9.7.10

Miljoonan ihmisen marginaali?

Puhe työelämän prekarisaatiosta on ollut tapana kuitata sillä, että kyse on marginaali-ilmiöstä. Niin minäkin aluksi luulin.

Prekarisaatiossa puhutaan huomattavan laajasta ilmiöstä: koko elämän epävarmistumisesta työelämän muutoksen myötä. Pätkätyöläisetkin kertovat prekariaatista, mutta ilmiö ei rajoitu heihin tai mihinkään muuhun kategorisesti määriteltävissä olevaan ihmisryhmään. Pikemminkin se viittaa yleiseen tendenssiin, joka sitten koskettaa ihmisiä vaihtelevalla intensiteetillä.

Prekariaatti tarkoittaa ihmisiä, joiden tulonhankinta on luonteeltaan epävarmaa ja heikosti ennakoitavissa. Kyse on epävarmuuden, mielivallan ja ennakoimattomuuden kokemuksesta. Kyse on riskien yksilöitymisestä. Prekaari ei voi ottaa työn kestoa ja sisältöä ei itsestäänselvyytenä, ja tiettyä työtä tehdessään on aina syytä varmistella jo seuraavia töitä.

Palkkatyön epävarmistumisen (pätkätyöt, irtisanomiset, vuokratyö), rinnalla epävarmuus näkyy palkkatyöstä poikkeavien ansaintamuotojen yleistymisenä (apurahat, palkkiot loppusuorituksesta). Yksi merkittävä muutos on yrittäjyyden ja yrittäjänkaltaisten töiden lisääntyminen. Itsen ja perheen uusintaminen edellyttää useita päällekkäisiä ja lomittaisia tulonlähteitä. Niin sanotun pääasiallisen työn ohella on taloutta vakautettava sivutöillä, harmailla töillä, sosiaalituilla, elatusmaksuilla sekä virallisilla ja epävirallisilla luottojärjestelyillä.

Koska prekarisaatio ei erotu perinteisestä työelämästä selkeästi erillisenä kategoriana, emme tiedä, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse. Muutamia työmarkkinastatuksensa perusteella kohtuullisen prekaareja ryhmiä yhdistelemällä voi kuitenkin todeta, että kyse on varsin huomattavasta osasta työmarkkinoita: kun työttömät, pätkätyöläiset, vuokratyöntekijät, osa-aikaiset ja yksinyrittäjät lasketaan yhteen, tullaan yhdeksäänsataan tuhanteen. Jo näiden ryhmien yhteisosuus muodostaa kolmanneksen virallisesta työvoimasta (yhteensä 2703 000 henkeä vuonna 2008).

Suurelta osin prekaareja ryhmiä suomalaisilla työmarkkinoilla

Työttömiä: 172 000 (vuonna 2008) / 221 000 (vuonna 2009)
Määräaikaisissa työsuhteissa: 332 000 / 310 000
Vuokratyöntekijät: 31 000 / 23 000
Yksinyrittäjät (pl. maa-, metsä-, ja kalatalous): 154 000 / 160 000
Osa-aikatyö (jatkuva): 196 000 / 201 000

Yhteensä: 885 000 / 915 000


(Lähde: Työvoimatutkimus 2009. Tilastokeskus.)

Luvut ovat tietenkin siinä mielessä suuntaa antavia, että ne sisältävät myös vähemmän prekaareja. Esimerkiksi osa-aikaeläkeläisiä ei voida pitää tyypillisenä prekariaattina. Toisaalta laskuistani jää pois monia, esimerkiksi pimeä työ, apurahatutkijat sekä muutaman hengen pienyritykset ja osuuskunnat. Kokonaisuudessaan prekaarin työvoiman määrä noussee lähelle miljoonaa.

Se on aika iso porukka, marginaaliksi.

Työn epävarmuuden lisäksi prekariaattia yhdistää sopimattomuus palkkatyönormiin, siis siihen hyvinvointivaltion ja työmarkkinajärjestelmän ydinoletukseen, jossa yksilön elämä muodostuu pysyvästä työsuhteesta, josta saatu tulo riittää ydinperheen uudistamiseen. Tämä on tärkeää, sillä suomalaisessa mallissa myös merkittävä osa sosiaalisista tulonsiirroista, koulutusinstituutiot ja poliittinen järjestelmä ovat pitkälti sidoksissa palkkatyönormiin.

Jos poikkeuksiksi mielletty prekariaatti muodostaa lähes puolet työmarkkinoista, on aiheellista kysyä, missä määrin järjestelmän rakentaminen palkkatyönormille itse asiassa tarkoittaa vahvemman oikeuden käyttöä.

7 kommenttia:

Hanna kirjoitti...

Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Yksinyrittäjien liittäminen prekaariin joukkoon tuntuu perustellulta näkökulmalta. Aika iso osa varsinkin palvelualojen yksinyrittävistä naisista on aika heikossa asemassa suhteessa vakituisessa palkkatyössä oleviin tai isompiin yrityksiin.

Tuosta lienee suhteellisen suuri yksimielisyys, että nykyjärjestelmä on rakennettu ihan toisenlaisten taustaoletusten varaan kuin mitä nykytodellisuus on. Mutta mikä olisi fiksumpi ja oikeudenmukaisempi järjestelmä?

Tytti Sofia Amelie kirjoitti...

Vastaus tuohon Hannan kysymykseen: niin, se suunnitelmataloushan tietysti olisi kaikin puolin fiksumpi ja oikeudenmukaisempi järjestelmä. Tätä vain on turha sanoa niille lukuisille, jotka ovat rakentaneet elämänsä markkinatalouden varaan eivätkä siksi suostu asiaa ajattelemaankaan.

Anonyymi kirjoitti...

Suunnitelmataloudella on se valistuneen yksinvaltiaan ongelma eli tarpeeksi viisaan löytäminen sitä suunnittelemaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitin juuri vuonna 1920 syntyneen isäni muistokirjoitusta. Elämänsä loppumetreillä hän totesi olleensa koko ikänsä varsinainen prekariaatti: kausiluonteisia metsä-, uitto-, kalastus- ja rakennustöitä,sota, pikku tila, hiljalleen hankittua lisämaata,aina työtä lähes yli voimien. Siinä koulutettiin lapset ja hankittiin säästöt oman vanhuuden varalle. Onko tämä aika nyt tullut takaisin?

Anonyymi kirjoitti...

Jotta saataisiin sairaalat, päiväkodit ja muut pyörimään, pitää olla joukko työttömiä ammattilaisia jotka sitten voidaan sijaisiksi tarpeen vaatiessa pätkätyöllistää. Ongelman osaratkaisu olisi "vakinainen sijainen", ts. ylimääräisten työntekijöiden palkkaaminen sijaistyötä varten, mutta. erit. julkisella sektorilla näitä ei yleensä haluta palkata. Oikeastaan tämä ongelma tulee ilmi jo Pääoman sivuilla - talous kun vaati Marxin mukaan työttömien vara-armeijan joka sitten nousukausina voitiin sopivasti työllistää.

Anonyymi kirjoitti...

En tiedä, onko Kontula oikea henkilö vastaamaan, mutta minua kiinnostaisi tietää, kuka, missä ja milloin teki päätöksen siitä, että prekariaatti on puolivirallinen nimitys työsuhteille, jotka edustavat paluuta 50-luvun Suomeen. Tuolloinhan käveltiin aamuhämärissä, lakit kourassa rakennuksille ja satamiin kyselemään, olisi töitä täksi päiväksi. Joskus oli ja joskus ei, kukaan ei tiennyt etukäteen kuukauden tulojaan. Minä en ole elänyt tuota aikaa, mutta mitä vaarini ja mummoni jutuista olen ymmärtänyt, herkkua se ei todellakaan ollut.

Mitä poliittista tarkoitusperää palvelee se, että keksitään uudisnimiä vanhalle ilmiölle? Onko syynä kenties se, että ei haluta myöntää ay-liikkeen epäonnistumista edunvalvontatehtävissä, kun työelämään on pesiytynyt tällaisia ilmiöitä? Sen lisäksi kiinnostaisi tietää, miksi prekariaatin asemaa halutaan vahvistaa sen sijaan, että esitettäisiin ilmiötä kohtaan kritiikkiä, ja pyrittäisiin takaamaan kaikille normaali työsuhde?

Työsuhteet ovat aina olleet "epävarmoja". Se ei johdu työntekijästä tai työelämän hektisyydestä vaan siitä, että yritystoimintaan liittyy aina riski ja nyt tuo riski on ulkoistettu uudestaan työntekijän harteille. Riskejä ovat esim. varastojen täyttyminen, tilauskannan muutokset ja se, etteivät kiinteät palkkakustannukset seuraa edellisiä. Se, miten se tapahtuu, on helppo selvittää; vuonna 1996 hyväksytyssä laissa, joka koskee vuokratyövoimaa, eduskunta antaa työnantajalle oikeuden palkata työntekijöitä vuokratyövoimayrityksen kautta, jolloin työntekijä ei ole enää laillisessa suhteessa itse työpaikkaansa.

Alkuperäisessä muodossaan laki mahdollisti vain ruuhkahuippujen tasaamisen esim. tilauskannan kasvaessa huomattavasti, mutta sittemmin sen tulkinnanvaraisuus on laajentanut vuokratyövoiman käyttöä vaikkapa ruuhkautuneisiin terveyskeskuksiin. Työntekijöitä voidaan ottaa sisään ja potkia ulos jopa päivän varoitusajalla - ja kaikki hyöty kasautuu pääomalle, mutta työntekijä saa pitää epävarmuuden.

Miksi vuokratyölain synnyttämistä ongelmista ei puhuta, miksi ongelmat nimetään uudelleen ja miksi ne pitäisi hyväksyä, ei valitettavasti mene jakeluun. Vinkkinä seuraavia vaaleja silmällä pitäen: nostakaa metakka vuoden 1996 vuokratyölaista. Sen kumoaminen mullistaisi Suomen työmarkkinat myös halvan, ulkomaisen vuokratyövoiman suhteen. Niin helppoa se on ja kun 1 000 000 suomalaista kärvistelee laista johtuen, kannatuskin on taattu.

Anna Kontula kirjoitti...

Hei,

Prekariaatti käsitteenä tuli Suomeen 2000-luvun alussa. Käytän itse sitä siksi, ettei kukaan ole keksinyt ilmiölle parempaakaan nimitystä. Kuten blogissani tuon esiin, kyse ei ole vain yksittäisestä ryhmästä ja mielestäni järjestelmämme tapa jakaa ihmiset "vuokratyöntekijöihin", "lähetettyihin työntekijöihin", "määräaikaisiin työntekijöihin" jne. hämärtää näiden ryhmien yhteisiä intressejä ja sitä, että kyse on samasta ilmiöstä.

Mitä tulee paluuseen 50-luvulle, totta on, että osittain työelämässä alkaa korostua samat piirteet. Toisaalta niin moni asia on muuttunut, että mielestäni ei ole mahdollista rinnastaa nykytilannetta tuon aikuiseen. Esimerkiksi työn laatu, perherakenne, turvaverkot, aikakäsitys, liikkuminen ja koulutus ovat muuttaneet aivan oleellisesti ihmisten elämää. Siksi tarvitaan myös uusia käsitteitä - ja myös uusia ratkaisuja.

Tämä ei poista sitä, etteikö vuokratyöhön todella liittyisi valtavia ongelmia, siitä olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä.