Kirjastokortilla sähkökitara

Jonkin aikaa sitten valmistelin junassa esitelmää samalle illalle. Kun muistiinpanot pettivät, jouduin turvautumaan kirjastoon. Piti saada nopeasti selville tietyn varhaiskristillisen pyhimyksen nimi, joka hallitsijan tiukatessa kirkon omaisuutta marssitti tämän eteen kaupungin sairaat ja köyhät ja esitteli, että tässä oli seurakunnan aarre. Sen tarkemmin en muistanut vuosisataa, maata tai maanosaakaan.

Hetken aikaa oli kännykässäni hiljaista. Sitten virkailija rapisteli löytämäänsä teosta ja kysyi, tarkoitinko kenties Rooman keisari Valerianuksen vainoissa 200-luvulla vangittua Laurentiusta. No sehän se tietysti oli, äkkäsin helpottuneena.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kirjastolaitos on pelastanut pinteestä. Olen vuosien varrella kaivanut sen uumenista Gorbatshovin varhaisia puheita, afganistanilaista hömppäkirjallisuutta ja muinaisroomalaista seksivalistusta. Jos lähikirjastostani ei jotain löydy, se voidaan aina tilata – maakuntakirjastosta, valtakunnallisesta kirjastoverkosta tai lähes mistä maailman kolkasta tahansa.

Tietenkin internet on korvannut monia tiedonhakuun liittyviä tehtäviä ja audiovisuaalisen median kehitys vähentää kertomakirjallisuuden kysyntää. Silti kirjasto on säilyttänyt suosionsa: yli 70 prosenttia suomalaisista ilmoittaa käyttävänsä kirjastoa.

Parhaimmillaan kirjastot ovatkin paljon enemmän kuin kirjavarastoja: lapsiperheille ne tarjoavat turvallisen ja ilmaisen puuhapaikan, lukusali säästää työttömän kalliilta tilaukselta, eläkeläiset oppivat seniorisurffauksessa atk-taitoja ja usein lähikirjasto saa toimia nuorisokeskuksenakin. Julkisen tilan kaupallistuessa ja eriytyessä alkaa kirjasto olla viimeisiä paikkoja, jonne kaikki ovat tervetulleita ikään tai lompakkoon katsomatta.

Väitän, että kaikille avoin julkinen kirjasto on Suomen historian suurimpia innovaatioita. Ilman sitä olisivat waltarit, marimekot ja nokiat jääneet ehkä syntymättä. Samasta syystä epäilen kovasti suunnitelmia peruskoulun tuotteistamiseksi ulkomaanvientiin – suomalaisen lukutaidon taustalla kun ei ole vain laadukas opetus, vaan myös korkeatasoisen lastenkirjallisuuden hyvä saatavuus.

Jos uskaltaa ajatella vähän pidemmälle, voisi kirjasto olla osaratkaisu myös ylikulutukseen: tällä hetkellähän keskivertosuomalainen kuluttaa luonnonvaroja nelinkertaisesti maapallon uusiutumiskykyyn nähden. On selvää, että materiaalista kulutusta on vähennettävä merkittävästi, ja kivuttomimmin se tapahtuu yhteiskäytön kautta.

Jos kirjoja voidaan lainata ja palauttaa, miksei samaa tehtäisi työkalujen, soitinten, urheiluvälineiden tai minkä tahansa sellaisen tavaran kanssa, jota harvoin mutta väistämättä tarvitaan? Ei maailma ehkä vielä sillä pelastu, mutta ainakin se veisi oikeaan suuntaan, säästäisi rajallisia ympäristöresursseja, helpottaisi erityisesti pienituloisten elämää ja kyseenalaistaisi tehokkaasti kapitalismin perustana olevan massakulutuksen välttämättömyyden.

Kun seuraavan kerran kaipaan iskuporakonetta, ehkä voisin hakea sen lainastosta kirjastokortillani.