Mikä on avioliitto?

Viikonlopun keskustelunaiheita on piispa Eero Huovisen ehdotus, että sukupuolineutraalin avioliittolain toteutuessa luterilainen kirkko voisi luopua vihkimisoikeudestaan. Tällöin parit vihittäisiin oikeuskelpoiseen liittoon maistraatissa, jonka jälkeen kirkko voisi suorittaa seremoniallisen siunauksen.

Pidän Huovisen perusteluja huonoina: Huovinen taustoittaa kantaansa ”luonnonoikeudellisella ihmiskäsityksellä ja luterilaisella uskolla”, jotka sallivat vain miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamisen. Epäselväksi jää, mikä luonnonoikeudellinen ihmiskäsitys on – avioliitto sinälläänhän kuuluu enemmän kulttuurin kuin biologian alueelle. Uskonnolliseen traditioon vetoaminen on sekin ongelmallista, sillä kristinusko on olemassaolonsa aikana useita kertoja tarkistanut kantojaan ja muuttanut traditioitaan. Avioliitto ei edes kuulu alkuperäisiin sakramentteihin, vaan aina 900-luvulle asti sitä pidettiin ennen kaikkea maallis-juridisena sopimuksena.

Silti, kannatan lämpimästi Huovisen ehdotusta vihkimisoikeuden maallistamisesta. Uskon, että seuraukset voisivat olla sekä kirkon että muun yhteiskunnan kannalta positiivisia.

Vihkimisoikeudesta luopuminen voisi olla askel kohti valtion ja luterilaisen kirkon erottamista toisistaan. Valitettavasti kirkon viranomaistehtävät ovat johtaneet siihen, että kirkosta on tullut enemmän virasto kuin hengellinen keskus. Itse soisin kirkolla olevan enemmän aikaa Jumalalle ja vähemmän paperitöille.

Tällainen ero myös tasapainottaisi Suomessa toimivien kirkkojen keskinäistä asemaa. Huovisen ehdottama käytäntö on toiminut meillä useissa pienissä uskonyhteisöissä jo kauan. Lisäksi valtionkirkotkin suorittavat pelkän siunauksen esimerkiksi silloin, jos jompikumpi pariskunnasta ei kuulu kirkkoon.

Ehkä kuitenkin oleellisempi kysymys on, mitä me ylipäätään ymmärrämme avioliitolla. Jos avioliitto määritellään Jumalan ja morsiusparin sopimukseksi, silloin on kirkon asia päättää, vihkiikö se samaa sukupuolta olevia. Tällöin avioliittoa ei pidä säädellä lailla, mutta sillä ei myöskään pitäisi olla juridista tai taloudellista sitovuutta.

Jos taas avioliitto mielletään aikuisten ihmisten maalliseksi sopimukseksi, silloin ei ole mitään syytä rajata sitä sukupuolten tai sopijapuolten määrän mukaan. Silloin kyseessä olisi kahden tai useamman, miehen tai naisen keskinäinen sopimus, jolle joissakin tapauksissa voitaisiin erikseen hakea kirkollinen siunaus.

Miljoonan ihmisen marginaali?

Puhe työelämän prekarisaatiosta on ollut tapana kuitata sillä, että kyse on marginaali-ilmiöstä. Niin minäkin aluksi luulin.

Prekarisaatiossa puhutaan huomattavan laajasta ilmiöstä: koko elämän epävarmistumisesta työelämän muutoksen myötä. Pätkätyöläisetkin kertovat prekariaatista, mutta ilmiö ei rajoitu heihin tai mihinkään muuhun kategorisesti määriteltävissä olevaan ihmisryhmään. Pikemminkin se viittaa yleiseen tendenssiin, joka sitten koskettaa ihmisiä vaihtelevalla intensiteetillä.

Prekariaatti tarkoittaa ihmisiä, joiden tulonhankinta on luonteeltaan epävarmaa ja heikosti ennakoitavissa. Kyse on epävarmuuden, mielivallan ja ennakoimattomuuden kokemuksesta. Kyse on riskien yksilöitymisestä. Prekaari ei voi ottaa työn kestoa ja sisältöä ei itsestäänselvyytenä, ja tiettyä työtä tehdessään on aina syytä varmistella jo seuraavia töitä.

Palkkatyön epävarmistumisen (pätkätyöt, irtisanomiset, vuokratyö), rinnalla epävarmuus näkyy palkkatyöstä poikkeavien ansaintamuotojen yleistymisenä (apurahat, palkkiot loppusuorituksesta). Yksi merkittävä muutos on yrittäjyyden ja yrittäjänkaltaisten töiden lisääntyminen. Itsen ja perheen uusintaminen edellyttää useita päällekkäisiä ja lomittaisia tulonlähteitä. Niin sanotun pääasiallisen työn ohella on taloutta vakautettava sivutöillä, harmailla töillä, sosiaalituilla, elatusmaksuilla sekä virallisilla ja epävirallisilla luottojärjestelyillä.

Koska prekarisaatio ei erotu perinteisestä työelämästä selkeästi erillisenä kategoriana, emme tiedä, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse. Muutamia työmarkkinastatuksensa perusteella kohtuullisen prekaareja ryhmiä yhdistelemällä voi kuitenkin todeta, että kyse on varsin huomattavasta osasta työmarkkinoita: kun työttömät, pätkätyöläiset, vuokratyöntekijät, osa-aikaiset ja yksinyrittäjät lasketaan yhteen, tullaan yhdeksäänsataan tuhanteen. Jo näiden ryhmien yhteisosuus muodostaa kolmanneksen virallisesta työvoimasta (yhteensä 2703 000 henkeä vuonna 2008).

Suurelta osin prekaareja ryhmiä suomalaisilla työmarkkinoilla

Työttömiä: 172 000 (vuonna 2008) / 221 000 (vuonna 2009)
Määräaikaisissa työsuhteissa: 332 000 / 310 000
Vuokratyöntekijät: 31 000 / 23 000
Yksinyrittäjät (pl. maa-, metsä-, ja kalatalous): 154 000 / 160 000
Osa-aikatyö (jatkuva): 196 000 / 201 000

Yhteensä: 885 000 / 915 000

(Lähde: Työvoimatutkimus 2009. Tilastokeskus.)

Luvut ovat tietenkin siinä mielessä suuntaa antavia, että ne sisältävät myös vähemmän prekaareja. Esimerkiksi osa-aikaeläkeläisiä ei voida pitää tyypillisenä prekariaattina. Toisaalta laskuistani jää pois monia, esimerkiksi pimeä työ, apurahatutkijat sekä muutaman hengen pienyritykset ja osuuskunnat. Kokonaisuudessaan prekaarin työvoiman määrä noussee lähelle miljoonaa.

Se on aika iso porukka, marginaaliksi.

Työn epävarmuuden lisäksi prekariaattia yhdistää sopimattomuus palkkatyönormiin, siis siihen hyvinvointivaltion ja työmarkkinajärjestelmän ydinoletukseen, jossa yksilön elämä muodostuu pysyvästä työsuhteesta, josta saatu tulo riittää ydinperheen uudistamiseen. Tämä on tärkeää, sillä suomalaisessa mallissa myös merkittävä osa sosiaalisista tulonsiirroista, koulutusinstituutiot ja poliittinen järjestelmä ovat pitkälti sidoksissa palkkatyönormiin.

Jos poikkeuksiksi mielletty prekariaatti muodostaa lähes puolet työmarkkinoista, on aiheellista kysyä, missä määrin järjestelmän rakentaminen palkkatyönormille itse asiassa tarkoittaa vahvemman oikeuden käyttöä.