Onko Euroopan kaupungeilla tulevaisuus?

Viikonloppu on mennyt melkein palautumiseen kolmipäiväisestä kaupunki-seminaarista Tukholmassa. Kyse oli Urban future –konferenssista, joka järjestetään jossakin päin EU:ta muutaman vuoden välein. Nytkin osallistujia oli about 30 maasta, ministereitä ja pormestareita, ja puitteet sen mukaiset. Session avasi kruununprinsessa.

Jos muistorikkaita iltabileitä ei lasketa, päällimmäiseksi mieleen jäi professori Michael Parkinsonin esitelmä. Hän on ollut viime vuodet projektissa, jossa kartoitettiin Iso-Britannian kaupunkien tilaa. Maassahan on tätä tilaaja-tuottaja –mallia toteutettu jo 1980-luvulta lähtien. Parkinson totesi, että erityisesti kasvavien kaupunkitalouksien ja kilpailukyvyn kääntöpuolena on monessa paikkaa ollut porsche-hamburger divide eli voimakkaasti polarisoituneet työmarkkinat: toisaalla ovat ne, jotka ostavat porscheja, toisaalla ne, jotka myyvät hampurilaisia.

Mielestäni tämä erityisen selvästi tietenkin USA:ssa näkynyt yhteiskunnan kahtiajakautuminen pitäisi ottaa meillä kaupunkisuunnittelussa vakavasti nyt, kun tilanteelle on vielä jotakin tehtävissä. Usein voivotellaan, miten Suomen kaupunkikehitys onh pientä ja jälkijunassa. Se voisi kuitenkin olla myös etu, meillä olisi monessa suhteessa mahdollisuus ottaa opiksemme muiden virheistä ja tehdä asiat viisaammin. Ikävä kyllä, tähän ei ole hirveästi löytynyt kiinnostusta päättäjien keskuudesta.

Toinen kaupunkisuunnittelun kannalta oleellinen uhka näyttäisi syntyvän kaupunkikeskusten kuihtumisesta. Monissa asutuskeskuksissa rikkaat veronmaksajat ovat siirtyneet varsinaisen cityn ulkopuolelle lähikuntiin ja toisaalta sosiaaliset ongelmat kasautuvat keskustaan. Nämä ympäristökunnat ovat haluttomia osallistumaan keskuskaupungin kustannuksiin, mikä entisestään lisää alueellista ja hallinnollista eriytymistä.

Pienistä ja konkreettisista työryhmistä antoisin taisi olla se, jossa tukholmalaisen Kistan työvoimatoimiston ihmiset kertoivat työstään. Kista on alue, jolla samanaikaisesti sijaitsee paljon rikkaita yrityksiä ja iso maahanmuuttajaväestö. Yritykset työllistävät paljon, mutta turhan harvoin omalta alueeltaan: valmiiksi järjestelmän sisällä olevien ruotsalaisten on helpompi saada töitä.

Työvoimatoimisto onkin panostanut erityisesti maahanmuuttajien ja yksityisen sektorin työnantajien välisen kynnyksen madaltamiseen. Menestyksekkään toiminnan taustalla on
-työvoimatoimiston oma tiimi, joka toimii hyvin yhteen, tuntee hyvin toistensa vahvuudet ja jonka työntekijöistä monella on itsellään vahva maahanmuuttajatausta
-asiakkaaksi tulevien siirtolaisten kuunteleminen ja yksilöllinen palvelu, joka mahdollistaa sopivan työpaikan etsimisen ja hakijan vahvuuksien kartoittamisen
-luottamuksen ja yhteistyön rakentaminen paikallisiin yrittäjiin
-siirtolaisten neuvominen ruotsalaiseen työmarkkinakulttuuriin

Monen maahanmuuttajataustaisen työnsaantimahdollisuudet katkeavat työnantajien rasismiin, kyllä sitä alkaa usko mennä, kun ei 200 työpaikkahakemuksella pääse yhteenkään haastatteluun. Työpaikan saantia vaikeuttaa, että 75-80% niistä löytyy epävirallisten verkostojen kautta, joihin siirtolainen ei pääse. Siksi usein pelkkä työvoimatoimiston etsivä työ ja/tai suositus auttavat työn saamisessa.

Tietenkään mallilla ei ratkaista niitä todellisia ongelmia, josta maahanmuuttajien kohtaama rasismi johtuu. Se ei myöskään auta niitä paperittomia siirtolaisia, joilla ei ole mitään asiaa edes virallisille työmarkkinoille, saati työvoimatoimistoon. Systeemi vääristää jo siksi, että se keskittyy neuvomaan maahanmuuttajia kohtaamaan työnantajia, mutta ei ohjaa työnantajia tulkitsemaan hakijoita kulttuurisesti oikein. (Usein käytetty esimerkki kulttuuriristiriidoista on, miten monissa maissa silmiin katsominen osoittaa röyhkeyttä mutta pohjoismaissa se liitetään rehellisyyteen.) Silti oli hienoa, että maahanmuuttajataustaisen väestön avittamiseksi työelämään oltiin onnistuttu kehittelemään edes joiltain osin tehokas väline. Tsemppiä vaan Kistaan!