Ensimmäiset hetkeni (runo)

Minulle on tullut tavaksi lukea lapsille pari runoa, kun käyn iltaisin peittelemässä ja antamassa iltasuukot. Joskus mietin, ovatko aikuisille kirjoitetut runot liian hurjia varhaismurkuille juuri ennen nukkumaan menoa. Mutta lapset rakastavat niitä. Tiitiäisen satupuu tuntuu heistä jo liian lapselliselta.

Laitanpa tännekin tämänhetkisen lempirunoni, joka on Katri Valan Ensimmäiset hetkeni. Minusta se on paitsi kaunis, raaka ja herkkä, myös hyvin poliittinen runo.

Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta,
ja Lapin aurinko miltei sammunut.
Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut
häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa,
kun suuren tuskan jälkeen
lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla
aamukuutamossa.

Äitini hymyili ja itki,
ja minä vaistosin vain
hänen lämpimien rintojensa tuoksun
ja imeydyin kiinni punaisiin päihin,
ja niin valui pieneen ruumiiseeni
surullista ja kaunista elämää
valkoisena, voimallisena maitona.

Eikä minussa ollut pelkoa
tuon lämpöisen rikkauden loppumisesta.
Äitini rinnat olivat ehtymättömät kuin maa,
joka yhä uudestaan antaa ravinnon
myriaadeille yksilöille.
En myös tuntenut sääliä
nuorta äitiäni kohtaan,
joka verellänsä oli ruokkinut
ja yhä ruokki minua.
Minulla oli jumalainen oikeus olla julma,
niin kuin kaikella versovalla elämällä on.