Kekkosrock

Väestön ikääntymisestä on esitetty erilaisia uhkakuvia: pelätään eläkepommia, huoltosuhteen heikkenemistä, poliittisen päätöksenteon painottumista ikäihmisten kysymyksiin jne. Eräs seikka on kuitenkin jäänyt mielestäni merkittävyyttään vähäisemmälle huomiolle.

Ihmisen poliittinen kehityskaarihan menee niin, että nuorena ollaan radikaaleja, sitten sosiaalistutaan työelämän kiipimisjärjestelmään ja eläkkeellä taas uskalletaan palata nuoruuden ihanteisiin.

No, Suomi on täynnä kohta eläköityviä 60-luvun radikaaleja. Nämä (usein sosiaalidemokraateiksi päätyneet) entiset anarkistit ovat vuosikymmeniä vakuutelleet itselleen, että on naiivia yrittää muuttaa järjestelmää ulkoa käsin ja siksi joistakin periaatteista on voitava joustaa, että pääsisi mukaan päätöksentekoon. Palkkana kuuliaisuudestaan he ovat saaneet hyväpalkkaisia virkoja, talon, kesäasunnon, kaksi autoa ja puolivuosittaisen loman etelässä.

Näinä vuosina nuoruuden radikalismia on muisteltu puolisalaa, yleensä konjakkilasin ääressä, kun entisiä tovereita eli nykyisiä perhetuttuja on kutsuttu illalliselle. Vähän on ehkä soitettu aikanaan kiellettyjä laulujakin, sen verran hiljaa, etteivät naapurit häiriinny. Hetkellisen riehakkaana mutta hieman syyllisyyttä tuntien on muisteltu vallankumousta, jota ei koskaan uskallettu tehdä.

Veikkaan, että tämän porukan vapautuminen työelämästä tuo julkiseen keskusteluun vielä monia yllättäviä avauksia. Eivät nämä enää kumouksia tee, mutta voivat lisätä meidän yhden totuuden yhteiskuntaamme erilaisuuden toleranssia ja yleistä hämmennystä. Ei ihme, että porvarit kiirehtivät eläkeiän nostamista…