29.7.10

Mikä on avioliitto?

Viikonlopun keskustelunaiheita on piispa Eero Huovisen ehdotus, että sukupuolineutraalin avioliittolain toteutuessa luterilainen kirkko voisi luopua vihkimisoikeudestaan. Tällöin parit vihittäisiin oikeuskelpoiseen liittoon maistraatissa, jonka jälkeen kirkko voisi suorittaa seremoniallisen siunauksen.

Pidän Huovisen perusteluja huonoina: Huovinen taustoittaa kantaansa ”luonnonoikeudellisella ihmiskäsityksellä ja luterilaisella uskolla”, jotka sallivat vain miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamisen. Epäselväksi jää, mikä luonnonoikeudellinen ihmiskäsitys on – avioliitto sinälläänhän kuuluu enemmän kulttuurin kuin biologian alueelle. Uskonnolliseen traditioon vetoaminen on sekin ongelmallista, sillä kristinusko on olemassaolonsa aikana useita kertoja tarkistanut kantojaan ja muuttanut traditioitaan. Avioliitto ei edes kuulu alkuperäisiin sakramentteihin, vaan aina 900-luvulle asti sitä pidettiin ennen kaikkea maallis-juridisena sopimuksena.

Silti, kannatan lämpimästi Huovisen ehdotusta vihkimisoikeuden maallistamisesta. Uskon, että seuraukset voisivat olla sekä kirkon että muun yhteiskunnan kannalta positiivisia.

Vihkimisoikeudesta luopuminen voisi olla askel kohti valtion ja luterilaisen kirkon erottamista toisistaan. Valitettavasti kirkon viranomaistehtävät ovat johtaneet siihen, että kirkosta on tullut enemmän virasto kuin hengellinen keskus. Itse soisin kirkolla olevan enemmän aikaa Jumalalle ja vähemmän paperitöille.

Tällainen ero myös tasapainottaisi Suomessa toimivien kirkkojen keskinäistä asemaa. Huovisen ehdottama käytäntö on toiminut meillä useissa pienissä uskonyhteisöissä jo kauan. Lisäksi valtionkirkotkin suorittavat pelkän siunauksen esimerkiksi silloin, jos jompikumpi pariskunnasta ei kuulu kirkkoon.

Ehkä kuitenkin oleellisempi kysymys on, mitä me ylipäätään ymmärrämme avioliitolla. Jos avioliitto määritellään Jumalan ja morsiusparin sopimukseksi, silloin on kirkon asia päättää, vihkiikö se samaa sukupuolta olevia. Tällöin avioliittoa ei pidä säädellä lailla, mutta sillä ei myöskään pitäisi olla juridista tai taloudellista sitovuutta.

Jos taas avioliitto mielletään aikuisten ihmisten maalliseksi sopimukseksi, silloin ei ole mitään syytä rajata sitä sukupuolten tai sopijapuolten määrän mukaan. Silloin kyseessä olisi kahden tai useamman, miehen tai naisen keskinäinen sopimus, jolle joissakin tapauksissa voitaisiin erikseen hakea kirkollinen siunaus.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ongelmahan sanassa "avioliitto" on se, että se on sekä virallisessa kielenkäytössä että puhekielessä molempia - sekä ihmisten välinen asia että kirkollinen asia. En näe varsinaisesti mitään hyvää syytä muuttaa asiaa. Millekään instanssille ei pitäisi antaa oikeutta muuttaa yhteistä kieltä tuolla tavalla.

Vihkioikeuden miettimisen lisäksi kirkko voisi alkaa ajatella tai puhua omasta avioliiton määritelmästään Jumalan tai kirkon siunaamana avioliittona tms., mikäli asia sitä vaivaa. Kirkkohan ei kuitenkaan ole osa maallista hallintoa eikä se voi siten siihen sotkeutua.
Toki myös lakitekstistäkin voitaisiin hävittää sana avioliitto ja alkaa käyttää termiä rekisteröity parisuhde, mutta tämä saattaisi pudottaa sanan kokonaisuudessaan kirkon reviirille, mikä on yhteiskunnallisesti aika iso asia.

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen kysymys. Olen itse ateisti ja tulen perheestä, missä vanhemmat ovat olleet yhdessä yli 30 vuotta ilman mitään papin aamenia. En itsekään perhettä perustaessani kaipaa ylimaallisia instituutioita siihen väliin. Avoliitolla oli varsin pitkään huono kaiku vanhempieni mukaan. Syynä oli kukas muu kuin kirkko, joka ei halunnut kilpailijoita reviirilleen. Tältä kannalta katsoen kirkon ja valtion erottaminen parisuhteesta olisi tervetullut lainmuutos - se veisi yhteiskunnan sekularisaatiota aimo harppauksen eteenpäin.

Saksa ja Ranska ovat voimakkaasti katolisia maita, mutta näissä maissa on kuitenkin tehty selvä pesäero maallisten ja hengellisten instituutioiden välille. Piispa Huovisen esimerkki lienee suoraan lainattu näistä vanhoista sivistysmaista; avioliitto solmitaan maistraatissa, mutta kirkko antaa oman siunauksen niille, jotka se katsoo sen arvoisiksi. Katolisissa maissa kannattaa muistaa, että tätä siunausta ei sitten toista kertaa tipu ;) Siinä mahtaisi kilahtaa monella eronneella heterollakin. Katolisuudessa asenne uskoon on selvästi poikkeava Pohjoismaisesta käsityksestä; meillä usko on jotain sellaista, mikä palvelee yksilön tarpeita, se auttaa vaikeuksissa, se tuo lohtua, kun taas katolisissa maissa ihminen on uskonnon edessä alisteinen. Siellä ei tulkita vaan totellaan.

Toisaalta kirkon ja valtion erottaminen tässä asiassa ei palvele pelkästään sekularisaatiota, vaan kirkko pelkää yhteiskunnallisen muutoksen leviämistä. Kirkko pelkää, että sen hengellisiin oppeihin perustuvaa toimintaa pyrittäisiin kahlitsemaan maallisilla laeilla. Tässä yhteydessä kannattaa ymmärtää, että kirkon sisällä vaikuttava liberaali siipi ei kannata sekularisaatiota, vaan he haluavat juuri tästä syystä pitää kirkon ja valtion yhdessä. Ilman tätä napanuoraa liberaalien vaikutusvalta napsahtaisi lyhyeen kirkossa. Sama reaktio nähtiin, kun Tuomioja ehdotti teologian poistamista yliopistoista. Liberaalit parahtivat kauhusta. Ei enää humanisteja, joilla on sosiologian, psykologian, filosofian ja teologian opintoja, vaan kirkon omia vahvasti oppiin perustavia (fundamentalistisia?) opinahjoja.

Asetelma on tosiaan mielenkiintoinen. Itse ateistina olen asettumassa samalle kannalle kristillisten kanssa, mikä on sinänsä paradoksaalista. Muutoinkin keskustelua seuratessa on alkanut tulla sellainen tunne, että Räsänen on vaarattomampi kuin nämä liberaalit, jotka yrittävät luoda päivitettyä versiota kristinuskosta. En nyt jaksa uskoa, että liberaalien tekohengitys tulee elvyttämään pystyynkuolleen tradition, mutta sen se kyllä aiheuttaa, että tämä instituutio tulee pysymään vielä vuosikymmeniä riesana. Esimerkkinä käykööt muotiin tulleet keskiaikaiset jumalanpilkkalait, jotka eivät kuulu rationaalisuutta ja valistuksen arvoja seuraaviin sivistysvaltioihin.

Arhi Finnsanity kirjoitti...

Luonnonoikeuteen vetomainen on teologisestikin mieletöntä.

Jos katsotaan vain kirkon oppihistoriaa, niin Huovisen idolit ovat pitäneet luontoa kristityn vihollisena.

Ja nyt Huovinen vetoaa johonkin biologis-juridiseen aitouden pseudofilosofiaan luonnon ytimenä ihan pokkana.

Uskomaton tyyppi.

Tomas kirjoitti...

"Epäselväksi jää, mikä luonnonoikeudellinen ihmiskäsitys on – avioliitto sinälläänhän kuuluu enemmän kulttuurin kuin biologian alueelle."

Luonnonoikeuksista (lex naturalis) puhuminen ei viittaa biologiaan. Kyseessä on tietynlainen näkemys joidenkin moraalisten oikeuksien luonteesta.

http://en.wikipedia.org/wiki/Natural_law