Koditon demokratia

Poliittisen maantieteen kartoissa kotikaupunkini jakautuu harmaisiin alueisiin ja sitten niihin väriläiskiin, joissa puoluepolitiikkaa saa harjoittaa. Vähitellen, julkisen tilan yksityistymisen myötä, näkyy väriä entistä vähemmän.

Usein valitetaan, että poliitikot ovat etääntyneet ”tavallisesta kansasta”. Ainakaan ruohonjuuritasolla se ei pidä paikkaansa. Tuntemani puolueaktiivit kun ovat itsekin ihan tavallisia ihmisiä, opiskelijoita, eläkeläisiä, kukkakauppiaita, siivoojia, isiä ja äitejä. He elävät arkeaan täsmälleen siellä missä muutkin.

Silti niin pian kuin joku nostaa puoluetunnuksen, hän muuttuu henkipatoksi. Toistaiseksi me saamme vielä pystyttää teltan torille, mutta esimerkiksi ostoskeskuksiin, tapahtumiin, työpaikoille tai kahviloihin on ainakin omalla puolueellani porttikielto. Ihan niin kuin demokratia olisi jokin vaarallinen tarttuva tauti.

Muutama vuosi sitten keskustaan avattiin kahvila, joka toivotti myös vasemmiston tervetulleeksi järjestämään kokouksia ja yleisötilaisuuksia. Konsepti toimi hyvin ja väkeä piisasi. Valitettavasti paikka jouduttiin sulkemaan, kun taloyhtiö sanoi vuokrasopimuksen irti ”epämääräisen asiakaskunnan” vuoksi. Viereen sai jäädä anniskeluliike, jonka kävijät koostuvat kai lähinnä ammattijuomareista.

Tänä keväänä yritimme vuokrata VR:ltä liiketilan. Ajatuksena oli perustaa vilkasliikenteiseen asematunneliin matalan kynnyksen kohtaamispaikka, jonne ihmisten olisi helppo tuoda ongelmia ja ehdotuksia. Hinnasta ei ollut erimielisyyttä, mutta neuvottelut kaatuivat jälleen poliittisuuteen (tila nököttää edelleen tyhjillään). Lainsäädäntömme kieltää syrjimästä ketään poliittisten mielipiteiden vuoksi, mutta ilmeisesti syrjintä on sallittua, jos se koskee kaikkia puolueita.

Jäljelle jää muutama demokratian kannalta aika olennainen kysymys: miten politiikka voidaan jalkauttaa, miten kansaa tavata ja miten vaaleja käydä, jos missään ei saa olla?