30.11.08

Työkiireistä

Tutkimusten mukaan työntekijät kokevat työssään yhä enemmän kiirettä. Stressiperäiset oireet ovat kasvava syy varhaiseläkkeisiin. Tyypillisesti stressi vaivaa toimihenkilöitä, mutta enenevässä määrin myös duunaritöitä. Kiire oli keskeinen tyytymättömyyden syy sekä tutkimieni keittiötyöntekijöiden että rakentajienkin keskuudessa. Ihmiset kärsivät siitä, ettei heillä ole aikaa tehdä työtään hyvin.

Mielestäni tätä työn intensiivistymistä ei voi ymmärtää palaamatta perusteisiin: työntekijän ja työnantajan välillä on aina intressiristiriita, jossa työntekijän palkka- ja muut edut ovat työnantajalta pois. Vastaavasti työnantajan tavoitteena on ostaa työtä niin halvalla ja heikoin ehdoin kuin mahdollista. Maksetuista työtunneista koetetaan saada irti aina vielä vähän enemmän. Sitä varten kehitetään koko ajan uusia motivointi- ja tulospalkkausjärjestelmiä. Perinteisissä tehdasyhteisöissä näitä vaatimuksia vastaan puolustauduttiin yhdessä, mutta tällaiset yhteisöt ovat katoava luonnonvara.

Vierailin jonkin aikaa sitten metallialan tehtaassa. Jokaiseen työvaiheeseen oli varattu tietty aika, jonka alittamisesta maksettiin ylimääräinen palkkio. Jos siis teki kuuden tunnin työn viidessä ja puolessa, sai jotain peruspalkan päälle. Ajoittain metallimiehet näin tekivätkin, mutta harkitusti eikä liian usein. Kaikki tiesivät, että jos työvaihe näyttää säännöllisesti sujuvan alle kuuden tunnin, työnantaja lyhentää tavoiteaikaa.

Sitten työpisteen haltija sairastui ja hänelle tilattiin sijainen vuokratyöfirmasta. Uusi mies ei tuntenut tehtaan käytäntöjä, mutta haaveili pysyvästä työpaikasta ja päätti tehdä työnsä niin hyvin kuin osaisi. Pienen harjoittelun jälkeen hän suoriutuikin työvaiheesta neljässä tunnissa.

Syntyi konflikti. Vuokratyöntekijä uhkasi kaikkien yhteistä etua, oikeutta kohtuulliseen työtahtiin. Mies haluttiin ”istua ulos” tehtaalta, niin kuin miesvaltaisilla työpaikoilla on perinteisesti tällaiset ongelmat ratkaistu. Eri sukupolvesta ja työkulttuurista tuleva vuokratyöläinen ei ymmärtänyt, mistä oli kyse, että kollektiivi puolustautui näin työn tiukentuvia vaatimuksia vastaan.

Monissa nykytöissä asiat on järjestetty niin, ettei vastaavaa kulttuuria pääsisi syntymään. Esimerkiksi yliopistolla erityisiä yhteisönmurtajia ei tarvita, koska kaikki ovat jo muutenkin jatkuvasti vaihtuvissa, epämääräisissä ja projektiluontoisissa töissä. Kun teet työsi oikein hyvin ja yrität kaikkesi, työnantaja kiittää, taputtaa päätä ja tarjoaa palkinnoksi vielä vaativamman työn.

24.11.08

Viisikymppiset miehet

Tuttavapiirissäni vietetään usein viisikymppisiä. Niin on ollut aina. Arvelen sen johtuvan siitä, että ruumiin biologisesta iästä huolimatta keski-ikäinen sieluni on aina hakeutunut mielellään toisten keski-ikäisten pariin.

Nähdäkseni naiset suhtautuvat puoleen vuosisataansa yleensä kunniakkaasti mutta tylsästi, ilman sen suurempia tunnemyrskyjä. Miehet sen sijaan ovat kiinnostavia.

Jostakin syystä 50-vuotias mies murehtii paljon enemmän vanhenemistaan kuin esimerkiksi 52-vuotias. Surraan, ettei nuorena ymmärretty sitä, mitä nyt tiedetään. Epäillään, että elämä on jäänyt kiinni rutiineihin ja ne seikkailut sittenkin kokematta. Ennen muuta 50-vuotiaat miehet tuntuvat pelkäävän viehätysvoimansa puolesta.

En tiedä, mihin huoli perustuu. Ei ainakaan demografisiin faktoihin, sillä niiden perusteella viisikymppisten miesten pitäisi elää kulta-aikaansa:

Ensinnäkin keski-ikäisten sinkkumarkkinoilla liikkuu enemmän naisia kuin miehiä. Erokuvioissa naiset ovat vahvoilla, sillä heillä on taipumus selvitä avioerosta paremmin jaloilleen kuin miesten. Jos mies pystyy jollakin tavoin pitämään kiinni normielämästä, käy töissä ja juo kohtuullisesti, hänellä todennäköisesti on varaa valita. (Lisäksi tietysti miesten lyhyempi eliniän odote näkyy jo tässä vaiheessa heidän suhteellista osuuttaan vähentävästi.)

Toiseksi, ainakin treffipalstojen perusteella näyttäisi myös siltä, että siinä missä 35-45 –vuotiaat naiset etsivät hieman itseään vanhempaa miestä, sitä vanhemmat toivovat samanikäistä. Siten viisikymppisillä miehillä on useampi ikäluokallinen potentiaalisia kumppaneita kuin ehkä koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Kolmanneksi, viisikymppiset ovat yleensä jo hoitaneet pienten lasten ruuhkavuodet, jolloin aikaa ainakin periaatteessa jää enemmän ihmissuhdesotkuihin.

Jos minun pitäisi ryhtyä mieheksi, haluaisin ehdottomasti olla 50 v. Ainakin teoriassa se avaisi mahdollisuuden hauskaan elämään.

18.11.08

Tampere-lisä

Eilen Tampereen kaupunginvaltuusto päätti ottaa käyttöön Tampere-lisän. Se tarkoittaa, että perheelle maksetaan yhdestä alle 3-vuotiaasta kotona hoidetusta lapsesta 140 euroa, kahdesta 240 euroa kuukaudessa. Tavoitteena on tukea lapsiperheitä ja jossain määrin helpottaa päiväkotien lapsitulvaa.

Tampere-lisään liittyy kuitenkin ongelma: se ei hyödytä lainkaan toimeentulotuella olevia lapsiperheitä, koska sama summa vähennetään toisesta tuesta. Käytännössä siis kaikkein köyhimmät lapset jäävät ilman Tampere-lisää.

Nämä ovat niitä lapsia, jotka eivät haalarin kastuessa pääse enää ulos, koska kakkoshaalariin ei ole varaa. Juuri nämä lapset syövät EU:n ruoka-apua ja jäävät pois kalliista vauvamuskareista ja temppujumpista. Tilanne loukkaa oikeudentajuani, sillä jos joku kunnan tukea tarvitsisi, niin juuri he. Olen koettanut vaikuttaa asiaan valmistelun aikana kaikissa mahdollisissa elimissä: omassa ryhmässäni, lautakunnissa ja valtuustossakin. Silti pari viikkoa sitten totesin, että valtaosa valtuutetuista ei edes tiennyt koko ongelmasta. Jostakin syystä asia ei ilmeisesti noussut esille talousarvioneuvotteluissa, vaikka sen piti kuulua Vasemmistoliiton valtuustoryhmän esittämiin budjettitavoitteisiin.

Ennen valtuuston kokousta on puolueryhmillä tapana sopia keskenään, mitä asioita pohjaesitykseen voidaan lisätä. ”Budjettisovun” synnyttyä ei saisi enää esittää uusia asioita, tai jos joku anarkisti esittää, ”budjettikurin” säilymiseksi muiden pitää äänestää vastaan. Järjestelmän tarkoituksena on taata, ettei itse valtuustossa nouse esiin kiusallisia poliittisia kysymyksiä – kysehän on julkisesta tilaisuudesta ja poliitikolle julkisuus on elinehto.

Siksi sain aikaan myrskyn vesilasissa esittämällä talousarviomuutosta, jossa Tampere-lisä olisi tullut myös köyhille perheille. En mielelläni ärsytä toisia poliitikkoja eikä se ole viisastakaan, mutta tässä kohtaa pidin asiaa riittävän tärkeänä, kyse oli kuitenkin uudesta, selvästi epäoikeudenmukaisesta käytännöstä. Sovun rikkominen tarkoittaa sosiaalisia sanktioita muiden valtuutettujen ja erityisesti oman ryhmän taholta. Asian vieminen äänestykseen kuitenkin pakottaa jokaisen valtuutetun paneutumaan asiaan, joten tässä kohtaa pidin sitä sen arvoisena.

Eihän esitykseni tietenkään läpi mennyt. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuri piti. Silti tällaisissa tapauksissa käy toisinaan niin, että vaikka mitään ei suoraan päätetä, muutaman kuukauden sisällä koneisto etsii ratkaisun vähin äänin. Nyt kaikki valtuutetut ainakin tietävät ongelman, joten kyse on vain poliittisesta tahdosta.