Sijoitetut lapset

Lapsen ottaminen vanhemmiltaan on äärimmäinen ja väkivaltainen toimenpide. Lainkin mukaan sitä tulee käyttää vasta sitten, kun pehmeämmät keinot eivät riitä turvaamaan lapsen perustarpeita ja kehitystä. Silti näiden sijoitettujen määrä on tuplaantunut Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana.

Hesarin sunnuntaidebatissa Heikki Hiilamo kirjoittaa, että sijoitettujen lasten määrä on häpeällisen suuri. Hänen mielestään palvelujärjestelmän pitäisi toimia ”ennaltaehkäisevästi” eli siten, että tilanteet eivät pääsisi sijoitukseen asti. Kynnystä päihdehoitoihin olisi alennettava, tulonsiirtoja köyhille lapsiperheille lisättävä, kotiapua oltava saatavilla. Julkisen sektorin lisäksi perheitä voisivat tukea enemmän myös kansalaisjärjestöt.

Kannatan lämpimästi Hiilamon listaa. Silti olen skeptinen sen suhteen, että ongelma ratkeaisi näilläkään eväillä. Ajattelen lasten aseman liittyvän laajempaan kehitykseen, jossa perhekoko jatkuvasti pienenee, verkostot ovat kaukana ja ihmisten yleisin asumismuoto muistuttaa erehdyttävästi kanakoppia. Ei ihme, että ihmiset jäävät ongelmineen yksin.

En ihannoi modernin ajan ydinperhemallia. (Minusta on samantekevää, mitä sukupuolta perheen aikuiset ovat ja ovatko he parisuhteessa keskenään.) Sen sijaan uskon, että lasten hyvinvointia lisää, kun ympärillä on paljon heistä välittäviä ja huolehtivia aikuisia. Perinteisissä yhteisöissä näin olikin: suurimmalla osalla väestöstä kun ei ollut tilaa tai mahdollisuutta jäädä yksin. Todennäköisesti lapsiin kohdistuvat laiminlyönnit ainakin havaittiin aikaisemmin.

Vaikka kannatankin sosiaalityöntekijöiden lisäämistä tällä hetkellä, en usko, että me koskaan kykenemme korvaamaan murenevia yhteisöjä palkatulla väellä. Siksi olisikin mietittävä, miten ihmisten vertaistoimintaa ja uutta yhteisöllisyyttä voitaisiin tukea. ”Ennaltaehkäisevä työ” ei saisi tarkoittaa ongelmiin tarttumista vähän aikaisemmin, vaan sellaisten systeemien rakentamista, joissa ongelmia ei syntyisi.