Tanssii sosiologin kanssa...

On olemassa ammatteja, joista on seuraelämässä hyötyä. Esimerkiksi palomiehet, raksamiehet ja poliisit sijoittuvat ”seksikkäin ammatti” –gallupeissa korkealle, jolloin voisi olettaa, että työstään kannattaa mainita iltaelämässäkin. Toista se on meidän yhteiskuntatieteilijöiden kohdalla.

Kävinpä eilen tanssiravintolassa ja kivaa oli. Viime kerrasta on vähän aikaa, mutta tanssi on kuin etnografinen kenttätyö: kun sen kerran oppii, taito palaa helposti mieleen. Keskikaupungin ravintolat ovat siitä mukavia, että siellä kaltaiseni keskivertotanssijakin pärjää mainiosti. Ja kun ei hirveästi tallo varpaita, hakijat tulevat kysymään uudestaan, kunhan vain muistaa yhden säännön:

Älä ikinä, ikinä, ikinä kerro olevasi sosiologi.

Jostain syystä miehet muuttuvat sen jälkeen kummallisiksi. Rento small talk alkaa takellella. Kappale tanssitaan loppuun vaivautuneessa hiljaisuudessa, jonka jälkeen minut palautetaan kiireesti pöytääni. Uutta hakua ei kannata jäädä odottelemaan. Näin on käynyt usein ennenkin, olin vain ehtinyt unohtaa.

En ole koskaan oikein päässyt selvyyteen, miksi sosiologia hylkii tanssitaitoisia miehiä. Sosiologithan ovat kiinnostavia, fiksuja, sosiaalisia ja usein myös tunnollisia juhlijoita! (Ja ei, kyse ei ole poliittisesti epäkorrekteista tutkimusaiheistani - niin pitkälle en yleensä esittelyssä pääse.)

Jos tästä vielä tanssimaan lähden, täytyy varmaan naamioitua palomieheksi.