Tämä ajoittain ryöpsähtävä keskustelu lasten oikeasta kasvuympäristöstä on kummallinen aikamme ilmiö: lapsensa tarhaan vievät äidit kirjoittavat yleisönosastoissa kokevansa, että heitä syyllistetään lastensa laiminlyömisestä. Kotona pitempään lapsiaan hoitavat naiset taas ovat sitä mieltä, että yhteiskunta ei heitä tue tai hyväksy.
Oma kokemukseni on, että vanhemmuuteen liittyy aina ripaus syyllisyyttä: vaikka parhaansa yrittää, ei sitä silti ole niin hyvä äiti kuin toivoisi. Oma vajavaisuus ja ajan liukuminen on vain opittava sietämään.
Koti- ja päiväkotihoidon välinen vastakkainasettelu on kuitenkin turha ja vahingollinenkin. Asetelma jättää taka-alalle monta tärkeää kysymystä, kuten että
- lopulta erilaisten hoitomuotojen välinen vertailu olisi hyvä tehdä ensisijaisesti lapsen, ei vanhempien, viranomaisten, työnantajien tai kasvatusasiantuntijoiden tarpeista käsin. Lapset ovat yksilöllisiä: joillekin sopii päiväkoti, joillekin kotihoito ja kolmansille joku muu. Joskus pitää kokeilla useampaa vaihtoehtoa, ennen kuin sopiva löytyy
- oletus vanhemman täysipäiväisestä kotona/töissä olosta vastaa itse asiassa koko ajan yhä huonommin työelämää. Näiden vaihtoehtojen välisen kinastelun sijaan olisi kehitettävä sellaisia joustavia hoitomuotoja, jotka tarjoaisivat tarpeellisen ulkopuolisen hoitoavun, mutta samalla tukisivat perheiden yhteistä aikaa
- useimmissa perheissä on kaksi aikuista, mikä edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin hoitojärjestelyihin. Esimerkiksi meillä nuorimmainen hoidettiin kolmivuotiaaksi saakka kotona niin, että molemmat vanhemmat tekivät limittäin hieman lyhyempää työaikaa
Minusta keskinäisen syyllistämisen sijaan lasten vanhempien - sekä isien että äitien - pitäisi yhdessä vaatia tasapainoista kasvuympäristöä lapsilleen. Siihen liittyvät ainakin perheystävällinen työelämä, riittävät tuet, elämäntilanteiden mukaan joustavat palvelut, epäviralliset verkostot, seesteinen mediamaisema, viihtyisä asuinympäristö ja niin edelleen.
3 kommenttia:
Minullakaan ei ole ehdotonta kantaa tähän. Tunnen erään nuoren, työttömän yh-äidin, jonka pian viisivuotias poika todella turhautuu kotosalla ja kaipaisi kovasti ikäistään seuraa, aktivointia, liikuntajuttuja, ehkä joukkuepelejä... Eiköhän se pitäisi olla kiinni ensisijaisesti lapsesta, sitten perheen tilanteesta. Ja aina ei voi valita kodin ja hoidon välillä.
Minua huvittaa se, että noissa kiistoissa niin usein unohdetaan kokonaan lapsen isän olemassaolo. Ikään kuin eläisimme yhä jossain 50-luvun maailmassa. Toisaalla taas ollaan hädissään siitä, että pojat kasvavat ilman isiä.
Tuo kirjoituksessasi mainitsemasi ratkaisu nuorimmaisenne hoitoon, so. että molemmat vanhemmat tekivät lyhennettyä työaikaa, kuulostaa tasapainoiselta ja järkevältä ratkaisulta.
No ihan totta, myytinmurtaja! Äidin läsnäolo koko ajan on välttämätöntä lähinnä täysimetyksen ajan ja sitten mikään fyysinen, psyykkinen tai biologinen ominaisuus ei estä toista vanhempaa ottamasta vahvaa roolia lastenhoidossa. Onneksi näen kirjastossa päivittäin lapsien kanssa liikkuvia isiä. Siitä tulee aina kiva mieli. Joskus sitten sitä ei enää noteraa ja tilanteesa on tullut "normaali"....
Lähetä kommentti