Nuorisopolitiikasta

Viime aikoina minua on usein tituleerattu trendikkääksi – saan haastattelupyyntöjä ”nuorekkaisiin” medioihin ja minulta tilataan ”räväköitä” kirjoituksia yhteiskunnallisista asioista. En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on syntynyt.

Selvää on, että oikeasti minä en ole nuorekas. Olen keski-ikäinen tosikko, olen ollut lapsesta saakka, ja olen ylpeä siitä. Kuuntelen keski-ikäisten musiikkia, pukeudun kuin keski-ikäinen ja arvostan tasaisen keski-ikäistä elämää, jossa suurimmat mielenkuohut liittyvät uuden salaattikastikkeen hinta-laatu –suhteeseen. Jos joskus vahingossa olen kirjoittanut jotakin ajankohtaista, se johtuu vain siitä, että riittävästi jälkeen jäänyt tuntuu aina tuoreelta. Nuoret ja trendikkäät ihmiset vähän pelottavat minua, saavat tuntemaan itseni pölyiseksi ja epävarmaksi.

Ja silti uskon, että minulla on yhtä ja toista yhteistä monienkin keski-ikäistä nuorempien kanssa.

Ensinnäkin minua yhdistää heihin ikäni. Viime vuosien eläkelinjausten ansiosta me kolmikymppiset emme tule koskaan saamaan niin hyvää eläkettä kuin vanhempamme, emme edes pitkästä yhtäjaksoisesta palkkatyöurasta. Useimmillehan sellaista uraa ei tietysti tulekaan, sillä koulutus nappaa alkupäästä monta vuotta (vaikka ei enää takaakaan hyvää palkkaa) ja sen jälkeenkin työ on sellaista ansiomuodosta toiseen taapertamista, jossa eläkekertymät jäävät vähäisemmiksi. Kaukana on se aika, kun 15-vuotiaana mentiin tehtaaseen ja jäätiin aikanaan samasta paikasta eläkkeelle.

Toiseksi, meitä yhdistää ikä. Jos meidän vanhempiemme sukupolvikokemuksena oli hyvinvointivaltion rakentaminen, me taas olemme saaneet katsella sen vähittäistä raunioitumista. Ensin meni kouluista jälkiruuat, sitten jo oppikirjatkin. Vähän myöhemmin leikattiin lapsilisät ja kun lähdimme opiskelemaan, oli opintotuen reaaliarvo pudonnut hurjasti 80-luvun lopun kultavuosista. Me tiedämme, että viime kädessä ei järjestelmän varaan voi laskea.

Kolmanneksi kirjoituksiani määrittelee ikäni, sillä jos on 32-vuotias, on pakko ottaa maapallon kantokyky vakavasti. Emme me voi haaveilla siitä, että kaikki maailman ihmiset saisivat auton ja kesämökin. On valittava, pienennetäänkö resurssisyöppöjen suomalaisten ekologista jalanjälkeä, jotta kaikille saataisiin edes ruoka, vaatteet ja asunto. Vai jatketaanko vain viidakkomeiningillä – se ottaa joka ehtii.

Näistä tietysti syntyy jo yhtä ja toista, vaikka sitten sattuisikin olemaan sisimmältään perin keski-ikäinen henkilö.