Kaksi politiikkaa

Aina 1800-luvulta lähtien työväenliike on kiistellyt siitä, onko hyväksyttävää osallistua porvarihallitukseen. Oikeaa vastausta ei ole, vaan asia on punnittava joka kerta uudelleen. Hallitus lupaa konkreettisia parannuksia ihmisten elämään, mutta samalla on suostuttava tukemaan omien periaatteiden ja lupausten vastaista kehitystä. Oppositiossa ei tarvitse taipua lehmänkauppoihin, mutta toisaalta ihmisten arkeen vaikuttamiseen on vähemmän pelimerkkejä.

Koko hallituskipuilua voi tarkastella pelinä, jossa liittolaiset ja voimasuhteet vaihtuvat, mutta pelaajia puolueesta toiseen yhdistää sama suppea politiikkakäsitys. Sen mukaan politiikka on yhtä kuin kokoukset, äänestyskartat ja neuvottelutaktiikat. Eduskuntaturnaukseen kutsutaan poliitikot, virkamiehet ja merkittävimmät etujärjestöt ja pelin voittaa se, joka onnistuu nappaamaan tärkeimmät ministerisalkut. Pelaajien valintaan tarvitaan vaalit, mutta alkuvihellyksen jälkeen on äänestäjällä vain seuraajan rooli.

Muitakin näkökulmia olisi tarjolla. Politiikkaa voidaan arvioida laajemmin koko sinä tapahtumaketjuna, jonka seurauksena päätökset lopulta syntyvät. Silloin huomataan, että jokainen uusi laki ja talouslinjaus riippuvat siitä, miten meillä määritellään politiikkaa, historiaa, tulevaisuuden mahdollisuuksia tai ihmisten onnen ehtoja. Niin hallitus kuin oppositiokin ovat alisteisia tälle yleiselle ymmärrykselle, joka arvottaa, rajaa ja määrittelee poliittiset kysymykset. Puolueen vaikutusvaltaa ei suoraan ratkaise sen hallitus/oppositioasema tai edes kannatusprosentti, vaan se, missä määrin se pystyy vaikuttamaan yleiseen mielipiteenmuodostukseen. Esimerkiksi viime vuosien ulkomaalaispolitiikan ykkösvaikuttaja on ollut perussuomalaiset. Sen on onnistunut ohjaamaan lehtikirjoittelua, herättämään kansalaiskeskustelua ja taivuttamaan hallitusta mieleisiinsä linjauksiin.

Politiikkakäsityksen laajentaminen johtaa väistämättä strategian uudelleenarviointiin. Jos vallan ajatellaan tulevan alhaalta, on poliittinen valtataistelukin taistelua siitä, miten asioita yhdistellään ja tehdään ymmärrettäviksi mediassa, pursiseuroilla, kouluissa tai asemabaareissa. Tällöin ei muutoksiakaan yritetä diilata määräenemmistöillä, vaan taivuttelemalla muita puolueita omien näkemysten tueksi. Esimerkiksi pieni oppositiopuolue vihreät onnistui näin nostamaan ympäristöteemat politiikan raskaaseen sarjaan.

Politiikan katunäkökulma ei miellytä ammattipoliitikkoja, koska se siirtää heidät tähdistä avustajan rooliin. Omien tulkintojen vääntäminen yleiseksi mielipiteeksi onnistuu vain puolueelta, joka kykenee rekrytoimaan innostunutta kenttäväkeä ja uusiin avauksiin kykeneviä avaintoimijoita. Sen on rakennettava verkosto, jossa työstetään ja taustoitetaan kilpailevaa ymmärrystä, vallataan keskustelun solmukohtia ja tavoitetaan laajalti myös aktiivipolitiikan ulkopuolisia ihmisiä. Toki poliitikot voivat olla tässä avuksi, mutta ratkaiseva työ tehdään kaukana eduskunnan marmorikäytävistä.

Viime vuosina on puhuttu paljon työurien pituudesta. Yleisen käsityksen mukaan Suomi ei selviä suurten ikäluokkien vanhenemisesta muutoin kuin työuria pidentämällä. Poliittista kiistaa käydäänkin siitä, pitäisikö meidän nyt lisätä ihmisten työvuosia korottamalla eläkeikää vai panostamalla työelämän laatuun. Mikään puolue ei muista tai ainakaan uskalla sanoa ääneen, miten muutama vuosikymmen sitten koko keskustelua olisi pidetty pähkähulluna. Silloin tavoiteltiin työurien lyhentämistä ja tuottavuuden nousun myötä siinä onnistuttiinkin.

Lopulta ei ole oleellista, voittaako työhyvinvointi- vaiko eläkeikäpuolue. Todellinen voittaja on se, joka sai eduskunnan ja koko yhteiskunnan vakuuttuneeksi, ettei näin rikkaalla maalla ole varaa vapaa-aikaan.