26.6.09

Kirkko etsii rooliaan

Pastori Kai Sadinmaa vaati Hesarissa kirkolta riistokapitalismin vastaisia tekoja. Hän muistuttaa, että vallitseva talousjärjestelmä on vakava uhka ympäristölle ja perustuu kristinuskon kannalta kestämättömän käyttäytymisen, esimerkiksi ahneuden, piittaamattomuuden ja heikomman hyväksikäytön legitimointiin.

Kapitalismikritiikissä sinänsä ei ole mitään uutta, sitä on toki kuultu kirkon taholta vuosien ajan. Sadinmaan puheenvuoron raikkaus tuli kuitenkin sen konkreettisuudesta. Yleisen moraalipaheksunnan sijaan hän kohdistaa kritiikkinsä selkeästi kirkkoon itseensä: älkää kuunnelko heidän puheitaan, vaan katsokaa, mitä heidän kätensä tekevät. Sadinmaan mielestä kirkon pitäisi lopettaa individualistinen psykohöpinä ja asettua uskottavasti ihmisten puolelle riistoa vastaan. Sijoituskeinottelun ja koronkiskonnan sijaan luterilaisen kirkon tulisi omassa varainhoidossaan noudattaa saarnaamiaan oikeudenmukaisuuden ja vaatimattomuuden periaatteita. Hän myös epäilee kirkon kykyä oikeasti haastaa vallanpitäjiä tilanteessa, jossa kirkkovaltuustojen enemmistö koostuu hallituspuolueiden jäsenistä.

Minä en tiedä.

Aikaisemmin ajattelin, että kirkon tehtävänä on kyseenalaistaa väkivaltaisia rakenteita ja taistella heikkojen puolesta. Tämähän on muun muassa vapautuksen teologian lähtökohta: jotkut seurakuntien työntekijät Latinalaisessa Amerikassa kokivat kestämättömänä tilanteen, jossa papit vain veisailivat virsiä kun vieressä kidutettiin ja tapettiin ihmisiä. Arvostan suuresti sitä työtä, jota kirkon ihmiset näissä maissa ovat tehneet, usein pyyteettömästi oman henkensä uhalla.

Toisaalta ajattelen kuitenkin uskontoja ensisijaisesti jonkinlaisina tietopankkeina, en poliittisina toimijoina. Niihin on vuosituhansien kuluessa tallennettu tietoa sellaisesta, joka on välitettävissä vain kokemuksen, ei sanojen avulla. Siinä missä maailman parantamista tekevät monet muutkin instituutiot, suhteessa ”tuonpuoleiseen” on uskonnoilla käytännössä monopoli.

Mielestäni kirkot pyrkivät yleensä tarjoamaan kahdenlaista ohjeistusta. Toinen liittyy ihmisen ja Jumalan (mikä se sitten lieneekin) väliseen suhteeseen ja sen keskeisenä tehtävänä on tukea ja auttaa keskustelukanaan syntymistä näiden kahden välille. Toinen liittyy yhteiskuntaan, sen tehtävänä on antaa ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi kohdella toisiaan. Tämä kaksijakoisuus on nähtävissä myös Jeesuksen toiminnassa, jonka pitäisi olla kristinuskon ohjenuorana.

Nämä kaksi ohjeistusta eivät välttämättä ole yhteismitallisia, joskus ne saattavat olla jopa keskenään ristiriidassa. Esimerkiksi oman jumalasuhteeni kannalta voisi olla suotavaa käydä sunnuntaisin kirkossa, mutta jos perheellä on hyvin vähän yhteistä aikaa, voi kirkossa käynti olla äitiyden laiminlyömistä.

Niin kauan kuin kirkko pyrkii normittamaan ihmisten keskinäistä käyttäytymistä, on luontevaa vaatia, että se itse eläisi opetustensa mukaisesti. Tästä lähtökohdasta Sadinmaan puheenvuoro on aiheellinen ja perusteltu. Itse kuitenkin ajattelen, että luterilaisen kirkon ongelmana on myös toisen tehtävän unohtaminen, että maallistunut ja byrokratisoitunut kirkko ei juuri anna tilaa hengelliselle etsinnälle. Jos kirkko on kadottanut jumalansa, ei asiaa paranna se, että se lakkaa tukemasta ihmisten hyväksikäyttöä (joskaan ei siitä haittaakaan ole). Ongelma on paljon syvemmällä.

25.6.09

Kesäkuun sitaatti

”En ole koskaan piitannut vihollisista, vaikka tiedän, että heitä on. Jos ottaisin heidät vakavasti, he olisivat vakavasti otettavia vihollisia.”

-Äiti Maria Normanbylainen, 1975

10.6.09

Vasemmistoliitto-kärvistelyä

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Martti Korhonen on tänään ilmoittanut eroavansa. Pestiä hoitaa Paavo Arhinmäki ainakin siihen saakka, kun uusi puheenjohtaja valitaan.

Olin ratkaisusta periaatteessa helpottunut: tässä tilanteessa on puolueen kasvojen vaihtaminen välttämätöntä ja Paavo on kykenevä, kokenut ja näkemyksellinen henkilö puoluetta luotsaamaan.

Vasemmistoliitossa ollaan kuitenkin perinteisesti allergisia suurille ratkaisuille, ja pelkään, että pahimmassa tapauksessa muutos typistyy tälläkin kertaa uuteen pintamaaliin: pari naamaa vaihdetaan, ohjelmiin vähän prekariaattia sinne ja ympäristöä tänne ja sitten jatketaan entiseen malliin.

Minusta Vasemmistoliiton ongelma on se, että se ei tiedä oman olemassaolonsa syytä eikä siksi ole ulospäinkään uskottava. Meidät erottaa demareista se, että sosiaalidemokratia vaatii ihmisystävällisiä muutoksia tämän järjestelmän sisällä (joka tosin on heiltä viime vuosina osittain unohtunut). Me taas ajattelemme, että muutosta ihmis- ja luontoystävälliseen yhteiskuntaan ei ole mahdollista toteuttaa kapitalistisen tuotantotavan puitteissa.

Siten Vasemmistoliiton pitäisi kyetä tarjoamaan realistinen vaihtoehto. Tältä pohjalta vasemmiston (ja kenties ihmiskunnan säilymisenkin) kannalta keskeisin kysymys on: Onko mahdollista rakentaa sellaista talousjärjestelmää, jossa ihmisiä motivoisi jokin muu kuin henkilökohtainen ahneus tai pakko, jossa yksilöllinen ja yhteinen etu tukevat toisiaan? Tietyllä tasolla koordinointia ja sääntöjä tarvitaan – junien pitää kulkea ja ihmisten on voitava vaihtaa juurikkaita polkupyöriin. Vasemmiston tavoitteleman systeemin pitäisi kuitenkin toimia ilman ”suunnitelmataloutta”, oman sisäisen rationaliteettinsa varassa.

Nähdäkseni vasemmistolainen toiminta edellyttää sitä, että sen takana on vasemmistolainen idea, jokin visio, joka kokoaa yksittäisiä toimenpide-ehdotuksia ja ihmisiä. Minulla ei ole valmista vastausta ja sellainen voidaankin nähdäkseni laatia vain kollektiivisesti. Silti aiheita toisenlaiseen tuotantoon löytyy jo nyt - tarkoitan tällä kirjastoja, jokamiehen oikeuksia, talkooperinnettä ja vapaita lähdekoodeja, siis kaikkia sellaisia taskuja, joissa markkinoiden vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin on kutistettu välttämättömimpään.

Oikea järjestys on: ensin idea, sitten siihen perustuva toiminta. Tällä hetkellä Vasemmistoliiton idea on mielestäni jo muotoutumassa, mutta valitettavasti se ei näy vielä toiminnassa.

6.6.09

On miesten tasa-arvoa ja naisten tasa-arvoa

Viime kuukausina miesten kohtaamat tasa-arvopulmat ovat olleet julkisuudessa paljon. Myös politiikan maailman on huomannut tasa-arvokeskustelun koskevan miehiäkin: vihreillä on oma miesryhmänsä ja meillä Vasemmistoliitossa puuhataan miespoliittista ohjelmaa. Miesasialiike on järjestäytynyt ja argumentoi asiaansa koko ajan paremmin.

Olen vuosien ajan puhunut siitä, miten sukupuolijärjestys sortaa myös miehiä ja miten myös miehet kohtaavat vakavaa syrjintää sukupuolensa perusteella. Nyt minun siis pitäisi iloita, kun teema on vihdoin noussut valtavirtaan. Vaan kun en ole. Surukseni huomaan nimittäin miesasialiikettä vaivaavan saman syövän, josta olen vuosien mittaan moittinut naisliikettä.

Sekä nais- että miesliikkeessä aivan keskeisenä moottorina on toimijoiden omat kokemukset sukupuolisyrjinnästä. On hienoa, että ne osataan ottaa vakavasti. Samaan aikaan molemmissa on kuitenkin tendenssi, joka pyrkii vastakkaisen sukupuolen kokemuksen vähättelyyn. Miesliikkeessä käytetään valtavasti energiaa sen osoittamiseen, ettei raiskauksia oikeastaan tapahdu kovin paljoa ja naiset tekevät rikosilmoituksia lähinnä pahuuttaan. Naisliikkeessä taas esitetään aivan vakavissaan, että syrjintä huoltajuuskiistoissa on miesten omaa syytä, osallistuisivat enemmän kotitöihin.

Itse ajattelen, että sama sukupuolijärjestelmä aiheuttaa sekä miesten että naisten syrjintäkokemukset. Isien huoltajuusoikeuksiin liittyvät epäkohdat ja kotitöiden kasautuminen naisille ovat osa samaa ilmiötä, eivät toisiaan poissulkevia. Siksi voimat voisi ja ehdottomasti pitäisi yhdistää, taisteluun kaikin puolin tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.
On surullista, että miesasialiikkeen ja naisasialiikkeen on niin vaikea tavoitella tasa-arvoa yhdessä.