Seksityöntekijöiden käännytykset lopetettava

“Haluaisin tietää, miten hallituksemme voi karkottaa maasta naisen vain sillä perusteella, että hän on ulkomaalainen prostituoitu? Onko prostituutio rikos? Minun maassani on ollut tapana, että vain rikoksiin syyllistyneet voidaan poistaa maasta. Karkotetaanko ulkomaalaisia naisia siksi, että he syyllistyvät rikokseen myydessään seksiä? Silloinhan prostituution täytyy olla laitonta – miksi sitten annamme omien kansalaistemme tehdä rikoksia?”

Näin puhui Uruguayn edustaja Paulina Luisi, lääkäri ja feministi, vuonna 1924. Kansainliitossa oli tehty esitys ulkomailla prostituutioon syyllistyneiden naisten palauttamista kotimaihinsa. Ääneen lausuttuna tavoitteena olisi ehkäistä naiskauppaa, mutta sopimattomana pidettiin myös etnisten ryhmien välisiä seksisuhteita.

Elettiin maailmansotien välistä aikaa, jolloin bordellilaitos oli monessa maassa viranomaisten suojeluksessa. Esimerkiksi Japani ”pelasti” tuhansia naapurimaissa työskenteleviä japanilaisnaisia omiin bordelleihinsa. Juuri tähän ristiriitaan Luisin puhekin tarttui: oman maan kansalaisten sallittiin myydä seksiä, kun taas ulkomaalaisia rangaistiin samasta toiminnasta.

Luisikin kannatti järjestelmää, jossa halukkaita naisia autettaisiin palaamaan kotiin, mutta vastusti pakkokäännytyksiä. Hänen laillaan monet feministiset järjestöt kritisoivat esitystä myös siitä, että tuohon aikaan ihmisten kansallisuus oli usein epäselvä ja että esitys jättäisi liikaa valtaa poliiseille, vaikka jatkuvasti paljastui tapauksia poliisin korruptiosta ja rasismista. Jossain vaiheessa kokousta Luisi kiukustui syyttämään vastapuolta protektionismistakin.

Viime vuosisadan alussa monet edistykselliset ihmiset ajattelivat, että globalisaation edetessä tällaiset esitykset jäävät menneisyyteen. Eivät he olisi uskoneet, että vielä lähes sata vuotta myöhemmin Suomen kaltainen maa noudattaa tiukkaa erottelua – ulkomaalaisen ei tarvitse edes myydä seksiä, jo pelkkä epäily prostituutioaikeista riittää käännytysperusteeksi.

Kun ulkomaalaislain käännytyspykälä 1990-luvulla hyväksyttiin, olivat perustelut samoja kuin Luisin aikana: tällä ehkäistäisiin ihmiskauppaa ja kansainvälistä rikollisuutta. Ulkomaalaisen naisen myymä seksi nähtiin ihan eri asiana, se oli syntisempää, tautisempaa, rikollisempaa ja moraalittomampaa kuin suomalaisten tarjoama puhdas elovena-seksi. Suomessa pysyvästi asuvat saavat edelleen myydä seksiä, kunhan tekevät sen itsenäisesti, siis ilman parittajaa.

Valitettavasti myös lain vaikutukset ovat olleet saman suuntaisia kuin jo vuosisata sitten epäiltiin. Käännytysuhan alaiset seksityöntekijät ovat suojattomampia ja heikommassa asemassa kuin suomalaiset. He kohtaavat useammin väkivaltaa, ovat useammin paritettuja ja uskaltavat varsin harvoin turvata poliisiin. Näistä syistä johtuen he myös joutuvat myymään halvemmalla ja siten ottamaan enemmän asiakkaita kuin suomalaiset kollegansa.

Ikävintä laissa on, että kun todisteita seksin myynnistä ei tarvita, sitä voidaan käyttää kaikkien (köyhien) naisten rajakontrolliin. Siten siitä on tullut moderni väline naisten liikkuvuuden hallintaan – aivan kuten vuosisadan alun feministit pelkäsivätkin.