mallissa myös merkittävä osa sosiaalisista tulonsiirroista, koulutusinstituutiot ja poliittinen järjestelmä ovat pitkälti sidoksissa palkkatyönormiin.
Jos poikkeuksiksi mielletty prekariaatti muodostaa lähes puolet työmarkkinoista, on aiheellista kysyä, missä määrin järjestelmän rakentaminen palkkatyönormille itse asiassa tarkoittaa vahvemman oikeuden käyttöä.
Prekarisaatiossa puhutaan huomattavan laajasta ilmiöstä: koko elämän epävarmistumisesta työelämän muutoksen myötä. Pätkätyöläisetkin kertovat prekariaatista, mutta ilmiö ei rajoitu heihin tai mihinkään muuhun kategorisesti määriteltävissä olevaan ihmisryhmään. Pikemminkin se viittaa yleiseen tendenssiin, joka sitten koskettaa ihmisiä vaihtelevalla intensiteetillä.
Prekariaatti tarkoittaa ihmisiä, joiden tulonhankinta on luonteeltaan epävarmaa ja heikosti ennakoitavissa. Kyse on epävarmuuden, mielivallan ja ennakoimattomuuden kokemuksesta. Kyse on riskien yksilöitymisestä. Prekaari ei voi ottaa työn kestoa ja sisältöä ei itsestäänselvyytenä, ja tiettyä työtä tehdessään on aina syytä varmistella jo seuraavia töitä.
Palkkatyön epävarmistumisen (pätkätyöt, irtisanomiset, vuokratyö), rinnalla epävarmuus näkyy palkkatyöstä poikkeavien ansaintamuotojen yleistymisenä (apurahat, palkkiot loppusuorituksesta). Yksi merkittävä muutos on yrittäjyyden ja yrittäjänkaltaisten töiden lisääntyminen. Itsen ja perheen uusintaminen edellyttää useita päällekkäisiä ja lomittaisia tulonlähteitä. Niin sanotun pääasiallisen työn ohella on taloutta vakautettava sivutöillä, harmailla töillä, sosiaalituilla, elatusmaksuilla sekä virallisilla ja epävirallisilla luottojärjestelyillä.
Koska prekarisaatio ei erotu perinteisestä työelämästä selkeästi erillisenä kategoriana, emme tiedä, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse. Muutamia työmarkkinastatuksensa perusteella kohtuullisen prekaareja ryhmiä yhdistelemällä voi kuitenkin todeta, että kyse on varsin huomattavasta osasta työmarkkinoita: kun työttömät, pätkätyöläiset, vuokratyöntekijät, osa-aikaiset ja yksinyrittäjät lasketaan yhteen, tullaan yhdeksäänsataan tuhanteen. Jo näiden ryhmien yhteisosuus muodostaa kolmanneksen virallisesta työvoimasta (yhteensä 2703 000 henkeä vuonna 2008).
Suurelta osin prekaareja ryhmiä suomalaisilla työmarkkinoilla
Työttömiä: 172 000 (vuonna 2008) / 221 000 (vuonna 2009)
Määräaikaisissa työsuhteissa: 332 000 / 310 000
Vuokratyöntekijät: 31 000 / 23 000
Yksinyrittäjät (pl. maa-, metsä-, ja kalatalous): 154 000 / 160 000
Osa-aikatyö (jatkuva): 196 000 / 201 000
Yhteensä: 885 000 / 915 000
(Lähde: Työvoimatutkimus 2009. Tilastokeskus.)
Luvut ovat tietenkin siinä mielessä suuntaa antavia, että ne sisältävät myös vähemmän prekaareja. Esimerkiksi osa-aikaeläkeläisiä ei voida pitää tyypillisenä prekariaattina. Toisaalta laskuistani jää pois monia, esimerkiksi pimeä työ, apurahatutkijat sekä muutaman hengen pienyritykset ja osuuskunnat. Kokonaisuudessaan prekaarin työvoiman määrä noussee lähelle miljoonaa.
Se on aika iso porukka, marginaaliksi.
Työn epävarmuuden lisäksi prekariaattia yhdistää sopimattomuus palkkatyönormiin, siis siihen hyvinvointivaltion ja työmarkkinajärjestelmän ydinoletukseen, jossa yksilön elämä muodostuu pysyvästä työsuhteesta, josta saatu tulo riittää ydinperheen uudistamiseen. Tämä on tärkeää, sillä suomalaisessa mallissa myös merkittävä osa sosiaalisista tulonsiirroista, koulutusinstituutiot ja poliittinen järjestelmä ovat pitkälti sidoksissa palkkatyönormiin.
Jos poikkeuksiksi mielletty prekariaatti muodostaa lähes puolet työmarkkinoista, on aiheellista kysyä, missä määrin järjestelmän rakentaminen palkkatyönormille itse asiassa tarkoittaa vahvemman oikeuden käyttöä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
