Faktasta ja fiktiosta

Loman pieniäisoja iloja: eilen helsinkiläinen ystäväni Tapio Laakso (käytän koko nimeä, koska tiedän ettei hän seuraa blogiani. Näin Tapsa tulee surffanneeksi tänne kun seuraavan kerran googlaa omalla nimellään…) tekstasi iltakymmeneltä, ilmoitti istuvansa parhaillaan Koskipuistossa hyvässä seurassa ja kutsui mukaan. Kolmen lapsen työssäkäyvälle äidille on tosi luksusta lähteä extemporee puistoon iltamyöhällä, eläköön kesäloma! Sitä paitsi ilta oli tosi kiva, paikalla oli vihreitä nuoria sieltä parhaasta päästä.

Da Vinci –koodin innoittamana kävimme yhteensointuvan väittelyn faktasta ja fiktiosta kirjallisuudessa. Opustahan on moitittu siitä, että siinä esitetään muka faktoina keksittyjä lähteitä ja auktoriteetteja. Totta onkin, että ilman teologian cumlaudea huomaa, että romaani ei täytä tasapuolisen argumentoinnin saati sitten tieteellisen julkaisun kriteerejä.

Oma pointtini kuitenkin oli, että valitessaan tyylilajikseen fiktiivisen romaanin, kirjailija on jo vapautunut velvollisuudesta sellaiseen totuudellisuuteen, jota akateemiselta tutkimukselta tai vaikka lehtikirjoittelulta edellytettäisiin. Fiktion pelisäännöt ovat erilaiset. Ajattelen, että fiktiollakin on tietty totuudellisuuden vaatimus, mutta että sen tehtävänä on kaikuluodata ja formuloida totuuden eri tasoja. Varmasti jokainen on joskus fiktiota lukiessaan kokenut teoksen avaavan lukijalleen paremman ymmärryksen itseensä, johonkin sellaiseen kokemuksen, tulkinnan tai tunteiden syväkerrostumaan, johon äärimmäisen harva tieteellinen tutkimus ulottuu. Tässä mielessä fiktio voi olla hirveän totta.