Enemmän ja parempia lakkoja, kiitos

Viime viikolla elinkeinoelämän johto marssi yhtenä miehenä kertomaan, ettei tämmöinen peli vetele: ihmiset menevät lakkoon milloin tykkäävät, ajattelematta yhtään Suomen (lue: yritysjohdon) etua. Närkästyksen olivat herättäneet AKT:läiset ahtaajat, joiden lakko pysäyttää suuren osa teollisuusviennistä.

Ahtaajien päävaatimus on eroraha. Yksikään suomalaisen yritysmaailman ykkösnimistä ei kommentoinut sitä, miksi ahtaajan vaatimus vuoden erorahasta on kohtuuton mutta johtajien eromiljoonat ihan jees.

Lakko-oikeudesta minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että mikäli työntekijällä ei ole oikeutta kieltäytyä työstä, sitä kutsutaan orjuudeksi. Eilinen kiukuttelu osoittaa vain, että elinkeinoelämän sedillä on paha aukko yleissivistyksessä. Kannattaisi käväistä iltalukiossa parilla yhteiskuntaopin tunnilla selvittämässä sellaisten käsitteiden merkitys kuin ”demokratia”, ”kansalaisyhteiskunta” ja ”järjestäytymisoikeus”.

Sen sijaan aloin pohtia epäsuhtaa, joka syntyy alojen erilaisesta painostusvoimasta. Kilttejä julkisen sektorin naisia on hyvin vaikea saada taistelemaan palkoistaan, kun taas tietyt avainalat ovat onnistuneet ajamaan itselleen huippuedut.

Jatkossa pitäisikin tehdä niin, että kaikki lakot suunnataan yrityselämään - lakon perimmäinen tarkoitushan on muuttaa työn ja pääoman välistä suhdetta työntekijöiden eduksi. Uudet liitot rakennetaan niin, että yhteen laitetaan aina pieniä yksityisen sektorin avainaloja ja sellaisia suuria ammattiryhmiä, joiden työstä kieltäytyminen vaikeuttaisi enemmän tavallisten ihmisten arkea kuin pääomaa. Siis esimerkiksi

lennonjohtajat – kirjastonhoitajat

Ydinvoimalatyöntekijät – peruskoulunopettajat

Ahtaajat – sairaanhoitajat

Parista aina ensimmäinen lakkoilisi molempien puolesta, jälkimmäinen osallistuisi moraalisella ja taloudellisella tuella ja tehottomilta lakoilta vältyttäisiin kokonaan.