27.8.08

Hyvä päiväkoti

Isoäitini asuu kerrostalossa, jonka sokkelissa sijaitsee päiväkoti. Hän paheksuu sen ”laiskoja ämmiä”, jotka kuulemma seisovat rykelmässä juttelemassa omia asioitaan eivätkä huomaa lapsia. Joskus isoäiti huutaa ikkunasta näille ohjeitakin, käskee laittaa tumppua lapsen käteen tai antaa keinussa vauhtia.

Kyseisessä päiväkodissa ilmeisesti on kuitenkin useampi työntekijä lasten kanssa ulkoilemassa. Olen saanut valituksia siitäkin, että koko lapsilaumaa valvoo vain yksi aikuinen. Ikävää kuultavaa oli myös ystäväni kertomus siitä, miten päiväkodin henkilökunnan mielestä hänen lapsensa pitäisi oppia ”antamaan takaisin”, kun toinen lapsi lyö tai heittää hiekkaa silmiin.

Oma kokemukseni kunnallisesta päivähoidosta on aivan erilainen. Kaikki lasteni hoitajat ovat olleet työlleen omistautuneita, mutta nykyinen päiväkoti on huippu. Kunnan sille tarjoamat tilat ovat aikuisen silmin ahtaat ja epäkäytännölliset, mutta lapsia se ei näytä haittaavan. Päiväkodissa luetaan, pelataan, lauletaan ja leikitään joka päivä. Retkillä käydään usein; rahaa siihen ei ole, mutta kävelymatkan päästä löytyy kirjasto, puistoja, siirtolapuutarha jne. Maanantaisin hoitajat tuovat mökiltään kukkia maljakkoon tai käpyjä askarteluun. Tampereen museotoimen kanssa on sovittu vaihtuvasta taidenäyttelystä päiväkodin tiloissa – näin lapsilla on aikaa tutustua tauluihin omassa arjessaan, ei pikaisella museokierroksella. Kohta alkaa taas kokkikoulu.

Päiväkoti perustuu ”sisarusryhmille”, siis eri-ikäiset lapset ovat samoissa ryhmissä. (Se oli alun perin syynä hoitopaikan valintaan, sillä mielestäni ei ole tervettä, että yhteiskunnassamme ikäluokat eristetään toisistaan aina päiväkodista vanhuspalveluihin.) Sen periaatteissa painotetaan yhteisöllisyyttä. Käytännössä jo muutaman vuoden ikäiset lapset ottavat pienemmistään vastuuta. Toisaalta pienet oppivat asioita tehokkaasti vanhempien lasten esimerkin kautta.

Hyvä päiväkoti välittyy vanhemmillekin: nelivuotias poikani lähtee joka aamu sinne mielellään, eikä ole kotiin tullessaan väsynyt tai stressaantunut. Vuosien mittaan hän ei ole maininnut kiusaamisesta. Taisteluleikeistä huolimatta todelliset ristiriitatilanteet hän ratkaisee väkivallattomasti.

Stakesin tuoreen kyselyn mukaan joka viides yläasteikäinen on kohdannut fyysistä uhkaa, 5-9 prosentilta oli varastettu jotakin väkisin tai uhkaamalla väkivallalla. Luvut ovat sitä luokkaa, että kyse ei voi olla yksittäistapauksista, vaan väkivaltaan perustuvan kulttuurin vahvistumisesta. Sitä tukee myös se, että lasten mukaan aikuiset eivät yleensä ole puuttuneet asiaan.

Ratkaisuksi tarjotaan aggressionhallintakasvatusta. Minä suosittelisin kouluterveydenhoitajien lisäämisen ohella riittävästi resursoitua, lapsia kunnioittavaa, pitkäjänteistä rauhankasvatustyötä.

4.8.08

Raiskauksia laskeskellessa

Viime viikkoina on uutisoitu, että poliisin tietoon tulleet raiskaukset ovat tänä vuonna lisääntyneet merkittävästi. Me emme tiedä, mistä muutos kertoo. Voi olla, että raiskausten ilmoittamiskynnys on laskenut, jolloin lisäys olisi positiivinen asia. Toisaalta tilastot voivat yhtä hyvin kertoa raiskausten merkittävästä lisääntymisestä.

Oleellista kuitenkin on, että vain pieni osa raiskauksista ylipäätään tulee poliisin tietoon ja näistäkin vain viidennes päätyy oikeuteen saakka. Tavallisempaa on, että ilmoitus jätetään tekemättä, kun uhri pelkää jutun ilmitulon seurauksia tai ei tunnista rikosta raiskaukseksi. Valtaosassa ilmoitetuistakin tekijä jää selvittämättä, näyttö ei riitä tai asianomistajat vetävät jutun pois.

Tehdään pieni laskutoimitus:

Aikuisille naisille suunnatun kyselyn mukaan raiskauksia arvioidaan tapahtuvan noin 15 000 vuodessa (luvussa ei ole mukana tapauksia, joissa uhrina on lapsi tai mies). Poliisin tietoon tulee näistä vuosittain noin 600, joista vain 20 % päätyy oikeuteen saakka

Raiskaaja joutuu siis teostaan oikeuteen noin kahdeksassa tapauksessa tuhannesta – siis edes syytetyksi, tuomiotahan kaikki näistäkään eivät saa.

Näiden lukujen pohjalta ei niinkään ole olennaista pohtia, ovatko langetetut raiskaustuomiot riittävän ankaria, kun kiinnijäämisriski on joka tapauksessa olematon. Sen sijaan mielestäni pitäisi vakavasti keskustella siitä, miten raiskauksia saataisiin tehokkaammin vähennettyä? Olisiko oikeuskäytännön rinnalla muita keinoja tai foorumeita, jotka voisivat toimia paremmin?