Miksi kansa luottaa poliisiin?

Tuttavaperhe osti talon. Muuttopäivän lähestyessä kävi ilmi, ettei vanhoilla asukkailla ollut aikomustakaan pakata tavaroitaan. Kun neuvottelu ei johtanut mihinkään, meni tuttavani poliisin puheille. Eihän se toki niin voi mennä, että vauvaperhe jää taivasalle, koska heidän ostamassaan kodissa asuu muita ihmisiä?

Poliisi ei ottanut asiaa käsiteltäväkseen. Heillä on kuulemma parempaakin tekemistä. Perheen tilanne on edelleen avoin.

Kyseinen perhe koki saaneensa osakseen perin huonoa kohtelua, mutta heidän käsitystään suomalaisen poliisin erinomaisuudesta ei tapaus silti romuttanut. Hostelleja netistä selaillessaan he vain tuumivat, että eihän se heidän asiansa varmaan pahimmasta päästä ollut. Hyvä, että poliisi osaa keskittyä olennaiseen.

Suomalainen poliisi nauttii kansangallupeissa lähes luonnottoman vankkaa luottamusta. Jäin miettimään, mihin tämä horjumaton kannatus oikein perustuu.

Ei ainakaan fyysisen koskemattomuuden takaamiseen. Poliisin kykenemättömyys suojata fyysistä koskemattomuutta tiedetään niin hyvin, että vain jokunen prosentti seksuaalista väkivaltaa kokeneista edes harkitsee rikosilmoitusta. Sama pätee lähisuhdeväkivaltaan. Myös kaikki tuttavapiirissäni tapahtuneet varkaudet ovat jääneet ratkaisematta. (Paitsi kummitätini tapaus, jossa hän itse törmäsi puistossa varkaisiin, piti näille kunnon saarnan ja talutti pyöränsä kotiin.)

Mutta ehkä ne tärkeämmät työt ovatkin muualla, esimerkiksi laajenevan kansainvälisen talousrikollisuuden torjunnassa?

Epäilen vahvasti. Tutkimilleni ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttötapauksille on nimittäin yhteistä, että tutkinta oli jätetty sikseen nimenomaan rikoksen kansainvälisyyden vuoksi. Ne kun ovat niin hankalia, pitäisi poliisinkin osata kieliä, tehdä monikansallista yhteistyötä ja niin edelleen… Jos olisin Suomeen päätynyt ihmiskaupan uhri, en näillä tiedoin kyllä uskaltaisi hakea suojaa virkavallalta.

Vaikka ainakin yleisen järjestyksen luulisi olevan poliisin peruskauraa, ihan putkeen ei kai mene sekään. Ainakin vartiointiliikkeiden kasvu ja toistuvat vaatimukset vartijoiden toimivallan kasvattamisesta viittaavat siihen, ettei poliisi selviävänsä järjestyksenpidosta.

Kaikki vuosien varrella tapaamani poliisit ovat olleet kieltämättä kivan, fiksun ja rehdin oloisia. Silti en muista kuulleeni yhdestäkään tapauksesta, jossa rikoksen uhriksi joutunut henkilö olisi todella saanut apua. Olenkin alkanut epäillä, että suomalaisten luottamus poliisiin ehkä perustuu enemmän väestön yleiseen lainkuuliaisuuteen kuin dokumentoituihin saavutuksiin.

Tai sitten on poliisin onnistunut rekrytoida harvinaisen pätevä brändityöryhmä?