Vanhustenhoidon tilanteesta

Päätin juuri viikon työharjoittelun Koukkuniemen vanhainkodissa. Kaupunginvaltuutettu joutuu jatkuvasti tekemään päätöksiä pelkästään asiapapereiden ja johtavien virkamiesten esittelyiden pohjalta. Minä uskon kokemukselliseen tietoon. Vaikka kaikkiin asioihin ei voi itse perehtyä, koetan mahdollisimman perusteellisesti ottaa itse selvää asioiden laidasta. Tämän viikon olen tehnyt yksinkertaisia hoitotöitä, siivonnut, pessyt, pukenut, syöttänyt, lukenut ja jutellut niitä näitä.

Mitä sellaista sitten opin, jota ei valtuutetuille toimiteta asiakirjoissa? Ainakin minulle on nyt aivan eri tavoin selvä se mekanismi, että kun kotihoitoa tuetaan, laitoshoitoon tulevat vanhukset ovat koko ajan huonokuntoisempia. Nykyään täytyy Koukkuniemeen päästäkseen olla aika pöhkö tai sitten näytellä hyvin. Osastollani noin puolella oli diagnosoitu dementia. Se tarkoittaa, että asukkaat eivät välttämättä muista huoneensa sijaintia tai sitä, onko tänään jo syöty lounasta. Useimmat eivät pysty vähänkään pitempään keskusteluun. Levyraati-kerhossa pitää pisteet kysyä nopeasti, tai vasta soitettu kappale unohtuu.

Papereista en myöskään näe sitä naurua ja hyvää tuulta, jolla hoitohenkilöstö hallitsee osaston arkea. Asukkaisiin suhtaudutaan ystävällisesti ja heidän yksilöllisiä toiveitaan kunnioitetaan. Hoitajat tuntevat asukkaiden tavat ja mieltymykset, kuka ottaa maitoa, kuka haluaa annostella itse kerman kahviinsa ja kuka ei niin välitä saunasta. Osastolla jutellaan, lauletaan ja joskus tanssitaankin – sen, mitä aika antaa arkirutiineilta myöten.

Koukkuniemessä ollaan tietenkin huolissaan lamasäästöjen vaikutuksista henkilöstömääriin. Jo nyt mennään osittaisen sijaiskiellon vuoksi henkilöstösuositusten alarajoilla ja öisin voi olla tunteja, jolloin osastolla ei ole yhtään hoitajaa. Silloin pitää vain toivoa, ettei kukaan asukeista päätä lähteä vaeltelemaan, kaadu tai herätä muita… ja vuoden vaihteessa ollaan sijaiskieltoa entisestään tiukentamassa.

Henkilökunta ja jotkut asukkaatkin kritisoivat myös päätöstä hoitaa kaikki osastolla loppuun saakka. Aikaisemmin varsinaisille vanhusosastoille sijoitettiin toimintakykyisempiä vanhuksia, jotka sitten kunnon jossain vaiheessa heiketessä siirrettiin erillisille hoito-osastoille. Uudistuksen ideana oli tietenkin tarjota virikkeellinen ympäristö kaikille ja siten estää rappeutuminen, joka siirrosta hoito-osastolle monien kohdalla seurasi. Ajatellaan, että pirteämpien asukkaiden touhu vetää muita mukaan toimintaan ja ehkäisee masennusta.

Valitettavasti mekanismi toimii myös toisin päin ja hyvin huonokuntoisten vanhusten pariin joutuneen tulokkaan toimintakyky saattaa laskea nopeasti. Ja kun pirteitä asukkaita on koko ajan vähemmän, hoitohenkilökunnan kovimpia haasteita on taistelu lamauttavaa apatiaa vastaan.

Silti kannatan ajatusta enemmän tai vähemmän höppänöiden ja raihnaisten vanhusten tuomisesta valtavirtaan. Tällöin vain sijoituskohteena pitäisi olla suljetun osaston sijaan yhteiskunta. Tiedetään, että aisti- ja tapahtumavirikkeet parantavat dementiaa sairastavien elämänlaatua ja ehkäisevät rappeutumista. Siten paras paikka näille ihmisille olisi oma rauhallinen huone suuressa ja tapahtumarikkaassa perheyhteisössä.

Joitakin vuosia sitten kuulin esitelmän tanskalaisesta hoitokodista. Siellä mummoille puettiin aamutoimien jälkeen pusero, jonka niskaan oli ommeltu lähetin. Sen jälkeen asukkaat saivat vapaasti poistua talosta: ympäröivien korttelien ihmiset olivat tottuneet katukuvassa näkyviin puseroihin ja auttoivat tarpeen mukaan. Päivän päätteeksi vanhukset sitten kerättiin pakettiautolla yhteisillalliselle. Kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä systeemiin.