Kai se on kallista, jos ei ole rahaa!

Ylläripylläri: valtionvarainministeriö äkkiä havainnut Matin kukkarossaan.

Sen hämmästykseksi vuosien (lähinnä hyvätuloisille suunnatut) veronalennukset ovat johtaneet siihen, ettei julkisella taloudella ole riittävästi rahaa. Nyt 10 miljardin gäppiä ehdotetaan kurottavaksi lähinnä julkisten palveluiden, eläkkeiden ja sosiaaliturvan leikkauksilla. Ne kun tulevat liian kalliiksi.

Minusta ongelma on lähinnä teologinen. Valtionvarainministeriötä on nimittäin jo vuosia hallinnut varhaisiin woodoo-uskontoihin rinnastettava uusliberalismilahko, jonka mielestä staili silkkisolmio on parempi tae asiantuntijuudesta kuin tylsät numerosarjat. Uskossaan varmoille on turha esitellä tilastoja siitä, kuinka tulonsiirrot pienituloisille nostavat kulutusta huomattavasti tehokkaammin kuin sellaisten hyvätuloisten tukeminen, joilla on varaa piilottaa lisäeurot säästötilille.

Lahkon perusdogmin mukaan mikä tahansa ongelma ratkeaa verohelpotuksella. Myyttiä ei lainkaan horjuta, että tähän saakka kikka näyttää toimineen yhtä varmasti kuin sadetanssi - joskus sitä sataa ja joskus ei, mutta syy-seuraussuhde jää kummassakin tapauksessa todistamatta.

Puuttuvia euroja voisi alkaa koota vaikka palauttamalla työnantajien kelamaksun (1 miljardi) sekä peruuttamalla hyvätuloisille suunnatut verohelpotukset (2,5 miljardia). Mukavasti olisi säästänyt myös Kreikan ja Irlannin pankkituen (1,6 + 0,5 miljardia) palautus, mutta koska kyse ei ole vuosittaisesta kertymästä, jätetään sen perkaaminen toiseen kertaan.

Sen sijaan kolikoita löytyy kyllä muualta. Aloittaa voisi esimerkiksi pääomatulojen saattamisesta kunnallisverotuksen piiriin – tällä hetkellähän ansionsa pääomatuloina nostava henkilö maksaa käyttämistään kunnallisista palveluista vain käyttömaksut, mikä ei tietenkään ole reilua muita kuntalaisia kohtaan. Esimerkiksi 19 % veron perusteella uudistus toisi kunnille reilut 2miljardia euroa.

Palkkatuloverotukseen synkronoitu progressiivinen pääomaverotus (kuulemma Suomessa ihan mahdoton, mutta näyttää toimivan monessa muussa OECD-maassa) olisi oikeudenmukainen ja tuottava verouudistus, kuten myös osinkojen verotuksen palauttaminen kattavaksi. Näissä kahdessa vaikutukset ovat sen verran moninaiset, että numeroarviota en uskalla antaa – ihan pienistä summista ei kuitenkaan ole kyse.

Eikä siinä vielä kaikki.

Harmaan talouden myötä menetetyt verotulot arvioidaan noin 5 miljardiin vuodessa. Ainakin puolet (siis 2,5 miljardia) saataisiin kuitenkin talteen poistamalla anonyymi osingonjako, lisäämällä työpaikkojen vero- ja työehtovalvontaa sekä vahvistamalla heikoimmassa asemassa olevien työntekijäryhmien (siirtolaiset, nuoret, vaikeasti työllistyvät) asemaa.

Koko unionin laajuista finanssiveroa odotellessa voidaan meillä toteuttaa varovainen pääomasiirtojen verotus. Miksi rahan kauppaa ei verotettaisi, jos kaikkea muutakin kauppaa verotetaan? Esimerkiksi Lontoon pörssin puolen prosentin leimavero tuottaa briteille 7 miljardia vuodessa. Suomen tuotto olisi tietenkin pienempi, mutta rahaa se on jokainen sata miljoonaa.

Edellä luetellut uudistukset eivät vielä tarkoittaisi radikaaleja muutoksia. Riittää, että muutama virhearvion oikaistaan, pääomatulot saatetaan samalle viivalle palkkatulojen kanssa ja talousrikollisuus otetaan tosissaan. Pienellä stilisoinnilla valtion rahakirstusta riittäisi siis paitsi juokseviin kuluihin, myös hyvinvointipalvelujen kehittämiseen (mille todella onkin tarvetta).

Kyllä valtiovarainministeriökin sen ymmärtää, jahka uskaltautuu vaihtamaan vanhentuneen dogmatisminsa terveeseen arkijärkeen.